saaraleena kirjoitti:Voisitko kirjoittaa viestiisi sen Niemelän tekstin, jossa hän "ehkä tarkoittaa minua ja kumppaneita". Minä en nimittäin sellaista löydä.
Hynde vastannee omasta puolestaan, mutta voisiko nähdä tässä viittausta "teihin":
"Meidän ei tarvitse lähteä niinkään arvioimaan muiden opetusta, vaan kilvoitella siinä, että oma opetuksemme olisi Jumalan sanan mukaista."Minusta tuon voisi lukea niin, että jos me vl:t keskittyisimme kilvoittelemaan pitääksemme oman opetuksemme Jumalan sanan (vl-raamatuntulkinnan) mukaisena, niin ehkäpä muutkin hengellisyydet voisivat vastavuoroisesti keskittyä vain pitämään oman opetuksensa oman raamatuntulkintansa mukaisena, sen sijaan että tuhlaavat kaiken ruutinsa vl:ten hoitokokousten oikeellisuuden ja raamatullisen seurakuntaopin kritisointiin. Niemelä kuitenkin tietänee tarkoituksensa parhaiten itse.
Sen verran kommentoisin vielä Niemelän kirjoitusta, että pakkorippi-sanan käyttäminen on minusta hivenen virheellistä hoitokokouksista puhuttaessa, koska se viittaa Vatikaanin kirkon harhaoppiin, olkoonkin nyt niin, että Niemelä on meistä se teologi ja minä en. Katolisen kirkon pakkoripissä pyritään pilkun tarkkaan ripittäytymiseen siksi, että pelätään katumattomien ja päästämättömien syntien jäävän vaivaksi kiirastuleen. Tietääkseni katolisen kirkon opetuksessa ripittäytyminen katsotaan lain vaatimukseksi. (Saa oikaista, jos olen väärässä.)
Lutherin opetuksessakin rippi on sikäli "pakollista", että Luther katsoo kristittyä opettavan Pyhän Hengen pakottavan uskovaa käyttämään rippiä, vaikka toteaakin, että ihminen ei tule vanhurskaaksi ripittäytymällä, vaan yksin omistamalla uskolla Kristuksen sovitustyön kohdalleen. Miten usein uskovan omatunto "pakottaa" ripittäytymään, on varmasti yksilöllistä. Tarkoitan tässä 'ripittäytymisellä' synnin tunnustamista lähimmäiselle tai lähimmäisille synninpäästöä odottaen (toki myös ja oikeastaan ennen kaikkea Jumalalle on syntisyys ja synnit tunnustettava).
Kristuksen kirkkolain vuoksi tehtävä rippi on tätä taustaa vasten sikäli erikoinen, että äkkiseltään näyttää kuin puhuteltava tekisi siinä parannusta synneistään ulkoisesta pakosta. Toinen kehottaa häntä tekemään parannusta ja hän tekee. Jos kuitenkin parannusta tekee vain toisen vaatimuksesta, kyse ei ole varsinaisesti Pyhän Hengen vaikuttamasta halusta saada synninpäästö synneistään. Sen sijaan jos toisen/toisten/seurakunnan puhuttelun seurauksena uskova tulee tuntoihinsa, hän tekee parannusta omantuntonsa "käskemänä". Silloin puhuttelijat ovat toimineet Jumalan työtovereina ja auttaneet langennutta huomaamaan tilansa.
Kristuksen kirkkolaissa rippi on siis sikäli pakollista, että haluttomuudesta ripittäytyä voidaan päätellä, ettei puhuteltava tunne syntejään. Tärkeää on kuitenkin huomata, että puhuteltava ei tee parannusta ulkoisesta painostuksesta, vaan koska kokee rikkoneensa jotain. Vaikka ei kokisi rikkoneensa muuta kuin rakkautta pahentamalla toisia, sekin on jo mielestäni oikeanlaista tuntoa synneistä. Rakkaus on lain täyttymys. Siksi jos kristitty kilvoittelee pyrkien aina säilyttämään rakkauden Jumalan lasten kesken, vaikka omista vapauksistaankin tinkien, hän toimii Pyhän Hengen vaikuttamana. "Mun päätöksiä ei ohjaile muiden heikkoudet" -tyypit eivät siksi mahdu pyhien yhteisöön, koska Pyhä Henki pehmentää luutuneimmankin individualistin mielen.
Näillä jorinoilla haluan vain tuoda esille, että on eroa pakkoripillä ja "pakkoripillä".