Heideman: Mikä on totuus?

Kirjoituksia etsikkoaikamme aamunkoiton uskovaisilta 1800-luvulta 1940-luvun vuosikymmeniin

Heideman: Mikä on totuus?

ViestiKirjoittaja näre » 23 Elo 2008, 11:11

Siionin Lähetyslehti 5/ 1965: Mikä on totuus?

"(A. L. Heideman-vainajan saarna, jonka hän on pitänyt jolloinkin viime vuosisadan loppupuolella Suomessa.)

Pilatus sanoi hänelle: "Mikä on totuus?" Joh. 18:35
Yhden miehen suusta lähtee tämä kysymys, mikä on totuus, vaan hänen takanansa on kokonainen maailma. Koko pakanakunta tässä väänteleiksi kuolintuskissa ja sen huulilta ja sen sydämen pohjasta värähtelee epätoivon huuto: mikä on totuus?

Totuuden etsimistä on ollut ihmisissä kaikkina aikoina. Silloinkin koska pakanakunta Jumalan ylönantaman on vaeltanut omia teitänsä mitä syvimmässä synnin kurjuudessa, silloinkin on ollut joukossa jaloja henkiä, jotka eivät ole tyytyneet eläimen tavalla elämään luontoviettien ja intohimojen tyydyttämisessä, vaan ovat etsineet, hakeneet ja haparoineet, pyytäneet kaikin voimin päästä käsittämään mikä on ihmiskunnan synty, mikä sen olemisen tarkoitus, sanalla sanottuna, mikä oli totuus. Tämä totuuden etsiminen on muodostanut koulukuntia ja järjestelmiä, jotka eri tavalla ovat koettaneet päästä tarkoituksensa perille, pyytäneet käsittää elämän korkeimpia kysymyksiä. Siihen aikaan, jolloin Jeesus Nazarenus vaelsi, oli sivistyneessä maailmassa sellainen käsityskanta, että kaikesta epäileminen oli totuuden käsittämisen alkuperustus. Ei ollut mitään varmaa, ei mitään perusteellista eikä uskottavan vakavaa. Perustusta ei ollut ihmisillä jalkain alla joka olisi kestänyt kuolemassa. Ei mitään päämaalia, jota kohtaan tuli pyrkiä. Kaikki tyhjää, turhan epäilyksen alaista.

Melkein epäilivät ihmiset olivatko itse olemassakaan. Ei kummakaan jos Pilatukselle on kuulunut oudolta Vapahtajan puhe totuuden tunnustamisesta ja kuulemisesta. Ei ole ihme jos hän on joutunut ihmetellen kysymään: mikä on totuus?

Pilatuksen poislähteminen vastausta saamatta kysymykseensä osoittaa hänen lausuneen tätä vain näyttääksensä halveksimistansa Jeesusta ja hänen oppiansa kohtaan. Pilatus epäili suuresti oliko Vapahtajalla minkäänlaista oppia ja sivistyskantaa, koska hän puhui totuudesta, jota ei kukaan sivistynyt ihminen siihen aikaan otaksunut olevaksi.

Ei ole uskonopin perustaja ruvennut ulkonaisilla voiman osoituksilla todistamaan jumalallista syntyperäänsä, vähämielisenä uskonnollisena haaveilijana on häntä järkiviisas roomalainen pitänyt. Niin ei ole kristillisyydellä sitä ulkonaista loistetta ja kauneutta kuin muilla uskonnoilla ja inhimillisillä tieteillä, mutta taivaallisessa yksikertaisuudessaan sisältää se ylimaailman hengen ja voiman, joka kristillisyyden ilmestyksestä asti vaikutti mitä ei mikään muu usko, ei mikään tiede, ei koko ihmiskunnan voima kyennyt vaikuttamaan.

