toiste
Per Elo 03, 2007 13:07 Viestin aihe: Re: Naiset menettivät pelin kahdesti
"Naisten asemaa ja saarnaamistoimintaa lestadiolaisuudessa on tutkittu melko paljon ja uutta tietoa julkaistaan edelleen. Katsauksia aiheen tutkimukseen, ks. Kaivola 1959a, 1959b; Lohi 1997; Nilsson 1988; Tiirola 1989, Palo 2007.
Erikseen on syytä mainita, että juuri naiset käyttivät ensi kerran herätysliikkeen historiassa sittemmin tunnusmerkiksi muodostuneita synninpäästön vakuuttamisen sanoja: ”Jeesuksen nimessä ja veressä ovat synnit anteeksi annetut”. Tähän historialliseen yksityiskohtaan voi perehtyä O.H. Jussilan artikkelista Nisunjyvä-lehdessä (Jussila 1953). Siinä mainitaan kolme Lestadiuksen aikaista, tätä synninpäästön vahvistussanomaa rohkeasti saarnannutta naispuolista sananjulistajaa: Eeva (tai Maria) Parkajoki Muonion Ylipäästä, Loviisa Ranta Muodoslompolosta ja Vuolon Luuva eli Loviisa Vuolo Muonion Ylikylästä. Jussila oli kirjoitusta
iessaan päässyt haastattelemaan silminnäkijöitä ja aikalaisia.Pekka Raittila on väitöskirjassaan osoittanut luotettavasti, että naisia toimi saarnaajina ainakin jo 1860-luvulla, herätysliikkeen lähtiessä toden teolla leviämään, Lestadiuksen kuoltua. Jo Lestadius itsekin oli kannustanut naisia saarnaamaan (Kaivola 1959a, 1959b; Raittila 1976; Nilsson 1988, Tirola 1989; Ratinen & Tuomaala 2001). Raittila onkin nimennyt useita naissaarnaajia. lestadiolaisuuden tutkimuksessa on mainittu useimmiten ainakin nämä kolme varhaista puhujaa: Magdaleena ja Maria Jokela sekä Angelica Laestadius. (Raittila 1976.)
Naisten saarnaajina toimiminen oli herätysliikkeen alkuvuosikymmenillä tavallista aina 1890-luvulle saakka.
Lestadiolaisen herätysliikkeen kiistattoman johdon ja ehdottoman hengellisen ja hallinnollisenkin auktoriteettiaseman Lestadiuksen jälkeen saanut maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa (1811-1899) otti varsin hyväksyvän kannan naisten saarnatoimintaan. Hän perusteli asiaa Raamatulla (Raattamaa 1976; Nilsson 1988; Tiirola 1989). Samoin saarnaaja Erkki Antti vakuutti puheissaan ja kirjoituksissaan naisten yhtäläistä opillista asiantuntemusta ja vetosi Raamattuun, eli Paavalin työtoverin Foiben esimerkkiin. (Kaivola 1956, 1959a, 1959b.) Myöhemmin 1800-luvun loppupuolella tunnettu lestadiolaispappi Aatu Laitinen (1853 - 1923) samoin kannatti naisten toimintaa sananjulistajina. (Ihonen 1999, 2001; Kinnunen 1996).
Kaivolan tutkimukset 1950-luvulta ovat lisäksi osoittaneet, että Juhani Raattamaan sihteerin, Ruotsin Ylitornion entisen kätilön ja rokottajan Mathilda Fogmanin (1835-1921) aktiivinen toiminta liikkeessä vaikutti hengelliseen keskusteluun. Samalla hän käynnisti periaatteellisen keskustelun erityisesti naisen asemasta seurakunnassa 1860-luvulla. Fogman oli Lestadiuksen läheinen ystävä ja luotettu. Myös Juhani Raattamaa ja saarnaaja Erkki Antti kunnioittivat häntä tasaveroisena ”kollegana” Raamatun tutkistelussa ja tuntemuksessa. (Jussila 1953; Kaivola 1956; 1959a, 1959b; Palo 2007.)
