Väinö Havas: Neljänlainen kylvömaa

Kirjoituksia etsikkoaikamme aamunkoiton uskovaisilta 1800-luvulta 1940-luvun vuosikymmeniin

Väinö Havas: Neljänlainen kylvömaa

ViestiKirjoittaja Jani_S » 14 Elo 2009, 00:39

Väinö Havas: Neljänlainen kylvömaa (kirjasta Joulusta jouluun, toimittanut SRK 1953)

Kylvömaat

Eräässä rippikoulussa tapahtui herätys. Koulussa olivat silloin muiden muassa Ville Vitikka, Taava Toropainen, Milja Metso ja Kalle Kuusinen.

Ville Vitikka oli pitäjän rikkaimman ja komeimman talon poika. Hän istui tunneilla kutakuinkin siivosti ja läksynsäkin hän osasi melkoisesti. Opettajan ei tarvinnut häntä koskaan erityisesti nuhdella, mutta koskaan hän ei päässyt oikein tyytyväiseksikään tähän ylimielisen ja piittaamattoman näköiseen oppilaaseensa. Villen ajatukset lentelivätkin tunneilla milloin missäkin. Toisinaan hän muisteli välitunnilla kuulemaansa likaista kertomusta. Joskus hän vilkuili tyttöjen penkkeihin, ja toinen toistaan hurjemmat mielikuvat temmelsivät hänen sydämessään. Kun koko muu luokka tuntui jännittyneenä ja liikuttuneena seuraavan opetusta, ajatteli Ville: "Mitäpä nuo tuosta! Tietäähän tuon vääräoppisen ja ahdasmielisen papin! Ovathan isä ja äitikin hurskaita, sanaa harrastavia ihmisiä, eivätkä he noin ahtaasti elämää ota!" Kun sitten tuollaisilta vakavilta tunneilta kiiruhdettiin pihamaalle, huomasi Ville aina jotakin ihmeteltävää tai naurettavaa: Milloin luntusti Huppana-Taava tiellä, milloin hyppeli orava läheisessä metsikössä, milloin vuokraaja-Vehasen porsas oli päässyt karkaamaan.

Ehtoolliselle pääsyn päivä lähestyi. "Käyn kirkonperässä kuin mies ja saan sitten isältä kultakellon! Ei tässä tyhjiä vetistellä!" Näin ajatteli Ville Vitikka.

Taava Toropainen oli uskovan kodin huikentelevainen tyttö. Hänen äänensä helskyi nuorten ilopaikoilla ylinnä, mutta seuraavana sunnuntaina hän jo saattoi itkeskellä seuroissa, kun nuori Tapanilan Pauli palavasti saarnasi. Rippi koulutunneilla hän toisinaan ihan kylpi kyynelissä, mutta illoin hän saattoi ilakoida poikien kanssa maantiellä. Läksynsä hän osasi loistavasti. Opettajan opetuksista häntä enimmin liikuttivat kauniit kertomukset ja puhe Jumalan suuresta rakkaudesta syntisiin ja Jeesuksen lunastustyöstä. Mutta erityistä kipua hänellä ei ollut synneistään, vaikka hän joskus opetuksen alla muistikin hätkähtäen "pikku" tottelemattomuuksiaan, "pikku" kiukuttelujaan, "pikku" valheitaan ja varkauksiaan, "pientä ja viatonta" huvitteluaan.

Herran pöytään käymisen hetki lähestyi lähestymistään. "Enhän minä enää aikoihin ole ollut oikea Jumalan lapsi ja uskovainen, mutta meneväthän muutkin", ajatteli Taava Toropainen.

Milja Metso oli kaunis ja hiljainen orpotyttö. Varakas ja jumalinen setä kasvatti häntä. Äiti ja isä olivat kumpikin kuolleet elävässä uskossa. Isän lähtöä Milja ei muistanut, mutta äidin lähtöhetki oli painunut lähtemättömästi viisivuotiaan mieleen. Äiti oli ottanut ainoata lastaan kädestä ja sanonut: "Pysy Jumalan lapsena kuolemaasi asti!"

Milja olikin koettanut kaikin keinoin välttää syntiä, eikä hän ollut koskaan tohtinut uskoaan kieltää. Mutta setä ei mielellään päästänyt seuroihin, ja niin tyttörukka vieraantui kristityistä. Pikku rikkomuksiakin tuli ja niiden jälkeen oli tunto sanomattoman sairas. Täytyi rukoilla: “Rakas taivaan Isä, auta ja armahda minua! Anna anteeksi! Tee minusta puhdas lapsi!” Sedälle Milja oli kerran tunnonvaivojaan valitellut, mutta tämä oli vain jäykästi tokaissut: "Rukoile han enemmän Jumalaa!" Rippikoulussa sana oli aina juuri Miljalle puhuttua sanaa. Voi, miten kaikki rikkomukset muistuivatkin syyttävinä mieleen. Kunpa se ja sekin synti olisi jäänyt tekemättä! Hyvältä tuntui myös pastorin lämmin puhe Jeesuksen täydellisestä sovintoteosta ja siihen uskossa turvautumisesta.

Koulu lähestyi loppuaan. "Tahdon ennen Herran ehtoolliselle menoa puhua papille synneistäni ja tilastani. Haluan uskovaisena tyttönä polvistua alttarin ääreen ja olla Jeesuksen oma koko ikäni. Toivon pääseväni isän ja äidin luo taivaaseen", päätti Milja Metso.

Kalle Kuusinen oli huonoille teille sortunut uskovaisen kodin tuhlaajapoika. Kymmenvuotiaana hän varasti puoti rahoista nikkelimarkan. Hän peitti syntinsä valehdellen, eikä nöyrtynyt parannukseen, vaikka hänen oli viikkokaudet paha olla. Siitä alkoi hänen luisumisensa lavealle tielle. Hänet oli jo nähty päihtyneidenkin parissa ja korttipöydässä. Mutta koko hänen olemuksensa oli levoton. Katse oli välttelevä. Hän punastui helposti. Isän ja äidin nuhteet koskivat kipeästi, vaikka hän koettikin heittäytyä rennoksi ja vastata tylysti. Seuroihin hän ei uskaltanut mennä. Siellä tuli liian vaikea olo. Rippikoulussa hän aluksi koetti keksiä kaikenlaisia kujeita. Pastori puhutteli häntä hellästi ja vakavasti kahden kesken. Kalle muuttui tarkkaavaiseksi. Opettaja tuntui aina puhuvan juuri hänelle. Tuon tuostakin mainittiin hänen syntejään. Mistä pastori kaikki aavistikin! Poika rupesi vetäytymään muusta joukosta erilleen. Tilat hän luki läksyjään ja osasi ne seuraavana päivänä. "Kalle aikoo loistaa!", ilvehtivät pojat, "hänestä on tullut koko pyhimys, vaikka...", ja sitten naureskeltiin hänen entisiä kepposiaan. Ehtoolliselle pääsyn hetki lähestyi. "Herra Jumala! Minä en uskalla!" ajatteli Kalle Kuusinen.

Kylvö

Rippikoulun viimeisenä päivänä opettajan puhuessa vakaas ti ja selkeästi oikeasta ja väärästä Herran ehtoollisen nauttimisesta nousi Kalle Kuusinen kalpeana paikaltaan ja sanoi: "Minä olen niin suuri syntinen. Minä en uskalla." "Tahdotko sitten pysyä synneissäsi?" kysyi pappi. "En tahtoisi!" "Sinä siis tahdot tulla Jumalan lapseksi, saada syntisi anteeksi ja elää kristittynä miehenä?" "Niin. Mutta minä olen nyt niin kylmä. Ei ole oikeata hätääkään enää." "Kalle rakas, Jeesus on sovittanut sinutkin Golgatan ristillä. Syntisi ovat hänen nimessään ja veressään anteeksi annetut!" Opettaja meni Kallen luo ja siunasi häntä. "Uskothan sen?" kysyi hän sitten. "Uskon!" vastasi poika ja katsoi pastoria lujasti silmiin.

Milja Metso oli ruvennut hiljaa itkemään. "Nyt on oikea hetki!" päätti hän. "Kuuluuko Jumalan armo minullekin? Olen ollut niin paha, niin paha!" vaikeroi hän. "Kuuluu, lapsi, Jumalan armo kuuluu kaikille syntisille. Ole turvattuna! Jeesuksen veressä ovat syntisi anteeksi annetut!" Miljakin sai siunauksen ja lupasi uskoa Jeesuksen omaksi Vapahtajakseen.

Taava Toropaista itketti niin. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän itki. Hetki oli vain niin tärisyttävä ja liikuttava. Milja Metson kyyneleet aivan kuin tarttuivat. Kun pastori tuli hänen kohdalleen käytävällä, kavahti hän opettajan kaulaan ja pyysi: "Siunatkaa minuakin!" Pappi työnsi hellästi mutta lujasti tytön istumaan penkkiinsä, laski kätensä hänen päänsä päälle ja julisti synninpäästön. "Oi, minä uskon, minä uskon! Minulla on nyt niin hyvä, niin hyvä!" iloitsi Taava.

Ville Vitikan pää oli painunut alas. Hän kiroili hiljaa itsekseen. "Kunpa pääsisin tästä itkumyllystä ja sinusta joutava pappi", ajatteli hän.

Illalla tuli Kalle Kuusinen pappilaan. Hän tunnusti siellä rippi-isälleen syntinsä, ja sai häneltä jälleen synninpäästön. Pappilasta hän kiiruhti kotiin pyytämään anteeksi vanhemmiltaan ja veljiltään. Monessa naapurissakin hän ennätti käydä pahoja tekojaan tunnustamassa ja anteeksi anomassa. Myös Milja Metso kävi pastorin luona puhumassa niistä synneistä, jotka hänen omaatuntoaan olivat jo kauan rasittaneet. Sedältäänkin hän pyysi anteeksi kotoisia rikkomuksiaan ja tunnusti vanhuksen edessä uskonsa. Mutta Taava Toropainen oli kuin taivaassa. Hänen oli vain niin hyvä olla, niin hyvä.

Kasvu

Kymmenen vuoden päästä oli Kalle Kuusinen taas pappilassa. Vanha pastori oli kutsunut luokseen kymmenen vuot ta sitten päässeet rippilapsensa. Vain Kalle tuli. "No sinua on toki hyvä Isä saanut uskossa varjella", puheli pappi. "Niin, vaikka heikkoa on kilvoitukseni ollut", myönsi nuori mies.

Illan kuluessa muisteltiin sitten Kallen rippikoulutovereitten kohtaloita. Ville Vitikka hallitsi jo kotitaloaan reimana nuorena isäntänä. Hän ryyppäsi joskus, nauratteli tyttöjä silloin tällöin, kiroili ja pilkkasi kristittyjä. Mutta kerran suvessa hän kävi vanhan isännän ja emännän kanssa heinäripillä ja tuskitteli rippisaarnan ajan pastorin auttamatonta ahdasmielisyyttä.

Taava Toropainen eli armon tuntemisessa lähes vuoden. Seuroissa hän niihin aikoihin monasti oli liikutuksissa ja yletyin käsin kiitti Herraa. Mutta sitten hyvät tuntemiset haihtuivat. Tyttö masentui ja luuli menettäneensä uskonsa. Kristityt koettivat neuvoa häntä kylmänä, kuivana ja kiusattunakin pitämään kiinni sanan hukkumattomista armolupauksista ja Jumalan muuttumattomasta rakkaudesta. Hänelle huomautettiin myös siitä, miten kallis armoneuvo rippi on silloin, kun sielunvihollinen rupeaa pelottelemaan menneen elämän lankeemuksilla, tai kun Jumalan lapsi joutuu heikkouden synteihin ja tunto saa kaidalla tiellä haavoja. Mutta Taava-rukka oli saanut hyvän kristityn nimen. Miten hän nyt tuolla tavoin alentuisi korokkeeltaan! Ei, hän koetti pinnistäytyä entisiin hyviin tuntemisiin ja liikutuksiinkin. Tuli jo ulkokullailtuakin. Seurojen väliajoilla oli toivottomuus yhä raskaampi.

Silloin sielujen vihollinen viritti ansan. Tyttö joutui palvelukseen siivosyntiseen paikkaan. Siellä nuoret osoittivat hänelle erityistä suosiota ja huomaavaisuutta. "Sinähän olet mukava ja reilu tyttö, mutta miten sinä viihdyt noiden tekopyhien uskovaisten inhottavassa seurassa?" lavertelivat he. Sitä oli Taava viime aikoina itsekin ajatellut. Seuroissa käynti oli ruvennut tuntumaan raskaalta velvollisuudelta. Nyt hän jäi kokonaan pois. Muutamat uskonsisaret kävivät häntä vielä katsomassa ja puhuttelemassa. Mutta noiden käyntien jälkeen isäntäväki pistopuhein kiusoitteli Taavaa. Loppujen lopuksi tyttö tiuskaisi eräälle luokseen tulleelle vanhalle kristitylle tädille: "En ole enää uskomassa, eikä täällä tartte käydä urkkimassa!" Kohta riehui tyttö ensimmäisenä tanssituvissa ja iltamissa. Parin vuoden perästä sai pastori kastaa eräässä kinkeripaikassa Taava Toropaisen aviottoman lapsen.