Ihmishenki isoo totuutta, sillä totuuden Jumala hänen loi, ja aina kyselee hän mikä on totuus. Pakanakunta etsi tätä totuutta. Judakunnassa koitti toivo, jonka ilmestys synnytti, mutta vasta elävä usko yksin antaa tyydyttävän vastauksen kysymykseen: mikä on totuus. Lukemattomat ovat tässä vastauksessa löytäneet mitä etsivät, löytäneet täyden tyydytyksen hengelleen. Kristuksen uskoa vastusti mahtavin maailmanvaltio, pakanakunnan tieteet ja sivistys, mutta se valloitti maailman kaikilta ulkonaisilta voimilta yksistään sisäisellä henkivoimalla.

Kristuksen usko vaikutti oppilaissa Jumalan tunnon, joka vaikutti viisauden, joka on pahassa yksinkertainen, mutta hyvässä älykäs. Se vaikutti siveyden, joka Jumalan rakkaudessa toimii. Vaikutti rauhan, jota maailma ei anna. Ja vaikutti siveellisen uudistuksen, jota ei muulla tiellä saada. Kristuksen usko antoi maailmalle toisen muodon, ja vaikuttaa vielä, mitä se ennen vaikutti jokaisessa ihmisessä, joka luottamuksella antaupi sen opetukseen.

Mutta kuinka moni tänä aikana on tämän uskon elähyttämä, kuinka moni on käsittämässä tämän uskon ylimaailmaista uudestisynnyttäväistä voimaa? Ne ovat harvat, ani harvat, jotta raamattu tässäkin kohden täytettäisiin: monet ovat kutsutut, vaan harvat valitut.

Tiedän varmaan, että moni tässä kirkossa nyt olevainen on tykönänsä tuntenut Jumalan Hengen kutsumista, vaan ei ole antautunut, ja vieläkin pelkää ja estelee antautumasta valittujen joukkoon.

Mitä pitäisi saarnattaman, jolla esteet tulisivat poisotetuksi sen tieltä, jolla on totuuden kaipausta ja iankaikkisen elämän ikävää. Pitäisikö antaman tuomiopasuunan kajahtamaan ihmisen korvan, pitäisikö rukoiltaman Jumala lähettämään enkeli taivaasta suloisella saarnallansa sulattamaan kivikovat sydämet, vai mitä pitäisi tehtämän, jotta se aita, jonka perkele rakentaa Jumalan ja ihmisten välille, hajoaisi, ja ihminen aukon kautta kättä antaisi Kaikkivaltiaalle. Itse teossa ei tätä aitaa olekaan, sillä Kristus on sen kärsimisellänsä ja kuolemallansa jo aikaa sitten särkenyt. Mikseivät totuutta etsiväiset sielut, mikseivät heränneet ihmiset tätä usko. Mikseivät he ymmärrä Jumalan vanhurskautta, vaan pyytävät omaa vanhurskauttansa vahvistaa, eivätkä ole Jumalan vanhurskaudelle kuuliaiset. Miksikä he lakikilvoituksessa työtä tekevät, vaikka Moses kirjoittaa siitä vanhurskaudesta kuin laissa on, että kuka ihminen ne tekee, hänen pitää niissä elämän, mutta se vanhurskaus, joka uskosta on, sanoo näin: älä sano sydämessäs, kuka tahtoo astua ylös taivaaseen, se on Kristusta tänne tuoda alas, eli kuka tahtoo astua alas syvyyteen, sen on Kristusta kuolluista jälleen tuoda, vaan mitä hän sanoo? Se sana on juuri sinun tykönäs, nimittäin sinun suussas ja sydämessäs. Tämä on se sana uskosta, jota me saarnaamme. Sillä jos sinä suullas tunnustat Herran Jeesuksen ja uskot sydämessäs, että Jumala on hänen kuolleista herättänyt, niin sinä tulet autuaaksi.

Tämähän on puhdasta apostolista uskoa, sille perustukselle rakennettu, jossa Jeesus Kristus paras kulmakivi on. Ellei tämä kelpaa, mikäs sitten? Paremminko kelpaa saastaisin käsin kiinnikäyminen siihen lakiin, josta on kirjoitettu: kirottu olkoon, joka ei kaikkia näitä lain sanoja täytä. Ovat jo koettaneet tuhannet Jumalan lakia täyttää hurskaalla elämällä ja laupeuden töillä ja koettavat vieläkin ennen kuin tyytyvät siitä kilvoituksesta väsyneenä autuutta armosta omistamaan. Sillä tiellä ei ansaita autuutta, ei vaikka ihminen verta itkisi rukoillessansa voimaa lain täyttämiseen. Täyttämättä jääpi laki ja se Moses, jota ei hänen palvelijansa ole kyennyt tyydyttämään, on säälimättä lausuva tuomion ja kirouksen lakiorjalle. Sillä jos ihmisestä on olisi lain täyttäjäksi, mitä varten olisi Jumalan Poika ollut pakanain ruoskittavana, pieksettävänä ja syljettävänä.

Eikö pitäisi tälle vanhurskaudelle oltaman kuuliaiset ja omavanhurskaus hyljättämän. Eikö pitäisi jo mahtuman sydämeen Herran Jeesuksen ääretön rakkaus, koska Hän seisoo kunniansa puvussa viattomuutensa valkeissa vaatteissa Herodes kuninkaan edessä ja rakkautensa punaisessa puvussa Pilatuksen ja niiden kurjain huovien keskellä. Siinä on maailman turhuuden ja koreuden rakastajalle mallikuva katseltavana. Eikö selviä tässä paikassa koreutta ja prameutta rakastavaiselle, mikä on totuus. Eikö käy joutavaksi ja inhottavaksi koreilun ja kaunistelemisen halu, koska Herra Jeesus purppurakaapuun puettuna orjantappurakruunu päässään seisoo kauneuden mallikuvana. Minä ajattelen, että kenenkä sydämeen on tämä kuva kirkastuminen painunut, sille on myöskin koreus, huoruuden kaksoissisar ja tuntomerkki tullut kauheaksi synniksi. Mutta se on myös käsittänyt missä ovat ne orjantappurat kasvaneet, joista Vapahtajan kruunu on väännetty, että on oma paha ja pirullinen sydän ollut se maa, jossa ne ovat kukoistaneet ja kasvaneet. Tämän maailman murhaajain ja varkaitten, juomarein, huorien, ahneiden ja omavanhurskasten veriruskeat synnit ovat terävinä orjantappurapiikkeinä piirtäneet viatonta päähän. Ylpeyden orjat ovat hänelle korvapuustia antaneet ja kysyneet: terve, Juutalaisten Kuningas, arvaa kuka sinua löi. Mutta Juutalaisten Kuningas on kärsinyt kaiken tämän ääneti kuin lammas, jota teuraaksi talutetaan.

Onpa ollut suuri Vanhimman rakkaus lapsiansa kohtaan, että on seisonut siinä paikassa siinä muodossa ja puvussa, missä meidän olisi pitänyt syystä seisoman.

Missä on sitten epäilemisen varaa lapsilla. Jos Hän on näin meitä rakastanut, koska vielä olimme kuolleet syntein ja ylitsekäymisten tähden, voisiko Hän nyt olla rakastamatta, koska on saanut meidät synnin ja kuoleman unesta herättää ja eläviksi tehdä. Tyytykäämme tähän rakkauteen ja muistakaamme, että omasta saastaisuudestamme pyhyyttä kaivaminen on yhtä suuri synti kuin Herran Jeesuksen sydäntä särkevä pirullinen pilkkaaminen. Pyhyys on meistä kaukana. Emme saa sitä käsille, vaikka kuinka kaipaisimme. Pahuus on sitä likempänä, koska se omassa povessamme kuohuu.

