Ikääntyminen sinkkuna?

Sinkkujen elämän iloista ja suruista sekä uskossa elämisestä.

ViestiKirjoittaja Saral » 28 Joulu 2006, 14:32

Vanheneminen?

Naisena sitä ajattelee, että vanheneminen on ikävä asia. Itse olen kyllä saanut kuulla kuten varmasti moni muukin, että näytän ikäistäni nuoremmalta. Se kuulostaa hyvälle. Mutta sitten se, että ku ajattelee, että jos sitä miestä ei pian ala kuulumaan, miten käy lasten saannin kans. Toisaalta muistaa, että entäpä jos onkin sukuvika ja lapsia tulee silti. Mummonikin oli menny aika "vanhana" naimisiin. Lähempänä neljääkymmentä ja peräti viis oli syntyny. Se on jo jotain. Siitäkin huolimatta sitä saattaa hätäillä. Ja hätä ei oo tietenkään hyväksi.

Mutta vanheneminen on luonnollinen asia. Ja olen tavannut sellaisenkin tyypin, jonka vanhempi sisar näytti nuoremmalta. Onneksi en mennyt sanomaan tuolle nuoremmalle (naimisissa olevalle) sitä, mitä meinasin... että onko tuo (oikeasti vanhempi) sen pikkusisko. Olisi varmaan loukannut.

Eilen mietin pyörällä ajaessani, että mä olen vapaa. Miksi haluaisin luopua vapaudesta? Siis tällaisesta vapaudesta, että saan liikkua ja mennä suurin piirtein miten lystää. Perhe ei sido minnekkään jne. Lapset ja mies ei rasita minua, eivät herätä jne. Ellei sitten joku sisarusperheestä kysy aikaisin katsomaan lapsia. Se tuntuu vastenmieliseltä.. siis lähteä katsomaan lapsia ja nousta sen takia aikaisin (kun eivät ole omia ja en saa vastikkeeksi tuosta rasituksesta sitä rakkautta, mitä aviovaimon osana saisin). Muuten kyllä katsoisin lapsia ja hoitaisin, muidenkin... mutta nukkumarauha mulle pitäs antaa. Se palkkioksi tästä vanhanpiian osasta.

Mulla on siis vapaus, jota perheellisellä ei ole. En ole mihinkään sidottu. Olen saanut nauttia siitä, varmaan kaiholla sitä muistelen jos perhe-elämä sitoo minut kotiin ja kotitöihin... "toki kallehin on vapaus" meille sinkuille uskon ja terveyden jälkeen! (vaikka ei se perheeseen sitominen huono asia olis, jos saisin kaupanpäälle rakkauden)
Avatar
Saral
vakiintunut
 
Viestit: 118
Liittynyt: 11 Helmi 2005, 10:43

ViestiKirjoittaja Emka » 01 Tammi 2007, 16:29

Minä olen kokenut tämän sinkkuna vanhenemisen :shock: .
Silloin nuorena oli toisenlaiset suunnitelmat, mutta ne eivät omalla kohdalla menneet niin kuin ajatteli.

Näin on vuodet menneet ja ikäneitona vielä saan olla, Nyt onkin parempi,ettei ole perhettä huolehdittavana,kun en pysty itsestänikään kunnolla huolehtimaan noiden fyysisten kremppojen takia.

Sitten olisikin toinen juttu,jos olisi sellainen mies,joka pitäisi huushollista huolen ja hoitaisi sitten minuakin :wink: :wink: .

Mutta eihän sitä koskaan tiedä...... :roll: :oops: :roll: :lol:
Avatar
Emka
Aurinkotuuli
 
Viestit: 1464
Liittynyt: 25 Tammi 2005, 22:05
Paikkakunta: Pirkanmaalla pieni pitäjä

ViestiKirjoittaja JIA » 01 Tammi 2007, 20:50

Aivan niin! Mistäpä sitä tietää... :roll: 8)
JIA
 

ViestiKirjoittaja Emka » 01 Tammi 2007, 21:53

:oops: :oops: Niin,niin, hiljaa hyvää tulee, jos on tullakseen :roll: :roll: :oops: :oops:
Avatar
Emka
Aurinkotuuli
 
Viestit: 1464
Liittynyt: 25 Tammi 2005, 22:05
Paikkakunta: Pirkanmaalla pieni pitäjä

ViestiKirjoittaja Hulttio » 23 Maalis 2007, 18:19

Sinisielu kirjoitti:Vähän huolettaa, että jääkö omat lapset vain haaveiksi. Taitavat jäädä. Ei Jumala huoli minua äitiyden osaa kantamaan. :cry:


Onkohan noi huolet turhia? Jumala kuitenkin hoitaa sinunkin elämää parhain päin. Monesti se ei kyllä siltä tunnu, tiedän omasta kokemuksesta, mutta ehkä olisi parempi tyytyä siihen, mitä on, eikä surra sitä mitä ei ole. "Herra antoi, herra otti. Kiitetty olkoon herran nimi!" Toisaalta mikäpä se on se oikea suhtautumistapa, kun surukin kyllä kuuluu elämään. Voihan sitä ainakin pyytää rukouksessa, että Jumala lisäisi luottamusta Häneen.
Hulttio
 

