Kirjoittaja teejn » 22 Helmi 2008, 02:39
Muistan erään tapauksen vuosien takaa. Eräs "vakiintunut" kolmekymppinen neiti-ihminen otti ja meni naimisiin erään lähes naapuripitäjästä olevan miehen kanssa, joka ei ollut uskovainen. Äitinsä, joka oli meidän perhetuttu, oli siitä kovasti pahoillaan ja vaikeaa se taisi ollakin. Nykyään tuo nykyinen rouva elää onneksi Siionin rakkaudessa.
Ei se oo yksi tai kaksi kertaa, kun näitä sattuu. Ja siltikin nämä ovat vain eräänlaisia "jäävuoren huippuja" samoin kuin avioerot, joista aina silloin tällöin kuulee kerrottavan. Näyttää pitävän paikkansa vielä tänäänkin Paavalin sana, että joka kykenee hillitsemään itsensä, pysyköön säädyssään. Avioliitto on AINA kahden ihmisen loppuelämän mittainen projekti. Se ei kysy päivän kuntoa tai kestävyyttä, ihmisen taitoja ja älykkyysosamäärää, vaan sitä, tahdotko rakastaa. Ja siinähän tulikin niksi, kuten sukulaismies aikanaan asiasta totesi. Ja vaimonsa kanssa hänkin eli hamaan kuolemaansa saakka.
Rakastaminen on taitolaji. Se kysyy mahottomasti kärsivällisyyttä, sopeutumiskykyä, monipuolisia tietoja ja taitoja ja ennen kaikkea Jumalan siunausta. Moni on ihmetellyt, miten se Toinen on ollut täsmälleen niin pitkämielinen ja kestävä, ettei ole edes ärähtänyt, vaikka ehkä aihettakin olisi ollut. Mutta vissiin se on sitä sopeutumiskykyä, että mitäs pienistä, jos joskus on joutunut kodittomaksikin, kun koti on palanut taikka kärsinyt vesivaurion. Kaikkea voi tapahtua, myöskin sellaista, mihin ei voi edes varautua. Sinkkuuskin on yleensä voimassa vain toistaiseksi. Sellainen ennustettavuuden vaikeus on yleensäkin elämän suola.
Hajamielisyys on elämän suola!