Katselkaamme orjantappurakruunulla kruunatussa Kuninkaassa, mitä ovat ihmisten pyhyys, mitä heidän pahuutensa matkaansaattaneet. Hyljätkäämme jos kelvottomina kaikki omat pyrinnöt ja harrastukset ja tyytykäämme armon nojassa kulkemaan. Jos jalat puuttuvat, niin konttaaminen varaksi. Ellei sekään käy laatuun, on taivaan valtakunnassa kantajia. Eteenpäin vain on pyrkiminen. Eteenpäin, ei kannata taakse katsoa, sieltä kuuluu julma huuto: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse. Mutta eestäpäin jo alkavat kuulumaan edellämme kotimaahan menneen muuttolintuparven viserrys, kun punaisen viinipuun oksilla visertelevät --- (Loppu saarnasta on kadonnut).
"
näre
 

Re: Heideman: Mikä on totuus?

ViestiKirjoittaja O.M » 23 Elo 2008, 16:04

Kallista julistusta Herrasta Jeesuksesta. Hän kärsi meidän syntiemme tähden.

Heidemanilla näyttää olleen, kuten monilla muillakin vanhan ajan saarnaajilla, erityisen kaunis ja runollinen taito kirkastaa Jeesuksen kärsimyksiä, joita hän meidän syntiemme tähden koki. Heidemanista itsestään voisi kertoa tässä yhteydessä sanasen. Sen jälkeen kun hän itse sai parannuksen armon, muistaakseni nuorena pappisopiskelijana 1870-luvulla, saatuaan työpaikan hän alkoi voimakkaasti saarnata parannusta ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Tämän seurauksena hänet siirrettiin toiselle paikkakunnalle, jossa hän taas jatkoi parannussaarnojaan. Tätä toistui lukuisia kertoja. Välillä Heideman oli myös kokonaan viraltapantuna. Jokaiselle paikkakunnalle, jossa Heideman vaikutti, syntyi pienempi tai suurempi lestadiolaisyhteisö. V. 1890 A. L. Heideman muutti Amerikkaan, jossa hänelle myöhemmin muodostui merkittävä rooli suomalaissiirtolaisten lestadiolaisyhteisössä.

Heideman lienee eniten vakaumuksensa takia vainottu pappi koko lestadiolaisuuden historiassa. Häntä pomputeltiin paikkakunnalta toiselle, koska hän saarnasi evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta syntien sovittajana. Se ei sopinut omavanhurskaille ihmisille.

Amerikan vanhoillislestadiolaisuudessa A. L. Heideman muistetaan siitä, että hän ei käsittääkseni suostunut tinkimään puhtaasta evankeliumin opista ja tekemään keinotekoista sovintoa ns. suurseuralaisten kanssa, joiden kautta myös pikkuesikoistartunta tuli Suomeen 1930-luvulla. Siksi hän on varsin kiistelty persoona ja monet googlettamalla löytyvät nettikirjoitukset, joissa häntä sivutaan, ovat vähän negatiivissävytteisiä. Jostain olen käsityksessä, että Heidemanilla olisi ollut normaalia jyrkempi kanta kansankirkkoa kohtaan kuin vl:illa yleensä, mutta hänen kokemansa pomputtelun vuoksi se tuntuu lähinnä ymmärrettävältä. Amerikassa hän näki, että suomalainen valtiokirkko-järjestelmä ei ole ainut vaihtoehto. Yhdysvalloissahan ei ole koskaan ollut mitään itsestään selvästi hallitsevaa uskontokuntaa eikä valtiokirkkoa. Myös lestadiolaiset muodostivat jo varhain siellä oman kirkkokunnan, koska luterilaiset sulkivat lestadiolaisilta ehtoollispöydän.

Vahvimmillaan Heideman lienee ollut parannussaarnaajana, kuten Laestadiuskin, mutta diplomaatiksi hänestä ilmeisestikään ei ollut. Ehdottomilla luonteilla on usein se heikkous.

Meni vähän aiheen sivuun, mutta tuli mieleeni, koska Heidemanin osakseensaama pomputtelu uskonvakaumuksensa takia on aina tuntunut pahalta sen jälkeen, kun siitä ensimmäisen kerran luin. Siinä suhteessa kirkon nykyisessä suvaitsevaisuusajattelussa on paljon hyvääkin.
O.M
Ylläpitäjä
 
Viestit: 3621
Liittynyt: 24 Heinä 2006, 09:00

Re: Heideman: Mikä on totuus?