ViestiKirjoittaja Pottu » 23 Maalis 2007, 22:07

Tulee mieleen muutama jo iäkkäämpi sinkkututtava. He ovat kärsivällisesti hoitaneet iäkkäitä vanhempiaan. Nähneet näiden vanhenevan ja käyvän yhä heikoimpaan kuntoon. Tinkineet omista harrastuksistaan. Kokeneet rakkaiden vanhempien menetyksen. Siinä samassa pikkuhiljaa ikääntyneet myös itse. Ja jääneet yksin, vaille omia omaisia, jotka nyt puolestaan auttaisivat ja hoitaisivat. :( Siinä mun mielestä sinkun kohtalo surullisimmillaan...
...peruna on ruoka ihan oikea
Avatar
Pottu
tosi pirteä
 
Viestit: 347
Liittynyt: 25 Helmi 2005, 20:51

ViestiKirjoittaja Pottu » 23 Maalis 2007, 22:11

Lisäystä vielä vähän. Sitten monesti vielä sellaisia vanhempiensa kanssa asuvia, vanhempiaan auttavia kutsutaan naureskellen epäitsenäisiksi "peräkammaripojiksi". (Hmm.. tässä tilanteessahan vanhapiika kuulostaa melkein arvostavammalta nimitykseltä.. :wink: sillä piika osaa monia asioita, peräkammaripoika kuulostaa sellaselta joka senkun oleilee passattavana..) Eikö ihmisillä välähdä mielessä, että tuossa tilanteessa roolit on usein jo niinpäin, että kotona asuvat lapset auttavat vanhempiaan eikä päinvastoin?? :roll:
...peruna on ruoka ihan oikea
Avatar
Pottu
tosi pirteä
 
Viestit: 347
Liittynyt: 25 Helmi 2005, 20:51

ViestiKirjoittaja Sinikettu » 26 Maalis 2007, 20:56

Minä olen nuoresta alkaen toivonut itselleni suurta perhettä. Ja tässä minä olen, neljännellä kymmenellä ja edelleen yksin... Alkaa jo tuntua, että turha tässä on enää naimsiinkaan hötkyillä, ei tämän ikäisenä enää lapsia saada... :roll: Tosin minun vanhempani menivät hieman minua vanhempana naimisiin ja ehtivät vielä saada kaksi lasta, siis minut ja veljeni. Kummini meni taas 43 vuotiaana naimisiin ja sai vielä yhden lapsen. Että kai minulla todellisuudessa olisi mahdollisuuksia vielä ehtiä äidiksi...

Toisaalta taas ajattelen, että jos jotenkin perimässä on se, että jää vaille puolisoa. Isän sisaruksista moni on yksinäinen. Äidin sisaret eivät löytäneet ketään. Yksi äidin täti meni sen ajan mittapuun mukaan "vanhana" naimisiin ja yksi toinen täti ei löytänyt koskaan ketään. Toinen kummini on yksinäinen (oman kummityttöni äiti sanoi, että lapsi tulee muutaman kymmenen prosenttia kummiinsa, minä kai sitten "perin" tämän sinkkuuden kummiltani... :roll: ). Pohjanmaalla oli meillä sellainen ihana sukulaispaikka, vanha maatalo, jossa eli kaksi sisarta ja yksi veli, kaikki sinkkuja. Onkohan minun sukuni ihmisillä jokin omituinen ominaispiirre tai -haju tai jokin, että meitä on niin paljon jäänyt yksinäisiksi. Meistä nuoremmista, minun ikäisistäni, minä tosin olen tällä hetkellä ainoa, jolla ei ole puolisoa tai joka ei koskaan ole edes seurustellut.

On se aika pelottavaa, että jää noin vaan yksin, vaikka haluaisi muuta. Kyllähän minulla nyt on nuo karvaiset lapset ja vanhemmatkin tässä lähellä, etten minä sillä tavalla koe olevani vallan yksin. Mutta eihän ne korvaa omaa perhettä, aviomiesta ja mahdollisia lapsia. Kamalalta tuntuu oikeasti ajatella, että elää koko elämänsä yksin. Vaikka ei niitä lapsiakaan sitten saisi, niin olisi ainakin se mies jakamassa elämää tyyliin "yhdet ilot, yhdet surut, yhdet on meillä leivänmurut".
Avatar
Sinikettu
puuhakas
 
Viestit: 237
Liittynyt: 05 Kesä 2006, 15:11

ViestiKirjoittaja Pottu » 14 Huhti 2007, 18:18

Niin, se lapsiasiakin on yksilöllinen. Jotkut saa vielä yli 4-kymppisenä, joiltakin siihen mahdollisuudet on ohi jo siinä yli 3-kymppisenä. Mutta toisaaltahan eihän lasten saaminen ole varmaa, vaikka menisi nuorenakin naimisiin.
...peruna on ruoka ihan oikea
Avatar
Pottu
tosi pirteä
 
Viestit: 347
Liittynyt: 25 Helmi 2005, 20:51


Paluu Sinkkupalsta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron