Ensimmäinen saarna
Meidän kaikkien on pakko kuolla, eikä kukaan voi kuolla toisen puolesta, vaan jokaisen täytyy omakohtaisesti taistella kuolemaa vastaan. Voimme tosin huutaa toistemme korviin, mutta jokaisen täytyy omasta puolestaan olla valmiina kuoleman hetkellä. Minä en silloin voi olla sinun vierelläsi etkä sinä minun. Sen tähden täytyy jokaisen tarkoin tuntea kristittyjä koskevat kristinopin pääkohdat, jotta hän olisi hyvin varustettu taisteluun. Nämä ovat juuri ne seikat, joista te, rakkaani, jo usein olette minulta kuulleet.
Ensiksi tulee tietää, että kaikki olemme vihan lapsia ja että kaikki meidän tekomme, mielemme ja ajatuksemme ovat tyhjän arvoisia. Tässä meillä pitää olla selvä, vahva raamatunlause, joka sen todistaa, kuten on pyhän Paavalin sana efesolaisille (2, 3; ja vaikka niitä olisi paljon Raamatussa, en tahdo teitä monilla Raamatun lauseilla kuormittaa): "Olimme luonnostaan vihan lapsia"...
Toiseksi. Jumala on lähettänyt ainokaisen Poikansa, että me häneen uskoisimme, ja joka luottaa häneen, tulee vapaaksi synnistä ja Jumalan lapseksi, niin kuin Johannes sanoo ensimmäisessä luvussa (1, 12): "Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä." Tässä meidän kaikkien tulisi olla Raamatun tuntijoita ja varustetut monilla raamatunlauseilla perkelettä vastaan. Näissä kahdessa kohdassa en ole vielä havainnut mitään puutetta tai vikaa, vaan ne on saarnattu teille puhtaasti. Ja minun tekisi kipeää, jos olisi tapahtunut toisin. Niin, näen varsin hyvin ja uskallan sanoa, että te olette tässä asiassa oppineempia kuin minä: teitä on, ei vain yksi, kaksi, kolme, neljä, vaan varmaan kymmenen, jopa enemmänkin, jotka olette valistuneita tiedossa.
Kolmanneksi meillä täytyy olla myös rakkaus, ja meidän tulee rakkaudessa tehdä toisillemme, mitä Jumala uskossa on tehnyt meille. Ilman tätä rakkautta ei usko ole minkään arvoinen, niin kuin pyhä Paavali sanoo korinttolaisille (1 Kor. 13, 1): "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi." Rakkaat ystävät, eikö juuri tässä puutukin paljon? En havaitse teissä mitään rakkautta ja huomaan varsin hyvin teidän olleen kiittämättömiä Jumalalle noista todellisista aarteista ja lahjoista.
Varokaamme vain, ettei Wittenberg tule Kapernaumiksi. Näen, että te varsin hyvin osaatte puhua opista, uskosta ja rakkaudesta, jota teille on saarnattu, eikä se olekaan ihme. Voihan aasinkin ennen pitkää opettaa laulamaan, ettekö siis tekin oppisi toisten perässä sanelemaan ja opettamaan? Mutta rakkaat ystävät, Jumalan valtakunta, johon me kuulumme, ei ole puheessa eikä sanoissa vaan toiminnassa, se on teossa, töissä ja harjoituksissa. Jumala ei tahdo vain kuulijoita ja perästä puhujia vaan seuraajia ja tekijöitä uskossa, joka rakkautena vaikuttaa. Sillä usko ilman rakkautta ei ole kylliksi, niin, se ei ole usko vaan uskon heijastuma, niin kuin kasvot kuvastimessa nähtyinä eivät ole todelliset kasvot vaan ainoastaan kasvojen heijastuma.