ViestiKirjoittaja mato » 23 Elo 2008, 18:24

O.M kirjoitti:Ehdottomilla luonteilla on usein se heikkous.

En lukisi tätä hänelle sillä tavalla heikkoudeksi. Arvelisin, että hän ei vain uskaltanut jättää Jumalan sanasta pois mitään, vaan saarnasi sen minkä Jumala tahtoi. Jos hänet tunnettiin uskovaisena veljenä silloin, uskallan näin ajatella, vaikken mitään hänestä oikeastaan tiedä.
mato
tosi pirteä
 
Viestit: 314
Liittynyt: 19 Maalis 2008, 22:09

ViestiKirjoittaja Taavetti » 23 Elo 2008, 19:37

Seppo Lohen kirjoittamasta uusimmasta historiateoksesta ilmenee, että Heideman siirrettiin nopealla tempolla paikasta toiseen, kuten tässäkin keskustelussa on jo kerrottu. Tiettävästi viimeinen hänen virkapaikkansa Suomessa oli äitini lapsuuden seurakunta. Seurakunnan kirkkoherra oli ensin vihainen nuoren apulaisensa saarnojen johdosta, mutta ei voinut välttyä niitä kuulemasta, kun samassa seurakunnassa palvelivat. Lopulta kävin niin, että tämä vanhempi pappi yöllä konttasi pappilan toiseen kerrokseen, kuullakseen synninpäästön sanat nuoren pastorin suusta.

Heideman avioitui myöhemmin kirkkoheran tyttären kanssa ja yhdessä he muuttivat Amerikkaan, kun Heideman sai kurinpitorangaistuksena vuoden virkakiellon. Tarkoitus oli toimia vain se vuosi siellä, mutta vuosi jatkui vuosikymmeniksi. Kun mainitsin kurinpitorangaistuksen, lie tarpeen kertoa, mitä olen kuullut virkarikkeestä kerrottavan.

Kun ei ollut muita kulkuvälineitä, liikuttiin paljon jalan kesällä ja talvisin suksilla. Seurakunta oli laaja ja järvien rikkoma, eikä sivukyliin kulku ollut helppoa. Jollakin matkallaan Heideman sattui syrjäiseen taloon, jossa oli lapsi kastamatta. En muista miten asia oli tullut esille, mutta talon väen pyytämänä Heideman kastoi lapsen, vaikka hänellä ei ollut virkapukua mukana, siis siviilivaatteissa. Kuten mainitsin, yksityiskohdat ovat minulta unohtuneet, enkä ole aivan varma niistä, mitä tässä kerroin.

Kun tieto tieto tapahtuneesta pääsi leviämään, oli siinä valmis syytteen aihe heille, jotka etsivät sellaisen aihetta, ja niin asia vietiin viranomaisten käsittelyyn tunnetuin seurauksin.
Toisaalla tällä palstalla olen kertonut Heidemanin Amerikan vaiheista erään useita vuosia sitten lukemani tapahtuman, jonka nyt kopioin sieltä toisesta keskustelusta tähänkin:

Taavetti kirjoitti:Lähetetty: Maa Hei 14, 2008 10:50
Synnin luvallisuus ja oma vanhurskaus voivat aivan hyvin yhdistyä samassa persoonassa. Jos sellaista 'erehtyy' jostakin julkisesta tai puolijulkisesta synnistä nuhtelemaan, hän parannuksen sijasta alkaa luettelemaan, mitä kaikkia hyviä tekoja hän onkaan tehdyt.

Omavanhurskaus taas on nimensä mukaisesti omiin hyviin töihin turvautumista, kuten edellinen esimerkki sen ilmaisee. Omaa vanhurskautta voi olla sellaistakin, että uskoo Jeesuksen ansion joko tiedostaen tai nykytilanteessa varsin usein jopa itse sitä tiedostamatta autuutensa syyksi, mutta haluaa sitä omilla tekemisillään täydentää. Tai sitten toisin päin, kun on ensin kaikkensa yrittänyt, uskoo Jumalan armon täyttävän sen, mikä itseltä jää vajaaksi.

