Vanheneminen?
Naisena sitä ajattelee, että vanheneminen on ikävä asia. Itse olen kyllä saanut kuulla kuten varmasti moni muukin, että näytän ikäistäni nuoremmalta. Se kuulostaa hyvälle. Mutta sitten se, että ku ajattelee, että jos sitä miestä ei pian ala kuulumaan, miten käy lasten saannin kans. Toisaalta muistaa, että entäpä jos onkin sukuvika ja lapsia tulee silti. Mummonikin oli menny aika "vanhana" naimisiin. Lähempänä neljääkymmentä ja peräti viis oli syntyny. Se on jo jotain. Siitäkin huolimatta sitä saattaa hätäillä. Ja hätä ei oo tietenkään hyväksi.
Mutta vanheneminen on luonnollinen asia. Ja olen tavannut sellaisenkin tyypin, jonka vanhempi sisar näytti nuoremmalta. Onneksi en mennyt sanomaan tuolle nuoremmalle (naimisissa olevalle) sitä, mitä meinasin... että onko tuo (oikeasti vanhempi) sen pikkusisko. Olisi varmaan loukannut.
Eilen mietin pyörällä ajaessani, että mä olen vapaa. Miksi haluaisin luopua vapaudesta? Siis tällaisesta vapaudesta, että saan liikkua ja mennä suurin piirtein miten lystää. Perhe ei sido minnekkään jne. Lapset ja mies ei rasita minua, eivät herätä jne. Ellei sitten joku sisarusperheestä kysy aikaisin katsomaan lapsia. Se tuntuu vastenmieliseltä.. siis lähteä katsomaan lapsia ja nousta sen takia aikaisin (kun eivät ole omia ja en saa vastikkeeksi tuosta rasituksesta sitä rakkautta, mitä aviovaimon osana saisin). Muuten kyllä katsoisin lapsia ja hoitaisin, muidenkin... mutta nukkumarauha mulle pitäs antaa. Se palkkioksi tästä vanhanpiian osasta.
Mulla on siis vapaus, jota perheellisellä ei ole. En ole mihinkään sidottu. Olen saanut nauttia siitä, varmaan kaiholla sitä muistelen jos perhe-elämä sitoo minut kotiin ja kotitöihin... "toki kallehin on vapaus" meille sinkuille uskon ja terveyden jälkeen! (vaikka ei se perheeseen sitominen huono asia olis, jos saisin kaupanpäälle rakkauden)