Kurituskin Jumalan rakkautta
Joita minä rakastan, niitä minä myös nuhtelen ja kuritan: niin ole siis ahkera ja tee parannus" (Ilm. 3:I9).
Kun Jumalan kuvaksi luotu ihminen on vieraantunut Jumalasta, hän on saattanut kulkeutua niinkin kauas, että Jumalalla on aihetta sanoa: ”Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen: mutta; Israel ei tunne, ja minun kansani ei ymmärrä.» Vanhurskas Jumala on yrittänyt ihmistä hyvyydellä suostutella parannukseen: hän on jakanut ajallisia lahjojaan — ei ainoastaan ystäville, mutta myös vihollisilleen antaen aurinkonsa paistaa »niin pahoille kuin hyvillekin ja sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin»:
Jumalalla on aihetta kysyä: »Eli katsotkos ylön hänen hyvyytensä, kärsivällisyytensä " pitkämielisyytensä rikkauden, ettet tiedä, että Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen? Mutta sinun kovuutesi ja katumattoman sydämesi jälkeen, kartutat sinä vihan itsellesi vihan päivänä, kuin Jumalan oikia tuomio ilmaantuu. Joka antaa itse kullekin hänen töittensä jälkeen» (Room 2:4—6). Jumala on ihmistä rakastanut iankaikkisella rakkaudella ja sen tähden vetänyt häntä puoleensa sulasta armosta, mutta niin monet hyvyyden ja myötäkäymisen keskellä ovat loitonneet vain kauemmas Jumalasta - ei aavistustakaan siitä, että ihminen nöyrtyisi parannukseen. Silloin on Jumalan täytynyt tarttua kurituksen vitsaan, kuin luonnollisen vanhimman, kun lapsi ei tottele. Aikamme ihminen on valmis puhumaan huonosta tuurista, väärien tähtien alla syntymisestä ja sokean sattuman heittelemisestä, kun elämään annetaan vastoinkäymistä ja Jumalan kuritusta.
Tarkoitus
Luther kuitenkin sanoo: »Ajalliset kärsimykset eivät tule sattumuksesta, vaan Jumala sallii ja lähettää ne, synnin tähden kuritukseksi ja herätykseksi, sekä omilleen koetukseksi ja uskon vahvistukseksi.» Kun Jumala käy kurittamaan tottelematonta parannukseen, saattaa käydä näin: »Kun sinä heitä kuritat, niin he surkiasti parkuvat. Mutta kun sinä heistä lakkaat, niin sinut unohdetaan.» Löytyy kovin monta Faaraon osaveljeä, jotka kurituksen alla nöyrtyvät, mutta heti kun vitsaus otetaan pois, sydän paatuu ja hyvät lupaukset parannuksen teosta unohtuvat. Sama jumalaton meno jatkuu ja pieni ihminen pitää vanhurskasta Jumalaa vain hätävarana, jonka sopii odottaa niin kauan kun ihminen tuntee tarvetta palvella tämän maailman ruhtinasta. Kaikkein surkein on tilanne silloin, kun Jumala lakkaa ihmistä kurittomasta ja nuhtelemasta. »Silloin sanoi Herra: ei minun henkeni pidä nuhteleman ihmistä sanan kautta iankaikkisesti, sillä hän on liha.» Ihminen voi ajatella, että nyt on hyvin asiat, kun kaikki tunnon nuhteet ovat loppuneet eikä Jumalan vitsa enää lyö. Luther sanoo kuitenkin: »Jumala on silloin oikein vihainen ihmiselle, kun hän ei ole enää ollenkaan vihainen.»
Jumalan vihastakin on aihetta kiittää Jumalaa, silloin kun viha kohdistuu ihmiseen täällä armon ajassa eikä vasta Sitten, »kun Jumalan oikea tuomio ilmaantuu». Jesajalla oli aihetta sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, että vihainen olet ollut minun päälleni: mutta sinun vihasi on palannut, ja sinä lohdutat minua» (Jes. 12:1). Kuritus ja nuhteet ovat saaneet kahtalaisen vastaanoton ihmisten taholta: toiset ovat nöyrtyneet niin kuin Daavid Naatanin nuhteiden edessä: »Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja Herran edessä». He ovat saaneet kuulla suloisen sanoman: »Ei sinun pidä kuolla, sillä Herra on totisesti sinun syntisi ottanut pois.»
Viha ja katkeruus
Toisissa synnin nuhde on herättänyt vain vihan ja katkeruuden nuhtelijaa kohtaan, kuten Herodeksen sydämessä: nuhtelija pääsee vankilaan ja kokee lopulta marttyyrikuoleman. Liian usein toteutuu Raamatun sana: »Sitä he vihaavat, joka heitä julkisesti nuhtelee ja joka heille totuuden sanoo.» Jumala ei itse suorita tätä nuhtelua sanan kautta, vaan teettää sen palvelijoillaan. »Ja sinä ihmisen poika, minä olen pannut sinut Israelin huoneen vartijaksi, kun sinä jotakin minun suustani kuulet, että sinun pitäisi heitä minun puolestani varaaman. Kuin minä sanon jumalattomalle: sinä jumalaton, sinun pitää totisesti kuoleman, ja et sinä hänelle sitä sano, että jumalaton ottaisi vaarin menostansa niin pitää jumalattoman syntinsä tähden kuoleman, mutta hänen verensä tahdon minä sinun kädestäsi vaatia. Mutta jos sinä jumalatonta varoitat hänen tiestänsä, että hän siitä kääntyisi, ja hän ei palaja tiestänsä: niin pitää hänen syntinsä tähden ` kuoleman, ja sinä olet pelastanut sielusi.» (Hes: 33:7-9). Nuhtelijan virka ei ole kysytyimpiä virkoja maailmassa, johon ilmenisi hakijaryntäystä, lisäksi se on vastuunalainen virka, jossa aina tunnetaan pienuus ja lahjattomuus: siitä syystä antaisi tehtävän mielellään toiselle.