Voisinpa kertoa vanhan tapahtuman Amerikan mantereelta siltä ajalta, kun Heideman kulki siellä ensimmäisiä vuosiaan pastorina ja lähettinä kylästä toiseen. Eräissä seuroissa hän sanoi kesken puheensa, että onko kukaan pystynyt täyttämään Jumalan vanhurskasta lakia. Olipa salissa yksi täti, joka rohkeasti nosti kätensä pystyyn ja hihkaisi: Täällä!

Heideman jatkoi tyynesti: No hyvä! tulepa puheen jälkeen sakastiin, niin jutellaan asiasta enemmän. Niin tehtiin ja Heideman alkoi käsky kerrallaan kysellä, ja täti vastaili. Ensimmäinen käsky oli täytetty, tottakai, ei ole tädillä ollut kui nyksi Jumala. Samoin oli toisen ja kolmannen käskyn laita, ne oli hyvinkin täytetty. Omia vanhempiaan oli täti kunnioittanut, eikä ollut tappanut ketään, eikä rikkonut kuudettakaan käskyä, eihän toki sellaista. Varastaakaan ei ole tarvinnut, eikä ole halunnutkaan, joten seitsemän käskyä oli hyvin täytetty, eikä ole vääriä todistuksiakaan tullut sanotuksi, sekin oli siis hyvin.

Päästiin yhdeksänteen ja kymmenenteen käskyyn, joissa ei puhuta enää tekemisestä, vaan himoitsemisesta. Nyt meni täti hiljaiseksi ja myönsi, että on tainnut joskus himoa tuntea. Mitäs sanoi tämä pastori? Hän osoitti tätiä ja antoi syytöksen: Voi sinua kauheaa lain rikkojaa, kun Jeesuskin sanoi, että joka yhden käskyn rikkoo, on koko lakiin vikapää. Täti jatkaa, että onhan minulla turvana Jeesus, johon pastori, että älä sinä lain täyttäjä puhu Jeesuksesta mitään. Ei Jeesus tullut onnistuneiden pieniä vajavuuksia paikkaamaan, vaan Hän tuli epäonnistuneiden syntisten koko syntitaakan maksamaan ja ottamaan pois.

Seuraavana päivänä Heideman jatkoi naapurikylään pitääkseen siellä seurat. Silloin kuljettiin vielä hevosilla sellaiset matkat, joten jonkun piti kyyditä hänet sinne, tai käydä hakemassa. Päästyään uudessa paikassa asettumaan, sinne tulee kovaa kyytiä hevonen, jossa nuori mies ajamassa, ja kiiruhtaa pastorin puheille sanoen: Tulkaa kiireesti, minun äitini taisi tulla hulluksi, Hän hokee yhtenään vain: Se nuori pappi, se nuori pappi, se nuori pappi.

Niin palattiin takaisin ja siellä oli edellisinä iltana itsevarma täti epätoivoisena vaikertamassa, että kun minulla on niin paljon syntiä, minä hukun. Mitenkä siihen vastaa Heideman? Hän ojentaa kätensä tädin pään päälle ja sanoo: Nyt sinulle kuuluu Jeesus, sinä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä,

Täti huokaa helpottuneena, en muista itkeekö vai ei, mutta sanoo: Minä kun luulin olevani hyvä lasten kasvattaja, enkä ole edes taivaan tielle osannut lapsiani ohjata.

Tämän tapauksen olen lukenut vanhasta kirjasta, noin 70 -90 vuoden takaa, tarkempaa en nyt sitä muista, mutta oppimista ja kotiläksyä tässä on meille kaikille ja erityisesti taivaan tietä etsiville.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä


Paluu Etsikkoaikamme aamunkoitosta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron