Kirjoittaja lukkari » 20 Heinä 2007, 00:40
Pyhän Hengen virka
Vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä syntyneen hajaannuksen ja eriseuran perussyy oli epäilemättä käsitys Pyhän Hengen virasta ja työstä, joka erottomasti liittyy opetukseen seurakunnasta.
Lestadiuksen, Juhani Raattamaan ja Erkki-Antin päivistä lähtien on lestadiolaisessa kristillisyydessä opetettu, että Pyhä Henki toimittaa vanhurskauttamistyön evankeliumin välityksellä seurakunnassa, joka Jeesuksen antamalla valtuutuksella. Erityisen läheiseksi on tullut lähetyskäsky Johanneksen evankeliumin mukaan ja siinä olevat sanat: “ Ottakaa Pyhä Henki: Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan , ja joilta te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt” (Joh. 20:22-23) Tästä sanasta ja siihen liittyen Raattamaa opettaa: “Seurakunnalla on siis valta sitoa ja päästää, avata ja sulkea, Herralta Kristukselta annetulla vallalla ja Pyhän Hengen voimalla Jeesuksen nimen kautta. Jos nyt Pyhän Hengen saanut kristitty jollekin maaliman valtakunnasta tulleelle kolkuttavaiselle avaa ja synnit anteeksi antaa Herran nimen kautta, niin tuokoon ja ilmoittakoon seurakunnalle, niin kuin Samaritaanus toi ryöväriltä raadellun majaan.” Ja hän jatkaa Matteuksen evankeliumissa olevaa Kristuksen kirkkolakia selittäen: “Vanhoille on sanottu, että taivaan valtakunnan avaimet on annettu saarnaviralle erinomattain; mutta jos saarnamies ei ole saanut Pyhää Henkeä, niin hänellä eivät ole muut kuin kirkon avaimet, eikä hän niillä pääse itsekkään taivaaseen, Mutta ne saarnamiehet, jotka ovat oven kautta tulleet seurakuntaan, ja ovat Pyhän Hengen saaneet, niillä ovat taivaan valtakunnan avaimet, ja ne seurakunnan kanssa yhdistettyinä avaavat ja sulkevat.” Näin Raattamaan opetuksessa vanhurskauttamisesta Pyhällä Hengellä on suorastaan avainasema. Ilman Pyhän Hengen työtä ei ole uudestisyntymistä eikä uskoa, ei kristillisyyttä eikä kilvoitusta. Raattamaa yhtyy sydämestään Paavaliin, joka kirjoittaa Rooman kristityille: “Mutta ette ole lihassa, vaan hengessä, jos muutoin Jumalan Henki asuu teissä; mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei se ole hänen omansa” (Room. 8:9) ja edelleen: “Kaikki, jotka Jumalan Hengeltä vaikutetaan, ne ovat Jumalan lapset”
Näin vanhoillislestadiolaisuudessa ahkeroidaan jatkuvasti uskoa ja opettaa. Otettakoon todistukseksi kaksi näytettä, jotka epälukuisten kirjoitusten joukosta ovat vain pari esimerkkiä siitä, miten julistetaan Jumalan valtakuntaa.
Vuonna 1961 ilmestyy SRK:n kustantamana raahelaisen saarnaajan Lauri Taskilan kokoelma “Helteinen matka”. Kokoelmassa on myös luku, jonka otsikko on “Pyhän Hengen virka”. Taskila kirjoittaa Pyhän Hengen työstä näin: “ Jokaisella kolmella jumaluuden persoonalla on oma tehtävänsä: Isä Jumala on luonut, Poika Jeesus on lunastanut ja Pyhä Henki hoitaa pyhityksen työn, mutta tämän Hän tekee niiden kautta, joiden sydämissä Hän asuu. On paljon evankeliumia ajassamme, joka ei päästä ketään synnistä eikä saa muuta aikaan kuin eksytyksen. Kun julistajalta puutuu Jumalan henki, silloin julistus on vain pelkkää sananhelinää, joka ei paranna ketään, vaan saa aikaan sen, mistä Jeesus lausuu aikansa kirjanoppineille ja fariseuksille: “Te käytte ympäri merta ja mannerta ja yritätte tehdä yhtä uutta juutalaista ja kun se tehty on, niin te hänestä teette kaksi kertaa enemmän Helvetin lapsen kuin te itse olette” (Matt. 23:15). Tällaista on työnteko ilman Pyhää Henkeä.” Taskila tietää koskettavansa arkaan kohtaan. Hän julistaa kuitenkin avoimesti, ettei kääntymätön sananpalvelija voi oikein opettaa, saarnata eikä ripittää. Tällaiselta julistajalta puuttuu Jumalan Henki.
Kun saarnaaja Taskila on keskipolven työntekijöitä, kuuluu maanviljelijä Antti Kananen Ylivieskasta jo vanhenevien maallikkopuhujien joukkoon. Hän opettaa “Kointähdessä” vuonna 1964 taivaan valtakunnan avaimista: “Avaimia ei ole annettu yksilölle vaan seurakunnalle, niin kuin Jeesus monissa Raamatun kohdissa osoittaa. Mutta syntien anteeksiantamus Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä on jokaisella Jumalan lapsella, sillä se on Hengen virka, ei sanan. - Sovintosaarnaa ei voi julistaa ihminen , joka ei ole syntynyt Jumalasta tahi tullut oven kautta sisälle Jumalan huoneeseen. “Meillä senkaltainen virka on, sen jälkeen kuin armo meidän kohtaamme tapahtunut on.” (2. Kor. 4:1) Tätä virkaa ja valtaa ei saa yksikään ihminen, ellei hänelle Jumalan valtakunnassa Pyhän Hengen viran kautta avata elämän ovea.” Kanasen jykevässä lausunnossa tuntuvat aivan samat äänenpainot kuin siinä päätöksessä, joka vuonna 1935 tehtiin vanhoillislestadiolaisuuden puhujainkokouksessa. Se kuuluu keskeisimmältä osaltaan näin: “Tultiin yksimielisesti samaan ymmärrykseen, joka yksi ainoastaan on Raamatussa ja kristillisyydessämme aina ollut vallalla vanhurskauttamisopissa, että Pyhä Henki toimittaa virkaansa puhuvana ja vanhurskauttavana ainoastaan Jumalan seurakunnassa Pyhän Hengen saaneiden ihmisten julistaman evankeliumin sovintosaarnan kautta.” Kanasen opetus on myös tunnustuksen mukainen. Augsburgin tunnustuksen V kohdassahan lausutaan, että Pyhä Henki “vaikuttaa - uskon niissä, jotka kuulevat evankeliumin, joka opettaa, että meillä Kristuksen eikä oman ansiomme nojalla on armollinen Jumala, jos sen uskomme”.
Uusin lestadiolainen ryhmittymä ei hyväksy edellä selostettua vanhoillislestadiolaisuuden kristillisyyden vakiintunutta käsitystä siitä, miten Jumala vanhurskauttaa syntisen. Tämä ilmenee mm. kirjasta “Totuuden kuuliaisuuteen”, jota on oikeus pitää papiston johtaman haarautuman virallisena kannanottona. Mutta muutakin on sanottava. Uusi hajaannusilmiö on uskonelämän perustotuuksia käsitellessään esittänyt syytöksen, jota ei voi vaieten sivuuttaa. Edellä mainitussa julkaisussa kirjoitetaan:” Mikä on sitten aiheuttanut sen, että tällaiset opintuulet ovat päässeet puhaltamaan tuoden hajaannusta sekä opinkäsityksessä että uskovien keskinäisessä yhteydessä? Syy on seurakuntaopin väärässä korostamisessa. Raamatulliseen käsitykseen Jumalan seurakunnasta on tullut inhimillistä, ehkä yhdistyskristillisyyden mukanaan tuomaa astian makua. Jumalan seurakunnasta ja Jumalan valtakunnasta on tullut sama kuin SRK ja sen ympärille ryhmittyneet uskovaisten joukot.” Tämä naiivi syytös on jyrkästi torjuttava. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole saanut eikä tule koskaan saamaan jalansijaa sellainen käsitys, että Jumalan seurakunta ja SRK jäsenyhdistyksineen samaistettaisiin keskenään. SRK ja paikalliset rauhanyhdistykset ovat voimassa olevan lain edellyttämiä työelimiä, joiden tavoitteena on evankeliumin menestyminen. Työnteko ei ole suorastaan mahdollinen ilman yhdistystoimintaa. Toisaalta on aivan ilmeistä, etteivät läheskään kaikki vanhoillislestadiolaiset kristityt, jotka kilvoittelevat “yhdessä hengessä” SRK:n kanssa, ole rauhanyhdistyksen jäseniä. Näin on esim. Oulun kaupungissa ja monilla muilla paikkakunnilla, joissa vanhoillislestadiolainen kristillisyys vaikuttaa elinvoimaisena ja antaa oman panoksensa ja tukensa kirkkomme ja kansamme elämään.
LÄHDE: Kullervo Hulkko "Kukistumaton valtakunta" SRK v.1967 s. 36-40