Milja Metso pysyi, kauan, kahdeksan vuotta, uskollisena taivaalliselle kutsujalleen! Mutta sitten rupesi rikkaan naapuritalon ainoa poika häntä lähentelemään. Nuorukainen oli ujo ja helläsydäminen. Milja oli jo kauan salaa pitänyt hänestä ja samalla pelännyt häntä. Mies rupesi Miljan mieliksi kulkemaan seuroissakin, vaikka tyttö vaistosi, ettei nuorukainen kristillisyydestä mitään ymmärtänyt. Mutta kun poika ei puhunut pahaakaan uskovaisista, vaan päinvastoin vakuutti kunnioittavansa heitä, niin Milja rupesi kuvittelemaan voivansa joskus myöhemmin, sitten avioliitossa oltaessa, voittaa hänet kristityksi. Lisäksi setä lakkaa matta selitteli tämän naimiskaupan suuria ajallisia etuja. Orpotytön pitäisi ottaa tuollainen tarjous vastaan Jumalaa kiittäen, taivaan lahjana! Ja kun tyttö näytti rupeavan taipumaan, muuttui näihin asti jäykkä setä oikein sydämelliseksi.

Niin Milja Metsosta tuli sitten Tuorilan hovin emäntä. Omatunto oli kylläkin arka ja levoton. Mutta kun mies oli siivo ja hyvä, koti kaunis ja mieluista puuhaa paljon, rupesi mieli vähin erin tyyntymään. Tuntui jo toisinaan hupaiseltakin, kun oli niin runsaasti ihka omaa. Ihaillen viipyi katse salin komeissa peileissä tai tuvan ikkunoiden alla avautuvalla valtaisalla peltoaukeamalla tai aitan täpötäysissä hinkaloissa. Harvemmin oli enää aikaa istahtaa rippikoulusta saadun raamatun ääreen, vielä harvemmin seuratuvan penkkiin. Kun vanha pastori joskus sattui tiellä tulemaan vastaan, kiiruhti Milja hänen ohitseen melkein tervehtimättä.

"Niin, niin, Kalle", puheli pastori, "Jeesus kertoi neljänlaisesta kylvömaasta. Tässä ne ovat. Ville Vitikan sydän oli kovaksi tallattua tietä. Sivuajatukset olivat niitä mustia lintuja, jotka nyppivät kuullut Jumalan sanat hänen sisimmästään. Taava Toropaisen sydän oli kallioperämaata. Vähän multaa, liian vähän! Siemen iti reippaasti. Kasvi ei juurtunut. Ensimmäinen helle poltti sen. Taava-rukassa oli paljon todellista Herran työtä. Hän oli oikeastaan vilpitön, mutta pinnallinen, kovin huikentelevainen luonne. Siksi hänen povessaan kristilliset tunteet liikkuivat, ei tunto.

Herätyksessä on aina tunne-elämäkin mukana, mutta se ei saa olla ainoa eikä pääasia. Pääasia on se, että omatunto kärsii menneen elämän synneistä. Taavan tuntoa eivät rikkomukset suurestikaan painaneet. Hänellä oli vain jotain ylimalkaista kaipuuta ja heikkouden tuntoa. Jumalan armokin vaikutti sitten etupäässä vain tunteisiin, ei tahtoon. Pesäero menneisyydestä jäi hataraksi. Hän oli vain myötätuulen kristitty. Ensimmäinen vastus masensi hänet.

Elävässä uskossa on aina tunteitakin. Toisinaan on Jumalan armon virvoittamana sanomattoman hyvä olla, jopa niin, että täytyy ääneensä ylistää Herraa. Toisinaan taas on taivas pilvessä, sydän kylmä, kova ja kiusattu. Mutta nämä ovat meidän autuuteemme vaikuttamattomia sivuasioita. Pääasia on sanan armolupauksista kiinni pitävä usko ja siihen liittyvä uskonkuuliaisuus, uskon ja hyvän omantunnon säilyttäminen.

Milja Metson sydämen maa oli syvä ja muokattu, mutta elämän murheen ja rikkauden himon orjantappurat saivat vähitellen synnin luvallisuuden ja kauniiden tarkoitusten varjossa versoa. Ne tukahduttivat lopuksi taivaan viljan.

Vain sinusta, Kalle, enää toivon, että sinun sydämesi on sitä hyvää maata, joka kantaa jyviä taivaan aittoihin!
"Sitä toivon itsekin. Rukoilkaa, rippi-isä rakas, puolestani, että minä uupunut ja heikko kristitty kestäisin perille!" sanoi Kalle vakavasti.

(väliotsikot ja korostukset Jani_S:n)
Jani_S
 

ViestiKirjoittaja Taavetti » 08 Marras 2009, 09:47

Havas/Jani_S kirjoitti:"Niin, niin, Kalle", puheli pastori, "Jeesus kertoi neljänlaisesta kylvömaasta. Tässä ne ovat. Ville Vitikan sydän oli kovaksi tallattua tietä. Sivuajatukset olivat niitä mustia lintuja, jotka nyppivät kuullut Jumalan sanat hänen sisimmästään. Taava Toropaisen sydän oli kallioperämaata. Vähän multaa, liian vähän! Siemen iti reippaasti. Kasvi ei juurtunut. Ensimmäinen helle poltti sen. Taava-rukassa oli paljon todellista Herran työtä. Hän oli oikeastaan vilpitön, mutta pinnallinen, kovin huikentelevainen luonne. Siksi hänen povessaan kristilliset tunteet liikkuivat, ei tunto.

Kovin ovat vieläkin ajankohtaisia nämä vanhat opetukset. Kannattaa valvoa uskossa aivan tuntemisista riippumatta, riippuen vain Armahtajassa, Jeesuksessa Kristuksessa, joka vieläkin kulkee laumansa edellä, ja on luvannut omissaan vaikuttaa maailman loppuun asti.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavi » 14 Huhti 2011, 20:26

Minä en häpee Kristuksen evankeliumia
Kahdenlaista pelkoa



Kunniaan päässyt veljemme, kirkkoherra Väinö Havas kirjoittaa näin (Siionin Lähetyslehti v. 1935, n:o 11)

On jumalisia, heränneitä, vieläpä armoa joskus maistaneita ihmisiä, jotka sanomattomasti pelkäävät sitä, että evankeliumin lohdutusta jaetaan liian paljon. He kuuntelevat Jumalan lasten seuroihin saapuessaan armolupausten lämmintä ja valavaa julistamista kylminä ja kärsimättöminä, mutta kuullessaan meidän puhelevan tiukkoja neuvonsanoja, he ihastuvat: "Tuota olemmekin kaivanneet: Enemmän tuollaista: Tuota ääntä nuo kevytuskoiset tarvitsevatkin.

He eivät poloiset huomaa, että he itse eivät enää sisällisesti elä Kristuksen sovintoteon voimasta, vaan heidän valvomisensa viipyvät "höllien" uskovaisten heikkouksissa. Heidän ei tarvitse enää kuunnella, ei armoa eikä totuutta itselleen. He suhtautuvat edelliseen arvostelevasti. Jälkimmäisen he sovittavat viallisiin kaidan polun kilvoittelijoihin. Tällainen tila on Laodikean seurakunnan paimenen sieluntila. Hän oli rikas, niin rikastunut, ettei luullut enää mitään tarvitsevansa. (Ilm. 3: 14 – 22). Tällaisessa tilassa olevilta on niinikään loppunut kuolemaisillaan olevia vahvistava mieli. Siksi Kristuksen Henki ei löytänyt heidän tekojaan oikeiksi Jumalan edessä, vaan he ovat niitä, joilla on elämän nimi, mutta ovat kuolleet. He ovat sortuneet Sardeen seurakunnan paimenen sieluntilaan. (Ilm. 3: 1-6).


Työläs läksy

Pyhän Hengen kuljettama Jumalan lapsi kokee jatkuvasti, ettei mikään ole sen vaikeampaa kuin evankeliumin armolupausten uskominen itsessään raadollisena raukkana, kokonaisena syntisenä. Siinä on todella kaita tie taivallettavana, siinä työläs läksy alituisesti opeteltavana!

Turmeltunut luontomme haluaisi väkisinkin tehdä vaihtokauppaa pyhän Jumalan kanssa. Veisimme niin mielellämme Hänen eteensä melkoisesti onnistuneen vaelluksemme, elävän itsetuntomme, totisen katumuksemme, ja parannuksemme, palavan uskomme jne. Ja niihin salaisesti luottaen omistaisimme aivan kuin entisen hyvän täydennykseksi Jumalan armon Kristuksessa. Oma järki, tahto ja tunne seisovat kuin seinä vastassamme silloin, kun meidän pitäisi oppi-isämme Lutherin neuvomina sanoa Herramme edessä: "Sinä Jeesus olet minun opettajani, mutta minä olen Sinun syntisi!" Tässä on kuumin ja sisäisin sotarintamamme, verisen voittolipun seuraajat!

Kokonaisina syntisinä, armolupausten varaan heittäytyminen oli tielle tullessamme kaikkein tukalin kohta. Tuskaisina, kipein tunnoin odottelimme soveliasta aikaa. Viimeiseksi kaipasimme itseltämme syvempää katumusta. Tunsimme ja tiesimme, että syntimme ovat suuret ja raskaat, mutta meillä ei ollut mielestämme todellista hätää niistä. Suorastaan mahdottomalta näytti tuollaisina, ihan köyhinä ja tyhjinä uskossa tarrautua sovintosaarnan sisältämiin, kaikkea ihmisjärkeä vastaan sotiviin armolupauksiin. Siinä oli ahdas portti. Mutta sen läpi Isä vain tuhlaajalapsensa talutti, sytyttäen kuulemamme evankeliumin alla liekin sydämiimme.

Kun näin on ollut ja näin on, pelkäämme, veljet ja sisaret useinkin sitä, että evankeliumin lohdutusta jaetaan liian niukasti, tai että se pukeutuu niin mutkikkaisiin muotoihin, tai että sen virta kulkee niin korkealle, etteivät lain hätäännyttämät tuhlaajalapset jaksa sitä kohdalleen käsittää ja omistaa. Samoin pelkäämme sitä, että joku rikki rääkkääntynyt kaidan tien kilvoittelija jää aivan kuin etäämpää katselemaan armolupauksin katettua Isän huoneen herkkupöytää, tohtimatta käydä lapsenuskoin sen antimiin käsiksi. Omia kokemuksiamme muistellessamme tunnemme monesti suoranaista sieluntuskaa, kuullessamme ja nähdessämme, että kun muka sielujen pelastustyötä tehdään, on alituinen liiallisen evankeliumin pelko huulilla. Ja huomatessamme, miten tuhannet heränneet sielut nääntyvät janoon lakihengellisyyden kuivissa erämaissa, missä eivät Siionin virvoittavat lähteet pulppuile, eivätkä Herran kaupungin ihanat armovirrat kohise.


Sanan runsas kylvö

Jumalan itsessään köyhä, mutta Kristuksessa rikas lauma onkin näin ollen aina evankeliumin lohtua tuhlaillen kylvänyt. Olemme rohkeasti kaikille luoduille julistaneet: "Jeesus on sovinto sinunkin syntiesi edestä! Hän on Jumalan uhrikaritsana pois ottanut sinunkin syntisi. Jumala oli Kristuksessa ja sovitti sinutkin itsensä kanssa! Näin ovat asiat siksi, että raamatun mukaan Jeesus on sovinto koko maailman syntien edestä. Hän on pois ottanut maailman synnit, Hän on sovittanut koko maailman Jumalan kanssa! Täten sinunkin syntisi Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi annetaan!" Samalla me pyydämme kaikkein jumalattomimmaltakin kuulijaltamme: "Uskothan, ystävä rakas, tämän evankeliumin Jumalan sanana! Ethän tohdikaan enää olla vastaanottamatta tätä valmista sovintoa!"

Me uskallamme näin menetellä Vapahtajamme käskyn, ja Hänen antamansa esimerkin perusteella. Jeesus käski saarnata evankeliumia kaikille luoduille. Hän puheli virvoittavasta elämän vedestä Samarian vaimolle, vaikka tämä ei siitä aluksi mitään ymmärtänyt. Hän julisti raamatun ihanimmat armolupaukset Nikodemukselle, vaikka pitikin häntä sellaisena Israelin opettajana, joka ei uskonut maallisia eikä taivaallisia.