Mathilda Fogman kävi vilkasta kirjeenvaihtoa puhujien kanssa ja tarkasteli kirjeissään lestadiolaisuuden oppia Raamatun valossa. Näiden kirjeiden perusteella Fogman luettiin 1870- ja 1880-luvulla osaksi lestadiolaisen liikkeen luotettuja hengellisiä asiantuntijoita ja hän oli kristillisyyden keskeisimpiä henkilöitä koko Tornionlaaksossa (Jussila 1953, Kaivola 1956; Kaivola 1959a, 1959b; Palo 2007, Ylipää 2005).
Fogman keskusteli saarnaajien kanssa opillisista kysymyksistä sekä puuttui lestadiolaissaarnaajien toimintaan ja sopimattomaan käyttäytymiseen ja nuhteli asianomaisia kirjeissään. Jotkut saarnaajat olivat herättäneet tarpeettomasti pahennusta liikkeen ulkopuolisissa ihmisissä, kuten esimerkiksi vanha saarnamies Mooses Kankoinen. Samoin hän oli nuhdellut sopimattomasta käytöksestä myös toista saarnamiestä, Petter Starkia. (Kaivola 1956; Palo 2007.) Saarnaaja Erkki Antti asettui näissä keskusteluissa puolustamaan Fogmanin käsityksiä. Erkki Antti vakuutti puheissaan ja kirjoituksissaan naisten yhtäläistä opillista asiantuntemusta ja vetosi Raamattuun, eli Paavalin työtoverin Foiben esimerkkiin. Syntyneessä keskustelussa myös Raattamaa käytti samoja argumentteja. (Kaivola 1956.)
Tarkemmin vielä Raattamaan ajatuksia. Hän kirjoitti vuonna 1878 lestadiolaiselle papille P.O. Grapelle:
”Paljon on työtä Jumalan pellolla, että valaistuita vaimo-ihmisiäki tarvitaan, ehkä niitä löytyy, jotka tahtoisit sulkea vaimonpuolten suuta Paavalin sanoilla Korinthon vaimoille, jotka astuit miesten eteen eikä tainneet sanan vuoroa antaa miehille, sentähden Paavali heitä nuhtelee, vaan Raamattu osottaa että Hanna on puhunut samaten lapsesta Jeesuksesta kun Simon kaikille kun lunastusta Israelissa odotit; vieläpä Herra lähettää vaimoja ilmoittamaan, se on saarnaamaan epäuskoisille opetuslapsillensa että Hän on jälleen eläväksi tullut, vieläpä vaimoin sydämissäki. Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jeesuksen tuntemista seurakunnassa! Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palvelus-piika. Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kun miehiltä lahjat puuttuvat, ett’ei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opetetaan.” (Raattamaa 1976.)
Raattamaa lähettää tämän kirjeensä lopussa terveisiä Oulussa saarnaajana tuohon aikaan esiintyneelle "Kristuksen seurakunnan palvelus-piialle Hackzellin Sofialle". Oululainen kirjakauppias Maria Sofia Hackzell (1826-1904) toimi vuosina 1876-1883 Oulun ruotsinkielisen lestadiolaisryhmän raamatunselittäjänä. "Hackzellin toimintaa on pidettävä saarnaamisena", on Seppo Lohi todennut (Lohi 1997). Hänen mukaansa Hackzell oli "rohkea rajojen rikkoja, joka sai osakseen arvovaltaista ymmärtämystä".
On merkillepantavaa, että Raattamaa perustelee nimenomaan Raamatulla naisten oikeutta saarnata. Hän osoittaa, että naisilla on miesten rinnalla samanveroinen vastuu Jumalan valtakunnan sananjulistustyössä. Raattamaan lausuma on erityisen merkittävä siksi, että hän asettuu tässä selvästi erilaisen Raamatun tulkinnan kannalle kuin myöhempi lestadiolaisuus. Jostain syystä Seppo Lohi on jättänyt omasta tutkimuksestaan Raattamaan kohdalta pois sen tiedon, että tämä perusteli naisten saarnaamisoikeutta nimenomaan Raamatulla.
Naisten saarnaamisen loppumiseen oli siis useita samanaikaisesti vaikuttaneita syitä. Yksi oli spontaanin kansanliikkeen organisoituminen eli tehtävien ja vallan jako. Raittila on todennut, että kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, jolla oli selvästi rajattu asema kokousten liturgiassa, naispuhujista useimmat jättäytyivät, tai he joutuivat jäämään sittemmin enimmäkseen kuulijoiksi. (Raittila 1976.)