Epäuskoinen ihminenkin tuntee usein Jumalan sanan nuhteiden edessä, että aihetta olisi parannukseen: kulkemani tie on väärä ja nurja Herran edessä. Mutta sielujen vihollinen on valmis antamaan mieltä päähän, että ehtii tuonnempana - parannuksestasi tulee parempi, kun et kiireellä pilaa asiaa. Usein toistuu sen kristityn vaimon kokemus, joka oli ahkera kehottamaan epäuskoisia parannukseen. Kun häneltä kysyttiin mitä ihmiset sanovat, hän vastasi: »Lykkäystä pyytävät, lykkäystä pyytävät.» Harvemmin kuulee tunnollisen ihmisen suusta päätöstä, ettei hän koskaan tee parannusta, mutta nyt ei ole vielä minun aikani, minulla ei ole kylliksi heräystä, tai en ole vielä kypsä tälle asialle. Jumala ei kuitenkaan kysele suuria heräyksen määriä ihmiseltä. Mitta on esitetty näissä sanoissa »Tunne ainoastaan sinun pahat tekosi, ja että olet Herraa sinun Jumalaasi vastaan syntiä tehnyt, ja juossut sinne tänne vierasten jumalain tykö, kaikkein viheriäisten puiden alle: ja ette kuulleet minun ääntäni, sanoo Herra. Kääntykää, te vastahakoiset lapset, sanoo Herra: sillä minä kihlaan teidät minulleni, ja otan teidät yhden kaupungista ja kaksi koko sukukunnasta ja tahdon teidät viedä Siioniin» (Jer. 3:13–14).
Ja lykkäystä ei Jumala suosittele, hän sanoo: »Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, niin älkää paaduttako teidän sydämiänne».
Etsikon ajasta
Kaikki ihmisen elonaika ei ole etsikon aikaa, on Jeesus saanut itkeä muidenkin kuin Jerusalemin asukasten tähden, »ettes sinun etsikkosi aikaa tuntenut». On korvaamaton vahinko, kun ihminen ei osaa käyttää ainoaa armon aikaa hyväkseen ja toista ei parhaallekaan kulkijalle anneta. Kun Jumalan kuritus ja hyvyys — joita annettiin sitä varten, että ihminen nöyrtyisi armon vastaanottajaksi ja tekisi omista synneistään parannuksen eikä tätä toivottua tulosta näy – ylenkatsotaan, Jumala heittää ihmisen häijyyn mieleen ja antaa paatumisen tuomion, tai lähettää väkevän eksytyksen hengen niin että ihminen uskoo valheen. »Että kaikki ne tuomittaisiin, jotka ei totuutta uskoneet, vaan mielistyivät valheeseen.» Uskoon autetussa ihmisessäkin on usein kurituksen ja nuhteen aihetta, vaikka meidän turmeltuneelle luonnollemme eivät kuritus ja vastoinkäymiset hunajalta tunnu. Me voimme tuskitella koetusten ja vastoinkäymisten alla: olenko minä niin syntinen ja paha, että Jumalan pitää tällaista ristiä antaa ja päättelemme: »Jo Herra hylkäsi, jo Herra unohti minut». Jumala kuitenkin sanoo: »Minun poikani, älä katso ylön Herran kuritusta, ja älä näänny, koska häneltä rankaistaan. Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän myös rankaisee, mutta jokaista poikaa hän pieksää, kuin hän korjaa. Jos te kurituksen kärsitte, niin Jumala taritsee teille itsensä, niin kuin lapsillensa: sillä kuka on se poika, jota ei isä kurita? Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osalliset olleet, niin te olette äpärät ja ette lapset» (Hebr. 12:5-8). Aiheetta ei Jumala anna vastoinkäymistä ja kuritusta. Pietari kirjoittaa: »Jossa te saatte iloita, te joita nyt vähän aikaa, (jos tarvitaan), moninaisilla kiusauksilla vaivataan.»
Jumalalla on oma tarkoituksensa, kun hän antaa vastoinkäymisiä — sen ei välttämättä tarvitse merkitä sitä, että kuritettava on pahempi kuin toiset. Ei Joosefiakaan huonon elämän vuoksi pantu vankilaan, mutta Jumala kasvatti suurta tehtävää varten ja siksi, ettei kerran tapahtuva korotus rupeaisi päätä huimaamaan, vaan että hän ymmärtäisi myötäkäymisetkin Jumalan lahjaksi eikä omaksi ansioksi. Voi Jumala kurittaa siitäkin syystä, että kristittyyn on tarttunut syntiä, mieli on tarttunut maallisiin ja hukkaan joutumisen vaara on ilmeinen. Silloin tarvitaan kuritusta ja nuhteen sanaa, jonka viallinen käsittää usein väärin: pitää vihana ja haukkumisena sitä että Jumalan lapset viasta nuhtelevat parannukseen. Ei saata kuitenkaan olla suurempaa rakkautta kuin se, että synti synniksi sanotaan ja siitä parannukseen neuvotaan, kun vielä parannuksen teon aika on. »Se tietäkää, että joka syntisen palauttaa tiensä erhetyksestä, se vapahtaa sielun kuolemasta, ja peittää syntein paljouden» (Jaak. 5:20).
Suokoon hyvä Jumala meille lapsen mieltä silloinkin, kun ilmenee aihetta parannukseen, että nuhteen sanan ottaisimme rakkautena vastaan ja saisimme armon avuksemme oikeaan aikaan.
Lauri Taskila
Päivämies toukokuun 24 päivä 1972