Me julistamme tätä ihanaa ja avaraa evankeliumia yleisissä saarnoissamme, ja me siunaamme sillä ihmisiä myöskin yksityisesti, aivan omakohtaisesti. Me emme tohdi nousta Jumalan istuimelle tutkimaan ja mittailemaan, kenen sydän on kyllin särkynyt evankeliumia vastaanottaakseen, ja kenen sisin on tarpeeksi katuvainen armolupauksille auetakseen. Me vain kylvämme sanan vakasta arastelematta armolupausten siemeniä, vaikka ne varisevatkin tien oheen, ohutmultaiseen louhikkoon, orjantappurain sekaan, ja vaikka vain pieni murto-osa itää hyvässä
maassa. Emme tohdi mennä myöskään varmasti ja mahtavasti arvostelemaan, kuka yksityisen evankeliumin pyytäjistä mahdollisesti ulkokullailee. Jos jotakin sellaista tosiseikkojen perusteella arvostelemme, liitämme evankeliumin siunaukseen vakavia varoituksia ja neuvoja, mutta synninpäästön siunausta emme ole uskaltaneet keneltäkään pyytävältä kieltää.

Eräät vastustajamme vetoavat tässä kohdin Paavalin sanaan Timoteukselle: "Älä pikaisesti jonkun päälle käsiäsi pane, ja älä ole muiden synneistä osallinen, pidä itsesi puhtaana." (1. Tim. 5: 22). Mutta siinä on puhe niistä kanteista, joita seurakunnissa tehdään nimenomaan vanhimpia vastaan. Tuollaiset kristittyjen väliset riita-asiat on luonnollisesti tarkoin tutkittava ja puolueettomasti, ei persoonista vaan totuudesta kiinni pitäen ratkaistava.


Eivät kaikki usko

Me olemme kylläkin tietoiset siitä, etteivät läheskään kaikki kuulijamme julistamaamme evankeliumin lohtua usko, kun heillä ei ole vaivaa synneistään ja syntisyydestään. Mutta tuo uskottomiksi jääminen on asianomaisten raukkojen oma vika, ei niiden syy, jotka Jumalan rakkauden Kristuksessa heidän eteensä sovintosaarnan tarjottimella kantoivat. On myöskin sellaisia poloisia, jotka lupaavat evankeliumin siunauksen uskoa, mutta valehtelevat, salaavat syntinsä ja jatkavat elämäänsä himojen palveluksessa. Tuollainenkin katala petollisuus on asianomaisten ulkokullailijain oma vika, ei niiden, jotka heidän kovaksi tallatun sydämensä tien oheen tai matalaan multakerrokseen kallion päälle evankeliumin siementä tuhlaillen kylvivät.

Meille antaa lapsellisen rohkeuden kuvatunlaiseen armolupausten arastelemattomaan kylvämiseen myöskin luottamus Jumalan evankeliumin ihmeitä tekevään voimaan. Evankeliumi on Jumalan voima itse kullekin uskovaiselle autuudeksi! Ken evankeliumin kohdallensa uskoo, ei peittele rikkomuksiaan, vaan hänestä tulee valkeudessa vaeltaja. Vanhat sanoivat: "Kun keväisin aurinko paistaa kirkkaasti hangille, silloin on hyvä keli ajaa lantaa pellolle." Sillä he tarkoittivat sitä, että vasta armolupausten loistaessa viallisten ihmisten sydämiin, he saavat voiman raamatun mukaiseen syntien tunnustamiseen niiden edessä, joita vastaan ovat rikkoneet, ja rippi-isän edessä.

Ulkopuoliset tarkkaajat ovat nykyisinä aikoina arvelleet, että me olisimme jättäneet ripistä oikean synnintunnustuksen pois. Me muka vain aivan ylimalkaisen heikkouden valittajille julistamme synninpäästön ja siten ripin käyttö keskuudessamme on mennyt ylen pintapuoliseksi. Arvostelijoille tulee tässä valitettava erehdys. Kun seuroissamme kristityt tuntevat heikkouttaan ja syntisyyttään vaikertaen pyytämään anteeksiantamuksen siunausta, ja me heille vakuutamme syntein anteeksiantamuksen Jeesuksen nimessä ja veressä, emme lainkaan kuvittelekaan, yksinomaan tällaista menettelyä ripiksi. Meillä kaikilla on yhteinen kokemus siitä, että vaikka kilvoittelijan omallatunnolla ei olekaan ainoatakaan erityistä rikkomusta painamassa, saattavat epäilykset kiusauksen hetkellä olla niin raskaat, että tunnemme tarvitsevamme aivan omakohtaista evankeliumin julistusta ja siunausta. Usein pyydämmekin tällaisissa tapauksissa: "Veli rakas, siunaa minuakin!" Kysymyksessä on siis omakohtainen evankeliumilla siunaaminen eikä rippi.


Armolupaukset ja usko

Mutta juuri siellä, missä näin yksityisesti armolupauksin lohdutetaan, ja missä yleisessä saarnassa syntein anteeksiantamuksen evankeliumi Jeesuksen sovintotyöstä kaikuu, siellä myös käytetään sangen ahkerasti salarippiä. Kahden kesken puhutaan jollekin kokeneelle kristitylle erityiset tuntoa kalvavat synnit, ja tämän synnintunnustuksen jälkeen kuullaan vapauttava synninpäästö. Evankeliumin siunaus ei siis työnnä synnintunnustusta syrjään, vaan se on päinvastoin voimana valkeudessa vaeltamiseen.

Se on voimana myös syntiä vastaan sotimiseen. Kun evankeliumin armolupausten alla meille jatkuvasti kirkastuu, että syntinen on Kristuksessa pyhä, ei tee mieli puhdistettua omaatuntoansa uusin rikkomuksin tahrata, vaan povessa käy alituinen sisäinen kamppailu synnin himoja ja viettelyksiä vastaan. Evankeliumista elävä kristitty säikkyy jo hienointa synnillistä ajatustakin, sillä evankeliumin uskon kautta asuu hänen povessaan Hengen laki, kirkas ja tarkka vähimmästäkin synnin taipumuksesta varoittava.

Evankeliumin armolupausten varassa taivalta tekevä matkamies on edelleen tietoinen siitä, että evankeliumin armoon sisältyy totuus, vakaat neuvot Jumalan lapsen arkista kilvoitusta varten, vielä nuhteet matkan vioista ja puutoksista. Nämä opetuksen sanat ovat köyhälle ja itsessään eksyvälle uskovaiselle rakkaita tienviittoja.

Evankeliumin lohdutus ja uskossa omistaminen pitää niinikään vireillä veljellisen rakkauden tulta kristittyjen välillä. Niiltä, jotka ovat ruvenneet pelkäämään evankeliumin runsautta, on aina kadonnut rakkaus raadollisiin kaidan polun kilvoittelijoihin. "Herran lauma on ruvennut näyttämään heidän vikovissa silmissään kovin kirjavalta ja liian monin puutoksin täytetyltä. Heidän puheenparrekseen on tullut: "Semmoiseksi ja semmoiseksi on tämä kristillisyys mennyt."

Evankeliumin lohtu ja neuvo

Nähtyjä, liioiteltuja ja etupäässä vain oletettuja virheitä on ruvettu pohtimaan syytettyjen seljän takana, vieläpä yhdessä maailman lasten kanssa, eikä ole menty asianomaisia itseänsä rakkaudella neuvomaan ja parannukseen auttamaan, taikkapa vain kyselemään miten asiat todellisuudessa ovat. Evankeliumin lohdutuksesta elävä, Kristuksen lunastustyöstä heikoin uskoin kiinni pitävä kristitty tuntee alituista vaivaa omasta raadollisuudestaan, ja hänen mielestään kaikkein viallisimmaltakin näyttävä matkaystävä sopii Jumalan armoon Kristuksessa paremmin kuin hän itse. Jos sitten veljessä tai sisaressa yhtä ja toista surettavaa ilmenee vetää oikea, taivaasta kotoisin oleva rakkaus asianomaista itseään kahden kesken puhuttelemaan, ja suorasukaisesti, mutta samalla hellästi parannukseen neuvomaan. Ei korkealta iskevässä lyömämielessä, vaan alhaalta käsin nostavassa auttamishalussa.

Me emme siis, veljet, pelkää evankeliumin lohdutuksen runsautta, mutta sitä meidän on suuri syy varoa, ettei vain vapauttava veren ääni vaikenisi keskuudestamme. Paavali kirjoittaa: "Minä en häpee Kristuksen evankeliumia, sillä se on Jumalan voima itse kullekin uskovaiselle autuudeksi, ensin juutalaiselle, niin myös grekiläiselle. Sillä siinä se vanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa, ilmoitetaan uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on; vanhurskaan pitää elämän uskosta." (Room. 1: 16-17).

Väinö Havas
Siionin Lähetyslehti v. 1935, n:o 11
Päivämies 25.8.1960
Viimeksi muokannut Taavetti päivämäärä 15 Huhti 2011, 02:05, muokattu yhteensä 1 kerran
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja metsätähti » 15 Huhti 2011, 01:40

Kiitos tämän tekstin tallentamisesta tänne. Ensimmäistä kertaa joku osasi vääntää rautalangasta jotain sellaista, mitä ei oikein osaa kysyäkään, kun ei löydä oikeita sanoja. Joka tapauksessa Havas onnistui löytämään sanat, joilla miekin ymmärsin jotain lisää. Hyvä näin.
Ylistys armon auringon! Se Herran kansan yllä on, ja virta valoa kantaa. SL 275 :)
Avatar
metsätähti
ahertaja
 
Viestit: 571
Liittynyt: 02 Syys 2009, 17:00
Paikkakunta: Pohjois-Suomi

ViestiKirjoittaja lukkari » 15 Huhti 2011, 13:40

Kiitos Taavetille ajankohtaisesta Havaksen kirjoituksesta!
lukkari
Valvoja
 
Viestit: 553
Liittynyt: 14 Loka 2006, 12:52

ViestiKirjoittaja Jani_S » 16 Huhti 2011, 11:56

.
Viimeksi muokannut Jani_S päivämäärä 09 Touko 2022, 11:12, muokattu yhteensä 1 kerran
Jani_S
tosi ahkera
 
Viestit: 506
Liittynyt: 30 Loka 2010, 00:24

ViestiKirjoittaja Taavetti » 24 Helmi 2013, 19:29

Valkeudessa vaeltaminen
Toisena rukouspäivänä 1937

(Sananlasku. 28: 13)
Nuori Salomon rakasti Herraa, kun hän nousi valtaistuimelle, rukoili hän näin. "Anna sinun palvelijallesi ymmärtäväinen sydän tuomita sinun kansaasi ja erottaa paha hyvästä!" Kunpa jokainen Suomen tasavallan presidentti, ministeri, kansanedustaja ja tuomari astuisi tällainen huokaus povessaan vastuunalaiseen tehtäväänsä! — Kuninkaan puhe kelpasi Jumalalle. Herra lupasi: "Katso, minä annan sinulle viisaan ja ymmärtäväisen sydämen, niin ettei sinun vertaistasi ole ollut edelläsi eikä tule jälkeesi!"

Tekstimme on näin ollen taivaallisen viisauden sanelema. Jumalan kouluttama mies on oppinut, että syntiensä salaaja ei menesty. Mutta että laupeus tapahtuu sille, joka pahat tekonsa tunnustaa ja hylkää.

Kaikkina aikoina on Herran koulussa tultu samaan kokemukseen.

Salattu synti on vaarallinen kannettava. Ken peitetyt rikkomukset omallatunnollaan kulkee, osoittaa tottelemattomuudellansa, että Jumalan terveellinen armo ei ole päässyt hänen opettajakseen ja että hän ei ole Pyhän Hengen kuljettama Jumalan lapsi. Joka` jatkuvasti pahat tekonsa kätkee, katkaisee vihdoin kaiken Herran työn sielussansa ja paatuu. Tällaisia paatuneita raukkoja on ensinnäkin julki jumalattomissa. On suruttomia maailman muodon mukaan eläjiä, joita eivät enää menneen elämän kompastukset vaivaa eikä jatkuva himojen palvonta. Mutta tuntonsa turruttaneita poloisia nähdään myöskin jumalisuutta harrastavien ihmisten keskuudessa. On valkeaksi siveltyjä hautoja, jotka pitävät sisällänsä saastaa. Omantunnon vaimentamiseksi on vuodesta vuoteen kannettu Tuomarille uhreja: kirkossa ja seuroissa käyntiä, Raamatun lukemista, ompeluseuroissa istumista, säännöllistä "heinärippiä,” pyhien asioiden kunnioittamista, yleisen mielipiteen vaatimukset täyttävää siivollisuutta ja kunnon kansalaisuutta jne. Mutta on unohdettu, että kuuliaisuus on parempi kuin uhri. — Kätketty paha teko tekee heikoksi uusien syntikiusausten kohdatessa. Saastaisen omantunnon kantaja ajattelee helposti himon syttyessä: Kun on entistäkin likaa sydän tulvillaan ja tunto tahroja muutenkin täynnä, ei tilanne paljon pahene, jos vielä yksi lankeemus tulee lisäksi. Näin monet syntiensä salaajat joutuvat yhä kireämpiin huonojen tottumusten kahleisiin. Heiltä menee sekä iankaikkinen onni että ajallinen menestys.