Kun maaseudun köyhien kansanliikkeenä aktiivisesti levinnyt alkuvuosikymmenien herätysliike alkoi ulottua laajempiin kansankerroksiin ja siihen liittyi entistä enemmän keskiluokkaan kuuluvia ja koulutettuja ihmisiä, sananjulistuksen tässä ja nyt-spontaani luonne heikkeni.
Erityisesti kun herätysliikkeen johtajisto halusi 1800-luvun lopulla lähentää liikettä kirkkoon, naisten tasaveroinen asema alkoi hitaasti mutta selvästi heikentyä. 1900-luvulle tultaessa lestadiolaisuus oli jo menettänyt jyrkän protestiluonteensa ja siitä tuli vähitellen varsin konservatiivinen sekä uskonnollisissa että yhteiskunnallisiin asioihin liittyneissä kannanotoissaan (Kinnunen 2002, 382 – 383). Tässä vaiheessa myös naisten saarnaustoiminnasta luovuttiin, siis 1900-luvulle tultua.
Kiintoisaa on, että lestadiolaiseen liikkeeseen varhain liittynyt ja laajasti tunnettu pappi Aatu Laitinen (1853 - 1923) puolusti voimakkaasti naisten saarnaamisoikeutta vielä verrattain myöhäänkin. Hän kirjoitti asiasta artikkelin Kristilliseen Kuukauslehteen vuonna 1884. Hän tulkitsi Paavalin kirjoitusten naisten saarnaamiskieltoa siten, että kyseessä oli kielto vain omaan aviomieheen nähden. Aatu Laitinen oli yksi herätysliikkeen keskeisistä vaikuttajista Suomessa. Hän toimitti Kristillistä Kuukausilehteä vuosina 1883-1887, ja tämän jälkeen muita lestadiolaisuuden julkaisuja. (Kinnunen 1996, 2004; Raittila 1967).
Piispa Gustaf Johansson, jonka vastuulla oli koko Pohjois-Suomi, oli erittäin kriittinen uutta herätysliikettä, lestadiolaisuutta kohtaan. Hän kritisoi herätysliikettä teoksessaan Laestadiolaisuus, jonka hän julkaisi vuonna 1892. Johansson esittää jyrkän paheksuntansa siitä, että herätysliikkeessä sallittiin naistenkin saarnaavan. Tästä Johanssonin kritiikistä voidaan päätellä että lestadiolaisuudessa naiset edelleen 1890-luvullakin saarnasivat. Johansson kirjoitti:
”Naisiakin lahkokunta käyttää saarnaamistoimissa, sillä lahkon leweneminen ja koossa pysyminen on täällä pääasia. Nainen onkin warsin sopiwa lahkoa lewittämään, sillä naisen sulo on aisti-ihmiselle wiehätyksenä, ja aisti-ihmistä lahko wiljelee. Tässä puuhassa waikuttaa huonompia woimia, joita kristinusko ei tahdo käyttää. Jumalan sääntöjen halweksiminen ja polkeminen esiintyy nykyaikana niissä liikkeissä, jotka pyytäwät naista siirtää toimialoille, joille Jumala ei tahdo häntä päästää - -. ”
Johansson lainaa tämän jälkeen edellä siteerattua Raattamaan kirjettä ja toteaa pilkallisesti tällä "Lapin Akatemian" johtajalla olevan Raamatusta omalaatuisensa käsitys, johon piispan velvollisuus on määrätietoisesti puuttua. Lainattuaan näytteitä lestadiolaisten siihen aikaan julkaisemista teksteistä, joissa nämä puolustavat naisten sananjulistusta, Johansson lopuksi ärähtää: "Lahko ei waan tahdo totella Apostolin käskyä." (Johansson 1892.)
Myös kritisoidessaan lestadiolaista rippioppia ja äänellistä syntien anteeksi julistamista Johansson kirjoittaa lestadiolaisnaisten toiminnasta: "Toinen suuri erhetys on siinä, että lahko laskee taiwaan waltakunnan awaimet jokaisen lahkolaisen käsiin. Jopa ämmätkin sanowat tien taiwaan waltakuntaan menewän heidän kauttaan." (Johansson 1892.)
