Kirjoittaja kehakukkanen » 03 Touko 2007, 08:13
Hmmm... Itseasiassa juuri tuossa lainaamassani tekstin pätkässä Luther sanoo mm. näin:
missä ikinä on seurakunta, siellä sillä on oikeus evankeliumin virkaan. Sen vuoksi on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeuden kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia. Tämä oikeus on nimenomaan seurakunnalle annettu lahja, jota ei mikään inhimillinen auktoriteetti voi siltä riistää. Sen todistaa apostoli Paavalikin Efesolaiskirjeessä: (Ef. 4:8, 11 s.) "Hän nousi korkeuteen, hän antoi lahjoja ihmisille", ja sitten apostoli luettelee erityisesti kirkolle annettuina lahjoina paimenet ja opettajat (pastores et doctores) ja lisää, että nämä annetaan hoitamaan virkaa, rakentamaan Kristuksen ruumista. Missä siis on tosi seurakunta, siellä täytyy olla oikeus valita ja vihkiä viran hoitajia. Julistaahan maallikkokin hätätilanteessa synninpäästön ja toimii siten virassa, toisen paimenena.
Tuossa samaisessa tekstissä (Paavin vallasta ja johtoasemasta) Luther opettaa avaimista mm. seuraavasti:
"..."Keiden synnit te annatte anteeksi". Nämä sanat todistavat, että avainten antaminen ja työhön lähettäminen koskevat kaikkia apostoleja samanvertaisina. Onhan lisäksi myönnettävä, että avaimet eivät kuulu kenellekään yksityiselle henkilölle vaan kirkolle, kuten monet täysin selvät ja vankat perusteet osoittavat. Puhuessaan avaimista Kristus lisää (Matt. 18:20): "Missä ikinä maan päällä kaksi tai kolme sopii asiasta." Varsinaisesti ja välittömästi hän siis uskoo avaimet kirkon haltuun, ja juuri siksi oikeus kutsua virkaan kuuluu varsinaisesti kirkolle."
Avaimet, sekä päästö- että sideavain kuuluvat kirkolle/seurakunnalle, ja seurakunta valitsee paimenen niitä hoitamaan, ensisijaisesti. Toisaaltahan Luther Isossa katekismuksessaan kyllä selittää myöskin näin:
Ripittäytymisestä olemme aina opettaneet, että sen tulee olla vapaaehtoista. Olemme kukistaneet paavin hirmuvallan, ja niin me kaikki olemme nyt vapaat pakosta, olemme päässeet kantamasta sitä sietämätöntä taakkaa, jonka hän oli säilyttänyt kristikunnan harteille. Yhteisen kokemuksemme mukaan ei yksikään kuorma ollut painavampi kuin se, että meidän jokaisen oli pakko ripittäytyä pahimpaan kuolemansyntiin syyllistymisen uhalla. Ripittäytyminen tehtiin varsin vaikeaksi, ja omaatuntoamme piinattiin vaatimuksella, että meidän oli lueteltava kaikki mahdolliset synnit; kukaan ei pystynyt ripittäytymään niin, että omatunto olisi tullut puhtaaksi. Pahinta oli kuitenkin, ettei kukaan opettanut eikä edes tiennyt, mitä rippi on tai kuinka hyödyllinen ja lohdullinen se on. Ripittäytyminen oli yhtä ahdistusta ja helvetin tuskaa. Se oli pakko suorittaa, vaikka mitään ei vihattu niin kuin sitä. Näistä kolmesta pahasta olemme nyt päässeet: meitä ei enää aja ripittäytymään pakko eikä pelko; meitä ei piinata vaatimalla kaikkien syntien tarkkaa luettelemista; olemme lisäksi saaneet suuren edun, kun nyt tiedämme, kuinka rippiä on ihanalla tavalla käytettävä omantuntomme lohduttamiseen ja rohkaisemiseen.
Mutta tuonhan jo jokainen osaa. Ihmiset ovat ikävä kyllä oppineet asian liiankin hyvin, niin että he tekevät mitä tahtovat ja soveltavat vapauttansa siten, ettei heidän muka enää ikinä tule eikä tarvitse ripittäytyä. Se näet opitaan äkkiä, mikä tuntuu mukavalta. Evankeliumistakin omaksutaan ylen nopeasti kaikki, mikä meitä lempeästi hyväilee. Olen kuitenkin jo sanonut, ettei noita sikoja pitäisi päästää evankeliumin lähellekään eikä siitä saisi antaa heille yhtään murua. Heidän pitäisi pysyä paavin alaisina, hänen ajettavinaan ja piinattavinaan, niin että saisivat ripittäytyä, paastota ja tehdä kaikkea muuta sellaista enemmän kuin koskaan. Sillä jos joku ei tahdo uskoa evankeliumia, ei elää sen mukaan eikä tehdä, mitä kristityn tulee, älköön hän myöskään pääskö nauttimaan mitään hyötyä evankeliumista. Mitä siitä on sanottava, että sinä kyllä tahdot evankeliumista hyötyä, mutta et antaisi sen vaatia itseltäsi mitään? Tuollaisia ihmisiä älköön mikään julistamamme evankeliumi koskeko, älkööt he meidän luvallamme nauttiko hiukkaakaan meidän vapauttamme. Heidän herrakseen me päästämme jälleen paavin tai jonkun hänen kaltaisensa panemaan heidät kuriin niin kuin kunnon tyrannin kuuluu tehdä. Roskaväki, joka ei tahdo olla kuuliainen evankeliumille, tarvitsee juuri sellaisen kurittajan, Jumalan lähettämän Perkeleen ja pyövelin. Toisille taas, niille jotka mielellään oppivat kuulemastaan, meidän tulee saarnata yhä uudestaan. Heitä on rohkaistava, innostettava ja houkuteltava, etteivät he päästäisi käsistään näin kallista ja lohdullista aarretta, jonka evankeliumi on tarjonnut omaksemme. Puhumme siis lyhyesti myös ripistä opettaaksemme ja kehottaaksemme yksinkertaisia ihmisiä.
Olen ensiksikin sanonut, että nyt puheena olevan ripin lisäksi on olemassa kahdenlaista muuta rippiä, joita kuitenkin on parempi sanoa kaikkien kristittyjen yhteiseksi tunnustukseksi. Tarkoitan sitä, että tunnustus tehdään yksin Jumalan tai yksin lähimmäisen kuullen ja pyydetään syntiä anteeksi. Sellainen tunnustus sisältyy myös Isä meidän -rukoukseen, jossa lausumme: "Anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme." Onhan koko Isä meidän -rukouskin sellaista tunnustusta. Rukouksemmehan on juuri sen tunnustamista, mitä meillä ei ole ja mitä emme tee, ja syyllisyytemme myöntämistä siihen; samalla pyydämme armoa ja iloista omaatuntoa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Toinenkin ripin laji, se rippi jota itse kukin tekee lähimmäiselleen, on yhteydessä Isä meidän -rukoukseen, siten nimittäin, että meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa. Kaikkihan me olemme syyllisiä suhteessa toisiimme. Siksi meidän tulee ja me voimme tunnustaa syntimme julkisestikin, kaikkien kuullen, ketään arastelematta. Oikein sanoo sananlasku: "Jos yksikin on hurskas, niin sitten ovat kaikki" - yksikään ei täytä velvollisuuttaan Jumalaa ja lähimmäistään kohtaan. Tämän yleisen synnintunnustuksen lisäksi on olemassa myös yksityinen. Jos on loukannut lähimmäistään, sitä on pyydettävä anteeksi. Näin ollen Isä meidän -rukouksessa on kaksi synninpäästöä: meille annetaan anteeksi kaikki mitä olemme rikkoneet Jumalaa ja lähimmäistä vastaan, kunhan me puolestamme annamme anteeksi lähimmäiselle ja teemme sovinnon hänen kanssaan.
Tämän välttämättömän julkisen ja päivittäisen ripin lisäksi on olemassa se salainen rippi, joka suoritetaan vain yhden veljen läsnä ollessa. Kun sydämellämme on jotakin erityistä, joka meitä ahdistaa, joka kalvaa omaatuntoa eikä päästä meitä rauhaan, ja kun huomaamme olevamme uskossa liian heikot, silloin saamme valittaa tätä kaikkea jonkun veljen kuullen, sinä hetkenä ja niin usein kuin haluamme, saadaksemme neuvoa, lohdutusta ja rohkaisua. Tätä ripin lajia ei ole meille annettu käskynä, kuten nuo kaksi edellistä, vaan se on annettu vapaasti käytettäväksi, sen mukaan kuin itse kukin sitä hädässään tarvitsee. Tämä on peräisin siitä säätämyksestä, jolla Kristus itse pani päästösanan kristittyjen suuhun ja käski vapauttaa meidät synneistä. Missä ikinä on syntinsä tunteva ja lohdutusta ikävöivä sydän, se saa lujan turvapaikan, kun se löytää Jumalan sanan ja kuulee, että Jumala itse ihmisen suulla päästää hänet synneistä ja julistaa vapaaksi.
Käsitän tämän niin, että jokaisella kristityllä on oikeus käyttää päästöavainta, mutta että avainten käyttö on ennenkaikkea seurakunnan keskuudestaan valitsemien palvelijoiden tehtävä, käyttää niitä julkisesti ja seurakunnan keskellä, että avainten valta on kiinteästi paimenvirkaan kuuluva ominaisuus.