Salattu synti on siis epäuskoisen sydämen merkki, ja se johtaa uskovaisen uskottomuuteen. Ja peitetyt rikkomukset omallatunnolla on kauhea siirtyä kuoleman kynnyksen yli.

Kalliisti lunastetut sielut! Älkää peittäkö älkääkä puolustelko pahoja telojanne. Tunnustakaa ne. Älköön kukaan tässä kohden pettäkö itseänsä opillisin saivarteluin ja jumalisin puheenparsin.
Synnit tunnustamme ensinnäkin Jumalalle. Se tapahtuu rukouksessa. Esikuvamme tullimies, joka temppelin ovisuussa~ löi rintoihinsa ja parahti: ”Herra armahda minua syntistä.” Siihen on malli myöskin isämeidän rukouksessa: ”Anna anteeksi meidän sunttiemme velka, niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme!" Tästä synnintunnustuksesta opettaa niin ikään oppi-isämme Luther; "On olemassa rippi, jossa me yksin valitamme syntejämme Jumalalle ja tunnustamme ne Hänelle, vuodattaen kaikki rikoksemme, Jumalan edessä. Ja tämä rippi on meille erittäin tarpeellinen, vieläpä siihen määrään, että meidän tulee harjoittaa sitä joka hetki ja joka silmänräpäys ja on meille myös määrätty." Ja toisessa paikassa: "Olkoon kristityn koko elämä tämmöinen rippi, niin että hän taukoamatta ylistää Jumalan armoa ja häväisee omaa elämäänsä Jumalan silmissä."

Toiseksi tunnustamme synnit niille ihmisille, joita vastaan olemme rikkoneet. Sakkeus lupasi näin menetellä ja vielä korvasi tuottamansa ajallisen vahingon: "Jos olen joltakulta jotakin vääryydellä ottanut, maksan nelinkertaisesti takaisin.” Jeesus näki tässä samassa syntyneen uskon hedelmän. Laupeus oli tapahtunut pienen tullipäällikön kohdalle. Luther opettaa tästä rakkauden ripistä: "Tämä rippi on myös tarpeellinen ja käsketty samoin kuin edellinenkin, sillä Jumala ei taida olla sinulle armollinen eikä antaa syntejäsi anteeksi, jollet myöskin anna lähimmäisellesi anteeksi. Niin ei voi liioin usko olla oikea ja vilpitön, ellei kanna tätä hedelmää, että antaa lähimmäisellensä anteeksi ja pyytää rikoksiaan anteeksi, muutoin älköön ihminen lähestykö Jumalata. Jollei tätä hedelmää löydy, niin ei ole liioin usko ja ensimmäinen rippi (synnintunnustus Jumalan edessä) rehellinen." Ja hän neuvoo aivan kuin, kädestä pitäen: "Kun on rikkonut määrättyä henkilöä .vastaan, pilkannut häntä, tehnyt vääryyttä hänelle, soimannut häntä tai vahingoittanut hänen mainettaan, on myös ripitettävä tämä, tunnustettava että on tehnyt väärin ja rukoiltava lähimmäiseltä anteeksiantamusta. Varmasti se aiheuttaa tuskaa, että näin nöyryyttää vanhaa aatamia ja nöyrtyy heikon ihmisen edessä, jota on halveksinut, ja sitten antaa tälle ihmiselle oikeuden ja kunnioittaa häntä ja asettuu itse tuomion alle. Jumalaton ei nöyryytä itseään niin syvästi, että ottaa vian itselleen. Jos siis olet pettänyt naapuriasi kaupassa, on elävän uskon hedelmä se, että käyt häneltä anteeksi pyytämässä, ja — mikäli suinkin voit – korvaat tuottamasi taloudellisen tappion. Jos kunniasi ja omantuntosi kautta teit valheellisen veroilmoituksen, johtaa usko sinut veroviranomaisten luo tunnustamaan, korjaamaan väärät numerot ja suorittamaan lisämaksut. Jos kouluvilppi on tunnollasi, ohjaa Jumalan armo sinut synnintunnustajana opettajasi puheille. Jos varastit, kuljettaa Pyhä Henki sinut asianomaisen luo anteeksi anomaan ja varastettua omaisuutta paikoilleen viemään tai maksamaan jne.

Kolmanneksi! On armo, että saamme tunnustaa omaatuntoamme kalvavat synnit myös rippi-isälle. Rippi-isä on luottamustamme nauttiva kokenut kristitty, jolle avaamme sydämemme ja joka meille Jumalan välikappaleena julistaa synninpäästön. Luther kirjoittaa: "Minä en tahdo antaa kenenkään ottaa itseltäni pois salarippiä enkä tahtoisi sitä luovuttaa koko maailman aarteista. Sillä minä tiedän, mitä lohdutusta ja voimaa se on minulle antanut. Ei kukaan muu tiedä sitä, mitä se saa aikaan kuin se, joka on usein ja paljon painiskellut paholaisen kanssa. Niin, paholainen olisi jo ammoin tukahduttanut minut kuoliaaksi, ellei rippi olisi pitänyt minua hengissä.” Ja hän selittää edelleen yksinkertaisesti: "Rippi merkitsee sitä, että avataan sydän jollekulle veljelle siten, että otetaan hänet mukaan johonkin yksinäiseen Paikkaan, puhutaan hänelle omasta hädästä ja omista huolista ja saadaan kuulla lohdutuksen sana, joka rauhoittaa omantunnon.” Vähässä katekismuksessamme on erittäin selvä pikku kappale tästä samasta asiasta. Siinä sanotaan mm. ”Jumalalle tulee meidän tunnustaa itsemme vikapäiksi kaikkiin synteihin, niihinkin, joita emme tiedä, kuten teemme isämeidän rukouksessa, mutta rippi-isälle tulee meidän tunnustaa ne synnit, jotka tiedämme ja sydämessämme tunnemme." Jos siis tietyt, nimelliset synnit rasittavat tuntoasi, käytä salaripin suomaa armoneuvoa, etsi vakaa ja kokenut Pyhän Hengen kuljettama henkilö, kerro hänelle sisintäsi ahdistavat häpeälliset asiat — aloita kaikkein vaikeimmasta — kuule ja kätke hänen huuliltaan kaikuva ihana päätössana, ja ole vakuutettu siitä, että mikä näin maan päällä anteeksi annettiin, se on myös taivaassa, anteeksi annettu.

Valkeudessa vaeltava kristitty ei myöskään leikittele edessä olevien syntikiusausten kanssa, vaan hän on tulisessa taistelussa niitä vastaan. Kun hän on entiset veriruskeat rikoksensa Jeesuksen veressä anteeksi saanut, ei hän tahtoisi enää tuntoansa tahrata. Armo opettaa häntä kaiken jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot. Syntien tunnustaminen ja hylkääminen käyvät uskovan elämässä näin käsi kädessä. Ne, jotka Jeesuksen Kristuksen omat ovat, ne ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen.

Toinen rukouspäivä tahtoo tällä tavalla sydämiimme ja omiintuntoihimme sellaisia uskonelämän ja luterilaisen oppimme puolia, jotka monin paikoin maassamme ovat sangen syrjäytettyjä. Lukija! Älä sinä anna näiden sanojen kevyesti solua sivuitsesi. Älä kuittaa niitä sillä, että ilman muuta lyöt kaiken edellä olevan väärän opin nimikkeen alle, älä myöskään sillä, että, nyökkäät hyväksyen päätäsi ja myöntelet: Kyllä asia noin näyttää olevan. Nyt on sinun kuolemattoman sielusi pelastuksesta kysymys. Seisahdu omantuntosi kanssa taivaallisen viisauden tutkittavaksi, tee sielullesi kysymys: Olenko minä niitä syntien salaajia, jotka eivät menesty, vai olenko niitä pahojen tekojen tunnustajia, joille on tapahtunut ja yhä tapahtuu laupeus?

Kivijärvellä, huhtikuun 7 pnä 1937
Väinö Havas
Päivämies 9.2.1966
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Humilton » 24 Helmi 2013, 23:31

Hyvä muistutus tuo vanha tunnettu teksti.
Avatar
Humilton
Aurinkotuuli
 
Viestit: 1126
Liittynyt: 10 Loka 2007, 01:13

Re: Väinö Havas: Neljänlainen kylvömaa

ViestiKirjoittaja Taavetti » 21 Huhti 2014, 08:53

"Katso, Jumalan Karitsa"

Seurapuheesta

Me olemme tottuneet ajattelemaan Johannes Kastajaa vain voimakkaana parannussaarnaajana. Heråttäjän lahjat hänellä erikoisesti olivatkin. Hän piti suuria seuroja Jordanin ranalla. Kylät ja kaupungit tyhjenivät ihmisten rientäessä näihin korpiprofeetan kokouksiin. Saarnaajan sanat olivat koruttomia, mutta niissä paloi Hengen tuli. Siksi ne iskivät tuntoihin. Monet saivat piston sydämiinsä ja tunnustivat syntinsä. Nämä kysyväisinä valkeuteen tulleet kuulijat saivat sitten parannksen kasteen.

Missä vielä nykyisenäkin aikana Pyhän Hengen johtamaa Jumalan valtakunnan työtä tehdään, siellä kaikuu terävänä parannuksen sana, sana, joka armotta paljastaa synnit ja turmeluksemme syvyyden ja samalla kutsuu tuhlaajalapsia siihen armoliittoon, josta tottelemattomina luopuivat, siihen ihanaan valtakuntaan, joka on vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä.

Näissäkin seuroissa on paranussaarna etsinyt suruttomia omiatuntoja. Säpsähtäen olet sinä, uskoton ystäväni, kuullut salattuja pahoja tekojasi mainittavan ja julistettavan taivaan tuomiot niiden yli. Sydämeesi on yhä vakavampana ja vakavampana tunkeutunut kysymys: "Miten satsin puhtaan omantunnon ja sieluuni sen rauhan tyvenen, joka hohtaa Jumalan lasten kasvoista?„

Mekin kaidan elämäntien kilvoittelijat olemme tarvinneet parannuksen sanaa. Vaikka olemmekin olleet tulisessa taistelussa huonoja taipumuksiamme vastaan, on kuitenkin tullut tappioita. Turmeltunut luontomme on saattanut meidät moniin kompastuksiin. Ei liene joukossamme ainoaakaan kerskaajaa, joka tohtisi vakuuttaa: „Vahingoitta on matkani sujunut uudensyntymiseni hetkestä ruveten.” Olemme halunneet ristiinnaulita lihaamme, mutta, monesti on omatuntomme tahraantunut ja sisäiset siteet ovat puristaneet sydämiämme. Onpa vielä joskus käynyt niinkin huonosti, ettemme ole heti totelleet Pyhän Hengen hiljaisia nuhteita, vaan olemme työntäneet parannustamme tuonnemmaksi ja tuonnemmaksi. Näin ollen on tarpeellista, matkaystäväni, että parannuksen sana evankeliumin rakkaana neuvona kaikuu meillekin, paljastaen matkamme viat ja erheet, jotta joutuisimme niistä tilille armoistuimen edessä ja Jeesuksen Kristiuksen veri puhdistaisi meitä kaikesta synnistä. Siksi näissä kokouksissamme ei pienintäkään syntiä peitellä eikä puolustella. Koko pahuutemme vedetään valkeuden rangaistavaksi. Omientuntojemme tilikirjat reväistään auki ja taivaallinen kirkkaus osoittaa vähäisimmänkin tahran vaaralliseksi ja kiireesti pois pantavaksi. Siksi vielä nykyisenäkin aikana, Pyhän Hengen johtamissa pienissä ja suurissa seuroissa tunnustetaan syntejä. Eikä tätä yksinkertaista tosiasiasiaa saa millään opillisilla saivarteluillakaan ruveta hämmentämään. Missä valkeudessa vaeltamista vierotaan, missä synnintunnustus jumaluusopillisin viisasteluin tehdään kyseenalaiseksi, siellä ei ole enää kotiopettajana se armo, joka opettaa jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot. Näin ollen kokouksissamme kuuluu yhä synnintunnustuksen ääni.