Lestadiolaisuuden sisällä piispa Johanssonin ja yleensä kirkon kritiikki herätti huolestumista. Toiminnan vapaan jatkumisen kannalta oli vaarallista, että kirkon piirissä pidettiin lestadiolaisuutta harhaoppisena. Poliittinen tilanne ja Venäjän Suomeen kohdistama kontrolli olivat kiristyneet selvästi 1890-luvulla. Tässä tilanteessa lestadiolaisuuden piirissä ei haluttu ottaa enää riskejä, vaan katsottiin, että on parasta sopeutua kirkon tapoihin. Naisten toiminta sananjulistajina siis tavallaan uhrattiin samalla kun alettiin sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan ja kirkkoon.
Lähteet:
Ihonen, M. 1999. Naisen paikka lestadiolaisuudessa:Varhaisia juonteita. Esitelmä Suomen Akatemian ja Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden järjestämässä seminaarissa ”Nöyrä, uhmakas, itsenäinen. Nainen 1800-luvun suomalaisessa kulttuurissa”
Turun yliopisto 15.10.1999.
http://www.uta.fi/~tlmaih/Jutut2/naiskuva.htm
Ihonen, M. 2001. Vaikenevat naiset. Keskustelua naisen paikasta 1800-luvun lestadiolaisuudessa. Historiallinen Aikakauskirja 3/2001, s. 276-292.
Johansson, G. 1892. Lestadiolaisuus. Kuopio 1892.
Jussila, O.H. 1953. Vangituille vapautusta - sidotuille päästöä: satavuotismuisto. Maitojyvä 1953. Helsinki: Laestadiolaiseten ylioppilaskodin kannatusyhdistys. s. 3-8.
http://www.tornio.fi/kirjasto/torkok/la ... ussila.htm
Kaivola E. 1956. Mathilda Fogman ja naisen asema lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Maitojyvä 1956, s. 7–10. Helsinki: Laestadiolaiseten ylioppilaskodin kannatusyhdistys.
Kaivola, E. 1959a. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.
Kaivola, E. 1959b. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Erip. E.Kaivola 1959.
Kinnunen, M. 1996. Viipurin läänin lestadiolaisuus (1870-1912) : linkki eri kulttuurien välillä Suomen historian lisensiaatintyö. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Kinnunen, M. 2004. Herätysliike kahden kulttuurin rajalla - Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939. Jyväskylän yliopisto 2004.
http://selene.lib.jyu.fi:8080/vaitos/st ... 918351.pdf
Laatunen, Aatu. Kansallisbiografian elämäkerta-artikkeli.
Laitinen, A. Muistoja Lapin kristillisyydestä. Jyväskylä 1985. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 79. Jyväskylä 1990, s. 248-249.
Lohi, S. 1997. Nainen lestadiolaisuudessa 1800-luvun Suomessa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 86. s. 111-128.
Nilsson, K. 1988. Den himmelsaka Föräldern: Ett studium av kvinnans betydelse i och
för Lars Levi Laestadius’ teologi och förkunnelse. Acta Universitatis Upsaliensis. Women in religion 1. Göteborg: Graphic Systems.
Palo, M-L. 2007. Mathilda Fogman. Bokförlaget Biblioteca Laestadiana
Raattamaa, J. 1976. Kirjeet ja kirjoitukset. Helsinki: Akateeminen kustannusliike.
Raittila, P. 1967. Lestadiolaisuuden matrikkeli ja bibliografia. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.
Raittila, P. 1976. Lestadiolaisuus 1860-luvulla: Leviäminen ja yhteisömuodostus. Väitöskirja. Loimaa: Loimaan kirjapaino.
Ratinen, S. & Tuomaala S. 2001. Laestadiukselle uskon löytyminen oli kuin lapsen syntyminen Kirkko ja kaupunki 4/31.1.2001.
Tiirola, K. 1989. Naisen asema lestadiolaisuudessa 1860-1906. Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Zidbeck, A. 1941. Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa. Helsinki: Otava.
Ylipää, M. 2005. Glesbygdens ängel: barnafödande i Tornedalen under Mathilda Fogmans tid. Luleå: Luleå tekniska universitet."