Palajava tuhlaajalapsi pitää armona sen, että saa avautua, purkaa rippi-isän edessä nimellisenä painaneet rikkomusten kuormat ja kuulla Hengen voimalla julistettavan synninpäästön sekä kokeneen kilvoittelijan neuvoja edessä olevain vastusten voittamiseksi. Samoin me, armoitetut sielut, pidämme kalliina tätä vapauden valtakuntaa, jossa saamme avonaisina, nurja puoli päälle päin käännettynä taivalta tehdä noudattaen veljemme Jaakopin neuvoa: "Tunnustakaa toinen toisillenne syntinne!„ Jumala yksin tietää, kuinka paljon näissäkin seurakokouksissa on rippiä tehty ja kuinka monet polttavat tunnon siteet ovat täällä synninpäästön ihanan evankeiumin alla katkeilleet. Ja niin tahdomme, veljet ja sisaret, olla jatkuvasti valkeudesssä vaeltavaa Herrran kansaa. Silloin meillä on yhteyttä keskenämme ja Jeesuksen Kristuksen, Jumalan pojan veri puhdistaa meitä kaikesta synnistä!

Mutta me huomaamme tekstistämme, että Johannes Kastaja jos ken, oli kaksiteräisen Jumalan sanan saarnaaja. Hän ei julistanut vain parannusta. Hänen huultensa, yli kajahti myös riemullinen evankeliumin, synteinanteeksiantamuksen, sanoma. Voimmepa sanoa näinkin, ettei koko Raamatusta löydy sen voimallisempaa armolupausta kuin Johannes Kastajan lause: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin!" Tuo suuri korven profeetta, taivaallisen huutajan ääni oli tietoinen siitä, että vaikka omattunnot kuinkakin kipeästi heräisivät ja syntejä tarkasti tunnustettaisiin, ei kuitenkaan saavuteta sielun rauhaa, jollei särjetylle sydämelle aukene syntien anteeksiantamuksen uutta elämää luova armo. Syyttävän tunnon siteistä ja lain jylisevistä tuomioista ei yksikään syntinen vapaudu, jollei saa syntejään anteeksi Jeesuksen veressä! Näin ollen kaikuu Jumalan valtakunnan seurakokouksissa yhäkin keskeisimpänä sanomana, parantavana ja nostavana evankeliumin sana. On monesti kuin Johannes Kastaja ilmestyisi keskellemme ja osoittaisi: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin!" Näin on, matkaveljet, Jumalan Karitsa uskon katseemme kohteena kilvoituksemme taipaaleen jokaisella tuumalla. (Tuuma on vanha pituusmitta, skannaajan huom.)

Aina kun olemme seuroihimmekin saapuneet, on sieluissamme asunut kaipuu: Kunpa saisin taas uskossa oikein läheltä katsella sitä Vapahtajaa, joka syntimme otti pois. Me joudumme näet yhä uudelleen ja uudelleen tuijottamaan väärään suuntaan. Kokemuksistamme, tunne-elämästämme, vaelluksestamme etsimme armon omistamisen lupaa. Eksymme kaivelemaan saastaisen minämme tunkiota, aivan kuin siitä löytäisimme sievän kultakimpaleen, ja pääsisimme edullisen vaihtokaupan tekoon pyhän ja vanhurskaan Jumalan kanssa. Mutta turmeltuneesta osuudestamme ei ainuttakaan jalometallisuonta löydy. Siksi meidän täytyy kerta kerran perästä lopen nääntyneinä tästä turhasta touhustamme lakata. Yksin evankeliumi voi kääntää katseemme raadollisuudestamme Jumalan armahtavaiseen ja rakkautta hehkuvaan sydämeen. Siksi haluamme tälläkin hetkellä koota kaikki epäilysten rääkkäämät kilvoittelijat tämän siunatun ja siunaavaisen armolupauksen alle: Katso, Jumalan Karitsa, joka pois otti maailman synnit, ja sinun syntisi!

Vaikka kuinka monta päivää anivarhaisesta iltaan istuisimme sanan kuulossa ja tämä hyvä sanoma Kristuksesta jäsi vastaanottamatta, ei täällä olomme hyödyttäisi meitä vähääkään. Aina jää katumuksemme siksi matalaksi, synnin tunnustuksemme sen verran hataraksi, armontunteet tulen haihduttamaksi sumuksi, ettei niiden varaan uskalla jättäytyä. Meidän oan tyhjinä ja köyhinä tartuttava nytkin kuulemame korven profeetan julistaman armolupauksen jakaiseen sanaan: Jos sydämesi ei ehkä lämpenekään, niin paina edes muistiisi tämä Pyhän Hengen kirkas ja koruton todistus. Se on sellaista tiivistettyä evankeliumia, että se helposti jää huonamuistisimmankin sanankuulijan mieleen. Ja ainakin meidän, kylmäsydämisten kristittyjen, on hyvä keratä edes muistimme komeroon näitä taivaallisia totuuksia. Kun taas kovien koettelemusten päivät tulevät, voi Herran Henki laskea päästä kiusattuun sydämeen kuiviltaankin mieleen painetun armon sanan! Ruokapöytään siis jokainen, tavu tavulta tarkkaaman, mitä taivaallisen huutajan äänellä on meille sanomista!

"K a t s o!„ Kiinnitä, sydämesi tähän aionaan tarpeelliseen"! Rukoilemme, että voisimme hetkeksi unohtaa katipuolemme, ympäristömme, tunteemme. Taivas tahtoo puhutella meitä, minua ja sinua.

"Katso, Jumalan Karitsa!" — Johannes laskee heti toisessa sanassaan sisimpäämme sen painavan totuuden, että sielumme pelastus on alusta loppuun asti Jumalan työ. Emme ole voineet taivuttaa taivaan ja maan Luojaa autuudestamme huolehtimaan. Emme ole pystyneet vetämään Vapahtajaamme taivaasta maan päälle. Jumala itse on tässä asiassa ollut aloitteen tekijänä. "Niin suuresti on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainakaisen Poikansa!” Jumalan Poika on sitten vapaaehtoisesti hyvänä paimenena pannut henkensä lammasten edestä, kun hän itse lausui: ”Kukaan ei voi ottaa henkeämi, mutta minä annan sen lammasten edestä!" Emme ole siis pienimmälläkään tavalla osallistutneet lunastustyöhön. Emme me maan matoset ole kyenneet taivaan ja maan Herraa surmaamaan, emme siirtämään syntejämme hänen kuormakseen. Jumala mittaamattomasssa ja käsittämättömässä armahtavaisuudesaan otti pahat tekomme ja herätti puhtaan Poikansa hartioille. Ja Jeesus kumartui tämän taakan alle, ei meidän pakotuksestamme, vaan äärettömästä rakkaudessansa! Rautanaulat eivät olisi milloinkaan voineet pitää Kaikkivaltiasta ristinpuussa. Millä silmänräpäykellä tahansa hän olisi kyennyt astumnaan Golgatan kalliolle, kuten pilkkaajat häntä kehottivat. Ei! Oli toinen voima, joka puristi Jumalan ja IhmisenPoikaa puuta vastn: rakkaus! Rakkaus, jonka kohteena nyt olet sinäkin, maailman riettauden rapakkoon sortunut tuhlaajalapsi, sinäkin, joka maailmanmatin ivahymyin Jumvalan kansan seuramenoa kurkistelet! — Uskomme nyt, että sielujemme pelastus on kokonaisuudessa Jumalan teko, pois likaiset hyppysemme näistä pyhistä paiskoista! Juuri nämä ovat niitä asioita, joissa, vanhurskas Jumala ei anna hituistaikaan kunniastaan toiselle!

”Karitsa!„ — Karitsa oli juutalaisten tavallisin uhrieläin ja viattomuuden vertauskuva. Hurskas israelilainen ei tiennyt mitään sen puhtaampaa ja kauniimpaa kuin pieni valkovillainen karitsainen. Korven saarnaaja näkee siis Jeesuksen synnittömyyden. Nutta hän katselee häntä myös uhrina, sovintouhrina! – On ollutkin vain yksi tahraton kulkija maan päällä; Herra Jeesus. Omain heikkouksiensa tähden hänen ei tarvinnut kärsiä. Hänet tehtiin synniksi meidän edstämmne, jotta meillä, tiemme turmelleilla, hänessä olisi vanhurskaus, pyhyys ja taivaskelpoisuus.

”Ottaa pois maailman synnin!"
– Huomatkaa erikoisesti: maailman! Jos puuttuisi tästä armolupauksesta tämä sana, niin moni kuunutelisi evankeliumia vain hyville kristityille ja jättäytyisi arkana itse osattomaksi. Siksi tarvitsimme juuri tällaisen koko maaailaa syleilevän armon! Sitä tarvitsemme, veljeni ja sisareni, silloin, kun laki oli nujertanut meidät Jumalan valtakunnan porteille, sillä taivasten valtakunnan ovelle ovat kuoleman hädässä kalkuttaneet vain ne, jotka ovat sille paikalle raahautuneet maailman suurimpina syntisinä.

Merkillistä! Siltä kynnykseltä ei ole koskaan pikku syntistä korjattu!

Jos ovenvartija olisi silloin julistanut meille rajoitettua evankeliumia, sellaista, joka olisi jättänyt maailman kurjimman rikollisen lunastuksen kyseenalaiseksi, olisimme toivottomona pyörtäneet takaisin pimeään. Mutta — "Jumala olkoon kiitetty! – armolupaus laskeutui maailman viheliäisimmänkin syntisen alapuolelle. Se nosti lain rääkkäämän raadon isän huaneen kynnyksen yli ja teki kuollaeen eläväksi.

Tällaista evankeliumia tarvitsemme jatkuvasti taivaan tiellä, niin, juuri tätä niin paljon moitittua laidatonta evankeliumia! Sillä olemme tavanneet vielä matkan päässä, taivaan portilla, kymmeniä vuosia uskossa kilvoitelleita ja puhdasta omaatuntoa säilyttäneitä matkaystäviä, jotka ovat uupuneina ja alistuneina tunnustaneet: "Olen maailman syntisistä suurin!” Katsokaahan! Kun armon aurinko täydeltä terältään paistaa sieluun puhtaan omantunnon ikkunaruudun läpi, näkyy hienoinkin turmeluksen tomu. Yljän morsian tuntee kipeästi mustuutensa. Mekin, veljet ja sisaret, olemme näissäkin kokouksissamme tulleet syntisemmikisi ja syntisemmiksi. Jumalan armoteot ovat olleet suuria ja ihmeellisiä kohdallamme, mutta me olemme olleet tottelemattomia lapsia. Olemme
kiittämättömyydellämme ja vastahakoisuudellamme palkinneet taivaallisen Isämme kärsivällisyyden ja laupeuden. Emme pysty rehennellen rintaamame toisten edelle työntämään.
Niin vastahakoista kuin se ylpeälle luonteellemme onkin, täytyy meidän avonaisesti myöntää: "Olen maailman syntisistä suurin!" Rukoilemme armoa, että mutkistelamatta tunnustaisimme tämän silloinkin, kun joku lähimmäisemm sen luonteemme heikkoudet paljastaen osoittaa! Näin ollen kelpaa sielujemme turvaksi vain laidaton evankeliumi, koko maailmaa syleilevä lunastusarmo, sanoma siitä, että pitkäperjantaina Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa!
Jätä siis, veljeni ja sisareni, kotievääksi sieluusi kaikumaan: "Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin!"

Väinö Havas
Siionin Lähetyslehti 1959 sivut 4 – 6


Martti Luther:

Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme valhettele lähimmäisestämme emmekä häntä petä, panettele taikka saata pahaan huutoon, vaan puolustamme häntä, ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain päin.

Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme vahingoita lähimmäistämme ruumiin tai hengen puolesta, emmekä pahoita häntä, vaan autamme ja hoivaamme häntä kaikissa vaaroissa ja elämän tarpeissa.

Siionin Lähetyslehti 1959 sivu 6
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Väinö Havas: Neljänlainen kylvömaa

ViestiKirjoittaja Taavetti » 13 Maalis 2017, 19:24

Iloitkaa Herrassa

"Iloitkaa aina Herrassa! Vielä minä sanon: iloitkaa." Filip. 4:4.
Tuntuisi siltä, että kristityn on vaikeata iloita raskaiden kärsimysten aikoina. Vielä vaikeampaa on kehottaa uskonystäväänsä riemuitsemaan siloin, kun yhteiset ahdistukset ovat puristamassa. Tällainen ajankohta on meillä parhaillaan. Sodan ulkopuolella olevia kansakuntia jäytää jännittynyt, tuskallinen odotus. Taloudelliset vakkeudet kasvavat kaikkialla. Ihmiskunta on koettelemusten ahjossa. Me kristityt tunnemme uupumusta ja uneliaisuutta. Maailman melskeinen meno meno pyrkii riuhtaisemaan ajatuksemme ja valvomisemme väärille urille, maailman murheen kylmäämään ja kangistamaan ilmapiiriin. Kysymme, kestämmekö kasvavien elämäntaakkojen alla.
On rohkaisevaa tietää, että syvin ja todellisin ilo on täyttänyt kristittyjen sydämet juuri ankarien ahdinkojen keskellä. Veljemme Paavali kirjoitaa ilooon kehottavaisen kirjeensä Filippin Jumalan lapsille vankilasta, marttyyrikuoleman väikkyessä hänen edessään. Hän tuntee itse kärsimystensä helteessä voimakasta riemua. "Jos minut uhrataankin teidän uskonne uhri- ja palvelutoimituksessa, niin minä kuitenkin iloitsen ja iloitsen kaikkien teidän kanssanne," vakuuttaa hän. Hänen ilonsa pohjautui pelastusvarmuuteen, jonka perustuksena oli Kristus ja Kristuksen sovintotyö. Hän pukee tämän uskonsa ja toivonsa yhtymän sanoiksi: "Elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto."
Tällä pohjalla seisten Herran apostoli kertoo ilolla rukoilevansa Filippin kristittyjen edestä. Tästä lähteestä pulppuavat uudistuvat kehotuksensa: "Iloitkaa tekin ja iloitkaa minun kanssani!" "Veljeni, iloitkaa Herrassa."
Tänä aamuna nämä rohkaisevat kehoitukset pyytävät päästä sinun sydämeesi, ristien ja kuormien alla kamppaileva ja kärsivä veljeni ja sisareni kaidalla tiellä.
Meillä on kaikkien ahdistustemme alla useita ilon syitä.
Ensimmäinen on se, että Jeesus Kristus on vapahtajame ja kaikki syntime ja heikkoutemme ovat Hänen lunastustyönsä perusteella, Hänen nimessään ja veressään anteeksi annetut. Vapain ja puhtain omintunnoin saamme käydä kohti alkaneen päivämme kiusauksia.
Toinen ilonaiheemme on iankaikkisen elämän toivo. Paavali kirjoittaa siitä tässä samassa kirjeessä: "Meillä yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeessusta Kristusta vapahtajaksi, joka on muuttava alennustilassa olevan ruumiimme kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla Hän myös voi tehdä kaikki itsensä alamaisiksi." Tämäkin koettelemusten päivä vie siis meitä lähemmäksi päämääräämme ja voittopalkintoamme, kunhan vain kilvoittelemme armossa.
Edelleen saamme lapsellisesti iloita siitä, että meidän ei tarvitse yksin kantaa surujamme, vaan saamme ne uskon rukouksin viedä taivaallisen Isämme sydämelle. "Älkää mistään murehtiko," pyytää Paavali. "Vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi!"
Näistä asioista iloitseminen on iloa Herrassa.
Tämä ilo Herrassa on meidän väkevyytemme, meidän, jotka heikkoina ja raadollisina olemme saaneet armon herätä keväisten päiväin työhön ja taisteluun. Se on meidän voimamme myöskin synnin kiusauksia vastaan. Jos likaisin ja levottomin omintunnoin, sydämet epäilysten saartamina, käymme kohti vaikeuksiamme, emme kestä. Pieninkin vastoinkäyminen saa meidät kärsimättömiksi. Olemme velttoja askareissamme. Kadehtimme katkerina toisiamme. Olemme taakaksi itsellemme ja ympäristöllemme. Mutta kun muistamme, että Jeesus Kristus on vapah-tajamme, että Hänen verensä puhdistaa meidät kaikesta synnistä, että Hänen avaamansa taivas odottaa uupunutta kilvoittelijaa ja että Isä kuulee Jeesuksen nimessä huokaamamme rukoukset ja auttaa meitä, on sisäisen elämämme taivas keväisen kirkas. Kovimmmatkin koettelemukset otamme Jumalan kädestä. Voitamme kärsimättömyyden, laiskuuden ja kateuden synnit. Arkinen aherruksemme muuttuu tyyneksi ja iloiseksi Herramme ja toinen toistemme palvelemiseksi. Me olemme omasta syntiturmeluksestamme murheelliset, mutta samalla Herrassa iloiset.
Väinö Havas
Siionin Lähetyslehti 1941, sivut 84, 85
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Väinö Havas: Neljänlainen kylvömaa

ViestiKirjoittaja Taavetti » 03 Marras 2018, 16:30

Omientuntojen ainoa lääke

Hänen haavainsa kautta te olette paratut. (1. Piet. 2: 24)
:
Me tiedämme nyt paremmin kuin koskaan ennen, mitä merkitsee ruumiin haavoittuminen. Monta esivaltamme miekan uskollista kantajaa makaa vielä tänäkin aamuna kipujen vuoteella siksi, että haavoittuivat tulilinjoilla torjuessaan maahamme tunkeutuvaa rauhaa rakastavan kansan häiritsijää.
Pietarikin esiintyi ainakin kerran elämässään miekan heiluttajana, vaikka hänen aseensa ei ollutkaan esivallan miekka ja vaikka hän toimikin vain yksityishenkilönä kiivaan luonteensa pettämänä ja siksi kuuli Mestarinsa nuhteen: "Pistä miekkasi tupppeen! Joka miekkaan tarttuu hän miekkaan hukkuu!" Mutta haavoja hän ei tiettävästi tästä taistelusta saanut. Sen sijaan hän juuri näihin aikoihin haavoitti omantuntonsa. Maailman lasten hiilivalkeilla lämmitellessään, hän kolmesti kielsi Jeesuksen, ja teki sen lopuksi oikein kiroten. Silloin tunki hänen sisimpäänsä Mestarin syyttävä katse. Synnin iskemät omantunnon haavat rupesivat polttamaan hänen poveansa. Hän peitti käsin kasvonsa ja itki katkerasti.
Tähän sielunsairauteen hän sai pääsiäisiltana avun. Sen antoi hänelle kuoleman voittanut elävä Vapahtaja, joka näytti hänelle ristillä haavoittuneet kätensä ja jalkansa ja saarnasi hänelle vanhoihin pyhiin kirjoituksiin viitaten evankeliumia sovintoteostaan. Siitä, miten juuri Hän, Jeesus oli se profeettain ennustama kipujen mies, joka on haavoitettu meidän pahain tekoimme tähden ja hosuttu meidän syntiemme vuoksi ja jonka päällä rangaistus lepäsi, että meillä rauha olisi. Ja jonka haavojen kautta me olemme parannetut. Silloin näki langennut ja katuvainen Pietari Jeesuksen haavat taivaallisen rakkauden ja anteeksiantamuksen merkkeinä. Hänen omat syntihaavansa parantuivat. Hän sai omantunnon rauhan. Siksi hän nyt kirjoittaa kristityille Jeesuksesta: "Hänen haavainsa kautta te olette paratut.
Sinäkin ystäväni saatat raahata synnin haavoittamaa omaatuntoa. Siksi on elämäsi hapuilevaa, levotonta ja sisäisten tuskien puristamaa. Ehkä eilisiltana kotiin palatessasi häpeän tunne poltti sisintäsi kuluneen päivän lankeemusten tähden. Ajattelit vuoteella valvoessasi koko tähänastista elämääsi. Totesit sen sanomattoman tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi. Elämänlatusi varrelta vyöryi sielusi silmäin eteen useita inhottavia muistoja. Muistit monia pettämiäsi ihmisiä, laiminlyötyjä vanhempiasi, lankeemukseen johtamiasi ystäviäsi, huonon esimerkin saaneita lapsiasi, puolisoasi jolle olet ollut uskoton, naapureitasi ja monia läheisiäsi, joiden elämän olet tehnyt piinalliseksi äreydelläsi, juonittelullasi, kiivaudellasi ja muulla hillittömyydelläsi tai laiskuudedellasi ja huiken-televaisuudellasi. Keskeneräisinä velttoutesi vuoksi venyneet työt painoivat sinua. Juopotteluretkesi ja hillittömyytesi sukupuoliasioissa etoi mieltäsi. Tuhlaavaisuutesi tai häikäilemätön ja vilpillinen omanvoitonpyyntösi ahdisti sinua. Koetit vanhoin, tutuin keinoin saada "hermojasi" tasapainoon ja onnistuit ehkä siinä lopuksi. Mutta tänä aamuna heräsit moraalisessa kohmelossa masentunein mielin. Sinulla ei ole elämänrohkeutta eikä työn iloa. Omatuntosi on haavoitettu. Olet sairas, joka tarvitset parantajaa.
Tai sinä, kristitty veljeni ja sisareni, olet kiusattu siksi, ettet ole jaksanut olla kuuliainen Pyhän Hengen johdatukselle. Tunnustamisrohkeutesi on ollut lamassa. Rukouselämäsi on ollut on ilmeisesti väsymässä. Herran sanaan ei ole enää entistä rakkautta. Kotielämässäsi ja kutsumustehtä-vässäsi olet paljon laiminlyönyt. Pelkäät että kristillisyytesi on siirtymässä sydämestäsi pelkäksi pään tiedoksi, kuolleeksi opinkaavaksi ja vanhoja kokemusten muistelemiseksi. Valvomisesi ovat kiertyneet ajallisiin niin, että taivas on unohtumassa. Illalla Herran edessä tilinteon paikalla ollessasi säikähdit tilaasi. Masentuneena ja epäilysten piirittämänä olet nyt viettänyt aamuvartiosi. Tunnet olevasi sisäisesti raihnas. Sisimpäsi kurottuu kohti parantajaa.
Sairaan tunnon rasittamat ystävät! Parantaja on läsnä. Elävä Vapahtaja on näkymättömänä henkenä seurakunnassansa. Hän avaa vieläkin kaikille katuvaisille vanhat pyhät kirjoitukset. Hän vakuuttaa minun suuni kautta tähän Pietarin lauseeseen perustuen, että teidän syntihaavanne ovat totisesti parannetut. Parannetut Hänen haavainsa kautta. Ne haavat ovat nimittäin minulle ja teille Jumalan anteeksiantamuksen rakkauden tae. Niistä on vuotanut synteinanteeksiantamuksen veri. Siinä veressä ovat teidän syntinne tälläkin hetkellä anteeksiannetut. Kun tämän uskomme, ovat omientuntojemme haavat parannetut. Meilä on sisäinen rauha. Olemme Jumalassa terveitä. Aloitamme päivämme iloisina ja rohkeina Kristuksen sotureina. Käymme toivorikkaina taisteluun omaa lihaamme, maailmaa ja perkelettä vastaan. Rakastamme lähimmäisiämme ja saamme voiman palvella heitä. Rukoushuokaukset kumpuavat sydämistämme. Herran sana on sieluillemme kallis. Kevätpäivä vie meitä taas askeleen lähemmäksi ikuista elämää. Amen.
Herra, paranna kaikki omientuntojen haavat! Anna meidän olla Sinussa terveitä! Amen.
Väinö Havas
Siionin Lähetyslehti 1941 sivut 85, 86, 87
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Väinö Havas: Neljänlainen kylvömaa

ViestiKirjoittaja Taavetti » 15 Joulu 2018, 19:41

Väinö Havaksen saarna Rovaniemen suurissa seuroissa 1936

KRISTUKSEN SEURAKUNTA HOIDETAAN EVANKELIUMILLA.

Paavali, Kristuksen Jeesuksen kutsuttu apostoli Jumalan tahdosta, ja veli Soostenes Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät, ynnä kaikille, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa, niin omissaan kuin meidänkin. Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!
Minä kiitän Jumalaani aina teidän tähtenne siitä Jumalan armosta, joka on annettu teille Kristuksessa Jeesuksessa, että kaikessa olette rikastuneet hänessä, kaikessa puheessa ja kaikessa tiedossa, sen mukaan kuin todistus Kristuksesta on teissä vahvistettu, niin ettei teiltä mitään puutu missään armolahjassa, teidän odottaessanne meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestystä. Hän on myös vahvistava teitä loppuun asti, niin että te olette nuhteettomat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen päivänä. Jumala on uskollinen, hän, jonka kautta te olette kutsutut hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, yhteyteen, (1 Kor. 1: 1—9.)

Kun Jeesus Genetsaretin järven rannalla lähetti Pietarin ihmisten kalamieheksi, oli tuossa apostolin saamassa tehtävässä kaksi kohtaa: ensimmäinen oli se, että hänen piti ruokkia Herran lampaita, toinen se, että hänen tuli kaita Kristuksen karitsoita. Kaksi kertaa kuului määräys: »Ruoki lampaitani» ja yhden kerran: »Kaitse karitsoitani.»

Seurakunnan hoidossa on siis pääasia se, että köyhät tulevat taivaan leivällä ruokituiksi. Välttämätöntä on myöskin, että Jumalan lapset tulevat niin neuvotuiksi ja nuhdelluiksi, ettei vain lauman heikoinkaan horjahtaisi kaidalta tieltä, ei oikealle eikä vasemmalle, ei lihan vapauteen eikä lakihengellisyyteen. Evankeliumissa onkin nämä kaksi puolta: lohdun sanat ja opetuksen sanat. Lohtu kulkee edellä, neuvo ja nuhde perässä. Ensin ruoka, sitten vitsa.

Me näemme apostolien kirjoituksista, että he ovat tunnollisesti noudattaneet Jeesuksen antamaa ohjelmaa. Se käy ilmi myös tästä korinttolaiskirjeestä. Korintton seurakunta oli tuiki viallinen lauma. Siellä riideltiin saarnaajista, käytiinpä keskenään käräjiäkin pakanallisten tuomareitten edessä. Oli häiriöitä Herran pöydässä: muutamat olivat päihtyneinä pyhällä aterialla. Eräs seurakunnan jäsen oli hairahtanut törkeään haureuteen. Meidän inhimillisen mielemme mukaan tällainen joukkokunta kaipaisi heti aluksi kelpolailla keppiä ja sitten hyvän pehmityksen perästä hieman lohdun palsamiakin. Mutta apostolillapa onkin päinvastainen järjestys. Tälle vialliselle joukolle hän aivan aluksi toivottaa Jumalan armoa ja sitä rauhaa, jonka Kristus syntisille teki Golgatalla. Paavalilla näyttää olevan tavaton luottamus Jumalan armoon. Hän ymmärtää, että vioistakin noustaan parannukseen vain armon voimin.

Tämän saman havainnon teemme myös Ilmestyskirjasta. Siinä Kristuksen henki tervehtelee seitsemää Vähän-Aasian seurakuntapaimenta. Heistä on viisi surkeasti viallista, yksi niin pahoin, että saa mainetodistuksen: »Sinulla on nimi, että elät, mutta olet kuollut.» Kuitenkin Jumalan Poika kantaa kaikkia seitsemää samalla tavalla tähtinä oikeassa kädessään. Viallisintakaan ei ole vielä viskattu pois, vaan hellän Paimenen käsi häntä vielä armossa kantaa. Samalla kaikuu myös totinen kehoitus parannukseen ja tottelemattomalle rangaistuksen uhka.

Meilläkin, matkaveljet, on sama luottamus Jumalan armoon. Ainoastaan tätä armon tietä tulee Kristuksen seurakunta oikein hoidetuksi. Niin sanoi jo aikoinaan Juhani Raattamaa: »Kristuksen seurakunta hallitaan evankeliumilla.» Jumala olkoon kiitetty, että vielä olemme tällä vanhalla koetulla tolalla. Meitäkin evankeliumilla hoivataan tämän vanhan Saaran helmassa. Evankeliumilla meidät taivaan tielle nostettiin. Vikoihinkin sortuneina meitä on tahdottu armolla auttaa. Vaikka olemme sotineetkin vakavasti syntikiusauksia vastaan, on kompastuksia tullut. Sinulla, kristitty seuravieras, saattaa tälläkin hetkellä olla polttava tahra tunnollasi. Tunnet itsesi vikaan langenneeksi matkamieheksi. Ei sinua kuitenkaan vielä ole viskattu armon tilasta pois tunnolle tarttuneen vikasi tähden, eikä sinulle taivaasta käsin sanota, että joudut Jumalan valtakunnasta ulos. Ei sinulle edes ensimmäiseksi suolaisia vitsoja anneta, vaan sinulle toivotetaan armoa ja ristillä tehtyä rauhaa. Saat uskoa lapsellisesti ja yksinkertaisesti, että sinulla, raukalla, on armollinen Isä taivaassa ja että Jumalan Karitsa otti Golgatalla maailman syntien matkassa sinunkin syntisi pois. Kanna, haavoitettu ja rääkkääntynyt sydämesi tälle Siionin avoimelle lähteelle. Ammenna siitä ilolla!

Ei ole tästä evankeliumista vahingollisia seurauksia, vaikka fariseukset luulevat, että tällainen seurakunnan hoitaminen johtaa kevytmielisyyteen. Me kaidanpolun kilvoittelijat olemme kokeneet, ettei evankeliumi koskaan kanna kehnoa hedelmää. Me saamme siitä ensinnäkin voimaa valkeudessa vaeltamiseen. Jos sinä, vikoihin sortunut veljeni ja sisareni, tänään oikein turvatusti uskot kohdallesi Jumalan sanan armolupaukset, ei sinusta tule syntiesi salaajaa. Armo ei ole syntejä peittävä maali, vaan se on raitis kristallikirkas virta, joka huuhtoo roskat pinnalle. Siellä missä seurakuntaa evankeliumilla hoivataan, siellä tunnustetaan synnit Jumalalle ja ihmisille. Olemme panneet merkille esim. sen, että lämpimistä ja ruokkivista seuroista palatessa, on ollut helppo anoa anteeksi ja tunnustaa kotiväellekin rikkomuksia. Tarttukaamme siis rohkeasti evankeliumin ihaniin armolupauksiin! Ja katso, me saamme nähdä, miten sydämet avautuvat toinen toisillensa ja tuntojen painot huuhtoutuvat pois. Siionin juhla-kaupunki on ihana virtoinensa!
Toiseksi armo tuo voiman keskinäiseen rakkauteen. Rakkauden rikkeetkin se yksin korjaa. Vanha saarnaaja lähetettiin muutamaan kylään, jossa kristityt kamppailivat keskenään. Jumalan lapset kiiruhtivat hänen luokseen tunnustamaan toistensa syntejä. Oi, miten helppoa hommaa! Ukko oli luonnostaankin heikkokuuloinen. Nyt hän heittäytyi umpikuuroksi. Hän ryhtyi hiljaisena seurojen pitoon. Luulisimme, että hän tuollaisille riitapukareille olisi vinguttanut aimo tavalla ruoskaa. Mutta ei! Hän puheli herttaisesti sulia armon sanoja, johdatteli kuulijoitaan uskossa ja hengessä katselemaan sitä orjantappuroilla kruunattua kipujen miestä ja Golgatan keskimmäisen ristin Kuningasta, jonka haavoista veri syntiemme pesoksi varisi, ja pääsiäisen kirkasta voittopäivää, jona kuoleman kahleetkin kirposivat, ja rupesi syntiseen sieluun siintämään avoin ura haudasta taivaaseen. Kolmantena seurapäivänä siihen asti selin toisiinsa istuneet kuulijat kääntyivät vastakkain. Jo kuului armonkerjääjänkin ääni. Ja synnintunnustajia ilmaantui. Kukin vaikersi ja anoi anteeksi omia vikojansa ja erheitänsä, ja toinen toisiansa siunattiin synninpäästön evankeliumilla. Näin on armo yhdistävä voima, se Uittaa lapset yksimieliseksi laumaksi Ylipaimenen ympärille. Kohise siis keskellämme armon virta ja lujita veljellisen rakkauden siteitä välillämme!

Loppupuolella tätä kirjettä näemme, miten apostoli arastelematta nuhtelee ja kehoittaa parannukseen kaikista niistä virheistä, jotka aluksi mainitsimme. Siis ensin ruoka, sitten vitsa. Sama järjestys säilyköön loppuun asti meilläkin. Muistakaa kotiseudullannekin, että Kristuksen seurakuntaa on hallittu ja hallitaan evankeliumilla! Emme häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima itse kullekin uskovalle autuudeksi.

Armollisen alkutervehdyksen jälkeen tulee vielä odottamattomampaa. Apostoli käy kiittämään Herraa Korintton kristittyjen edestä. Ei hän luonnollisestikaan Jumalaa ylistä siitä, että korinttolaiset riitelivät, tai että oli tapahtunut sopimattomuuksia Herran pyhällä ehtoollisella. Hän puhkeaa kiittämään siitä Kristuksen armosta, jonka Korintton veljet olivat uskossa omistaneet. Tästä samasta asiasta kaikukoon meidänkin kiitoksemme. Kannattaa köyhän kristityn omasta kohdastansa kiitollisena sanoa: »Ole kiitetty, Isä, armostasi!» Samasta syystä kannattaa ylistää Herraa toinen toistemmekin edestä. Tekee mielemme nytkin lausua: »Ole kiitetty, taivaallinen Isä, että Suomen kansankin keskuudesta olet koonnut tällaisen lauman, joka kantaa povessaan taivaan tulta ja sitä rauhan tyventä, jota loppuaikojen myrskyissä niin kipeästi kaivataan!»

Samoin iloitsemme kiittävinä saadessamme kuulla, miten siellä ja täällä kautta Suomenniemen tuhlaajalasten sydämet avautuvat sovintosaarnalle, ja armo lääkitsee sairaita sieluja. Tuntuu sanomattoman hyvältä, kun Isän kodin ovet ovat yhä auki ja niistä konttailee sisälle kurjia kulkijoita. Armo tekee rikkaaksi. Köyhästä tulee vielä muitakin rikkaiksi tekevä. Mekin olemme tässä itsessämme ihan köyhät. Typötyhjin käsin seisomme Herramme tutkivan katseen alla. Emme voi ainoatakaan täydellistä työtä näyttää hänelle. Olemme itsessämme köyhät, mutta Kristuksessa — vain hänessä — rikkaat. Armo oli tehnyt Korintton kristityt rikkaiksi nimenomaan kahdessa asiassa: opissa ja tuntemisessa.

Oikea raamatullinen puhdas oppi on kallis taivaan lahja. Myönnämme kylläkin, ettei pelkkä puhdas oppi ketään pelasta, sillä ihminen saattaa sortua tottelemattomuutensa tähden sisäiseen lankeemukseen, vaikka pääkalloon jääkin oikea opinkäsitys. Mutta samalla vakuutamme, että väärässä opissa ei kukaan tule autuaaksi. Väärä oppi on lihan työ, josta on alistuttava parannukseen niin kuin muustakin saastaisuudesta. Me kiitämme, matkaveljet, sydämemme pohjasta Herraa siitä, että meillä on oikea raamatullinen ja luterilainen oppi. Meidän tulee tänä suurena luopumuksen ja eksytyksen aikana lujittua siinä. Olkaamme ahkerasti seuroissa ja kotona avatun Raamatun ääressä, jotta vaikeuksienkin ja ovelien viettelysten kohdatessa olemme sisäisesti lujasti vakuutetut siitä, että me uskomme niinkuin Raamattu sanoo!

Korinttolaiset olivat tulleet armon kautta rikkaiksi myös kaikessa tuntemisessa. Jumala olkoon kiitetty siitä, ettei tässä sanota hyvissä tuntemisissa, sillä silloin meiltä, kylmärintaisilta, katkeaisi taivaan tie. Kaikkeen tuntemiseen sopivat huonotkin tuntemiset: murheet, kiusaukset, ahdistukset, kylmyydet ja kuivuudet. Niitten tähden ei näin ollen tarvitse säikähtää pudonneensa pyhien saatosta pois. Tämä rakas Raamattu todistaa, että entisetkin pyhät ovat olleet rikkaita tällaisista kehnoistakin tunteista ja kokemuksista. Elävä lapsi niitä tuntee, ei kuollut koskaan. Vasta helluntain tulen loisteessa olemme suureksi suruksemme oppineet tuntemaan pahanilkisen ja petollisen pienen sydämemme, joka toisinaan oikein uhoo kylmyyttä. Siellä sitten on pohjimpana kipene taivaan tulta. Se ei ilmaisee kylmäkiskoisuutemme ja riitelee sitä vastaan. On myös suloisia tunteita. Mutta niitä saamme vain silloin tällöin maistaa. Niillä Isä vahvistaa meitä, kun olemme ristiemme ja taakkojemme alla aivan nääntymäisillämme. Täällä seuroissakin armo etsiskelee tällaisia monien ahdistusten repelemiä sydänriepuja. Miten alas se laskeutuu juuri sinun kohdallesi, kärsivä veljeni ja sisareni! Jumala tahtoo täyttää juuri sinut armonsa ylitsevuotavilla tuntemisilla. Eikä sinne ahtaaseen astiaan paljon mahdukaan.

Korintton seurakunta oli edelleen rikas erityisistä Pyhän Hengen armolahjoista. Meillä kaikilla kristityillä on eräitä yhteisiä Pyhän Hengen tuomia lahjoja. Sellaisia ovat mm. nuo äsken mainitut moninaiset tuntemiset, syntien anteeksisaaminen, taivastoivo, rakkaus veljiin. Mutta näiden yhteisten lahjojen lisäksi on seurakunnan rakennukseksi ja erilaisten seurakuntatehtävien hoitamiseksi olemassa erikoislahjoja, kuten profeetan, opettajan, evankelistan lahjat, parantamisen lahja ja henkien eroittamisen lahja. Niitä ei ole kenellekään yksityiselle kristitylle annettu kaikkia, sillä ylpeän luontomme tähden emme jaksaisi niitä kantaa. Vähemmästäkin jo me, poloiset, paisumme. Mutta seurakunnassa nämäkin kaikki lahjat ovat. Siksi on sanottu, että seurakunta on totuuden patsas ja perustus. Siksi olivat Juhani Raattamaa ja Raution Junnu sitä mieltä, että seurakuntien on hallittava vielä puhuvaisetkin miehet. Tässä vanhassa opissa olemme mekin näissäkin asioissa tahtoneet seisoa tietoisina siitä, että seurakunta-laivan ruorissa ovat lävistetyt kädet, ja että Pyhän Hengen tuuli meitä vie autuuden satamaan!

Korintton Herran kansa näkyy myös odottaneen Jeesuksen toista tulemista. Se on kaikkien Jumalan lasten yhteinen tuntomerkki. Ja se on seikka, joka jakaa ihmiset jyrkästi kahteen ryhmään. Tänne seuroihinkin on varmaan saapunut kuulijoita, jotka kammoten ajattelevat suuren tuomarin ilmestymistä. Uskoton ystäväni, se johtuu siitä, että kannat salattuja syntejä sydämelläsi.

Omantuntosi tilikirja on kuittaamaton. Siinä tilassa on hirveä astua tulisilmäisen tuomarin kasvojen eteen. Siksi säikähdät, kun huuto kuuluu: »Katso, Kristus tulee kirkkaudessansa!» Yksikin tunnollasi oleva anteeksisaamaton synti painaa silloin kalliisti lunastetun sielusi iäiseen eroon Jumalasta. Mutta me, köyhät Jumalan lapset, odotamme Kuninkaamme ilmestymistä siksi, että hän on mnlle rakas. Vaikka sydämemme tunteet voivatkin olla kaikkea muuta kuin palavat, on Jeesus kuitenkin meille niin rakas, ettemme uskalla hänestä hellittää. Ilman Jeesusta joudumme hukkaan, ja ilman hänen armoaan sielumme nääntyy tuskissaan. Toiseksi olemme niin nihkiuupuneet tämän turmeluksemme raskaan ja rosoisen savimajan raahaamiseen. Odotamme hetkeä, jona kuolematon osuutemme vapautuu ahtaasta häkistään ja lennähtää kiitosta veisaten kirkkauteen. Kolmanneksi tämä maa on meille vieras.

Me emme usko maailman olosuhteiden parantumiseen, emme sillä emmekä tällä vanhalla tai uudella järjestelmällä. Tämä maailma on ollut epävanhurskas maailma, ja sellaisena se pysyy. Loppuaikoina sen epä vanhurskaus käy vain yhä ilmeisemmäksi. Siksi me aikojen iltapuhteen matkamiehet, odotamme uusia taivaita ja uutta maata, jossa vanhurskaus asuu. Näin ollen olemme kuin muuttolintuparvi syksyisen hämärän laskeutuessa maille. Odotamme lähtömerkkiä. Vai olisiko sinulla, rääkkääntynyt kilvoittelija, mitään sitä vastaan, että Ihmisen Pojan salama leimahtaisi ja huuto kajahtaisi: »Ylkä saapuu.» Uskon, että väsyneinkin kohottaisi kirkastuneen katseensa korkeuteen ja huulille nousisi: »Amen, tule Herra Jeesus!»

Mutta vaikka Yljän tulo viipyisikin vähäisen, emme sittenkään ole lopun ahdingossa turvattomia. Herramme vahvistaa meitä loppuun asti. Lujana pysyminen ei jäänyt meidän varaamme, veljeni ja sisareni, vaan Jumalan. Se Herra, joka meissä hyvän työnsä alkoi, päättää sen myös. Se Isä, joka lapsen käteen tarttui, ei heitä pois. Meitä kätketään Jumalan voimalla autuuteen.

Se Jumala, joka meidät armovaltakuntaansa kutsui ja sovintosaarnalla kiinnitti, kuuluu olevan uskollinen. Tähän asti hän onkin meitä uskollisesti hoitanut ja kärsinyt. Uskomme vakaasti, että meitä edelleen nuhteettomina säilytetään Herramme tulemukseen saakka. Nuhteettomina! Tuo sana saattoi säikäyttää monta. Minäkö nuhteeton? Koko seurojen ajan minua on sana nuhdellut milloin mistäkin viastani ja puutoksestani. Ja kuitenkin me, itsessämme nuhteenalaiset uskovaiset, olemme iäisyysvalossa katsoen tälläkin silmänräpäyksellä ihan nuhteettomat. Olemme sitä Kristuksessa. Kun heikoinkin uskoin pidämme hänen lunastusteostaan kiinni, katselee Isä meitä, poloisia lapsiaan, Poikansa täydellisyyteen verhottuina. Ja sen tähden toki jaksamme uskoa, että Jeesuksen vaellus oli nuhteeton. Tahtoisin sanoa juuri sinulle, joka nuhteenalaisena vapiset: Hän, joka tuomarina kerran ja pian tulee, on sinun oma Vapahtajasi. Jotta tämän armon jaksaisit kiusattunakin omistaa, siunaan sinut synninpäästön ihanalla evankeliumilla. Vakuutan, että sinut Golgatan ristillä sovitettiin pyhän Jumalan kanssa. Siksi ovat syntisi 'Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi annetut. Tämän uskoessasi olet nuhteeton Herrasi edessä. Olet armon paisteessa ja surujen sateissa valjennut vilja, joka odottaa sirppiä ja elojuhlia.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Väinö Havas: Neljänlainen kylvömaa

ViestiKirjoittaja Taavetti » 26 Maalis 2019, 13:37

Iloitkaa aina Herrassa

Filipp. 4: 1 – 4
Apostoli käyttää tässä aluksi uskonveljistänsä ihania nimityksiä: “Rakkaat ja lkävöidyt veljeni, minun iloni ja kruununi!” Nämä sanat tuovat julki sen lämpimän suhteen, joka Jumalan lapsilla on keskenään. Kun Pyhä Henki laskeutuu sovintosaarnan syntisen sydämeen, avautuvat silmät näkemään täällä maan päällä joukon matkaystäviä, joiden kanssa kaikki kallein elämässä on yhteistä.
Yhteistä on oman raadollisuuden tunto,. Yhteistä sama turva Jeesuksen lunastusarmoon. Yhteistä sama määränpää: Kaikkien kaidan tien kilvoittelijain kasvot ovat käännetyt uuden Jerusalemin avattuja portteja päin! – Kun tällä tavoin kaikkein kallein on yhteistä, syttyy sisimpään sydämellinen veljellinen rakkaus. Herran kansa näyttää ihanalta. Kerta toisensa perästä joutuu ihmettelemään: Voi että näinkin kelvoton saa matkaa tehdä tuollaisessa juhlasaatossa.
Näitä rakkaita veljiään Paavali kehottaa seisomaan Herrassa. “Seisokaa näin Herrassa, minun rakkaani!” Sana viittaa taaksepäin edellisen luvun loppuun. Siellä lausutaan kristityistä: “Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi.” Oikeata seisomista on siis se, että me, veljet ja sisaret, odotamme Yljän saapumista, olemme valmiit häntä vastaanottamaan minä hetkenä hyvänsä. Tällainen valmius on mahdollista vain Herrassa. Kun hetkittäin turvaamme siihen Herraan, joka meidät ristillä lunasti, kun lapsellisesti uskomme hänen veressään heikkoutemme anteeksi, olemme taivaskelpoisia. Jumala katsoo meitä Pojassaan pyhinä ja tahrattomina. Silloin olemme valmiit Karitsan häihin, saapuipa kutsu millä silmänräpäykselä tahansa, – vaikkapa tälle paikalle. Seisomme, matkaystävät, näin lähtövalmiina Herrassa. Emme tiedä, milloin kuoleman viikate sivaltaa elämämme langan poikki. Emme aavista, milloin idän taivaalta välähtää Ihmisen Pojan salama ja huuto kuuluu: Ylkä saapuu! Rientäkää häntä vastaan.

Mutta tällaiselle rakkaudelle ja tällaiselle valmiudelle on sielunvihollinen vihainen. Varsinkin se koettaa saada Jumalan lasten välejä rikki. Lopun aika maailmassa on erikoisen vaarallista tässä suhteessa. Rakkauden särkymisiä tapahtui jo apostolisena aikana kristittyjen keskuudessa. Filipissäkin oli kaksi uskonsisarta, Euodia ja Syntyke joutunut epäsopuun. Paavali neuvoo rakkaasti, että he olisivat Herrassa yksimieliset. Herrassa! Yksimielisyys säilyy siellä, missä Jumalan lapset itsessään suurina syntisinä lapsenuskossa turvaavat Herraan Jeesukseen ja hänen sovintotyöhönsä. Jos rakkaus on rikkumaton, tulee se parhaiten korjatuksi silloin, kun riitelijöille kirkastuu pitkänperjantain ja pääsäisen Kristus juuri omana Vapahtajana ja ainoana autuutena.
Kerrotaan eräästä tämän kristillisyyden alkuajan työmiehestä, miten hänet lähetettiin kyläkuntaan, missä Jumalan lapset olivat joutuneet epäsopuun. Kun saarnaaja saapui paikkakunnalle, tultiin puolin ja toisin tunnustamaan toinen toistensa syntejä. Mies oli melko kuuro. Nyt hän heittäytyi umpikuuroksi. Hän ei kallistanut korviaankaan kanteluille, vaan piti seuroja, taluttaen kuulijoita Jeesuksen kärsimisen ja ylösnousemuksen paikoille. Kolmantena päivänä jää suli, Kristuksen rakkauden paiste sai sen ihmeen aikaan. Sovintosaarna kaikui ja siunauksen verinen kaste lankesi sydänten maille. Rakkauden tulet syttyivät.
Erikoisesti apostoli muistuttaa tässä työkumppaneiaan ja antaa heistä sen todistuksen, että heidän nimensä ovat kirjoitetut elämän kirjaa taivaassa. Tällainen todistus meilläkin tarvitsee olla toinen toisiltamme, kun me valkeudessa vaellamme, nurja puoli päälle päin käännettynä. Tämä Jumalan valtakunta onkin tässäkin suhteessa vapauden valtakunta. Sinun veljeni ja sisareni ei tarvitse mitään peittää. Saat matkaystävällesi kertoa hyväsi ja pahasi. Saat huojentaa rääkättyä sydäntäsi purkamalla esiin kaiken, mikä siellä povessa polttaa ja painaa. “Tunnustakaa toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte!” Kun näin matkaa teemme, tunnemme toisemme sydänten kautta. Kun joku joukosta siirtyy iäisyyteen, seisomme turvallisin mielin haudan partaalla. Meille jäi tuosta avonaisesta vainajasta todistus, että hänen sielunsa kelpasi Jumalalle. Me tiesimme jo hänen eläessään, että hän oli niitä köyhiä armolapsia, joiden nimet ovat elämän kirjassa taivaassa.
Me tarvitsemme kolme todistusta autuudestamme. Ensimmäinen on Jumalan sanan todistus. Raamatuita lukiessamme näemme olevamme entisten pyhien askeleilla. Toinen on sisäinen Pyhän Hengen todistus. Helluntain tuli todistaa povessamme, että olemme Jumalan lapsia ja taivaan perillisiä. Kolmas on tämä Jumalan lasten antama todistus, kun he Paavalin tavoin voivat vakuuttaa meistä, että nimemme on elämän kirjassa taivaassa.
Tämän jälkeen apostoli kehottaa uskonveljiään iloon.
Raamatussa puhutaan kyllä paljon Jumalan lasten murheista, mutta missään apostolit eivät puhtaalla tunnolla vaeltavia kristittyjä kehota suruun. He tietävät, että tuskaa ja kyyneleitä on kaidalla tiellä opettamattakin. Mutta iloa, taivaallista iloa on vähän. Siksi tässäkin vankilan sellistä kaikuu kristityille kehotus: “Iloitkaa aina Herrassa!” Jos itseämme katsomme, on syytä huokailla raskaasti. Jos ympäröivää maailmaa silmäilemme, on varsinkin toisinaan syytä parahtaa sielun sisäisestä tuskasta. Meidän ilomme voi olla vain iloa Herrassa. Ja Herrassa meillä on suurimpainkin kärsimysten alla kaksi ilon syytä. Ensimmäinen on se, että Herramme veressä ovat kaikki syntimme anteeksi annetut. Toinen se, että onnelliseen iankaikkisuuteen päättyy tuskien kaita tie. Jeesuksen avaamina, veljet ja sisaret, ovat edessämme uuden Jerusalemin päärlyportit auki. Näistä kahdesta asiasta saamme tälläkin hetkellä iloita. Silloin ilomme on iloa Herrassa.

Farisealainen maailma kauhistuu tällaista puhetta. Se luulee, että ilo Herrassa johtaa keveyteen, synnin ja maailman rakkauteen. Tavaton erehdys! Ilo Herrassa on päinvastoin voima syntiä ja maailmaa vastaan. Heti ilokehotuksen jälkeen kuuluukin tässä vakaa neuvo: “Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä.”
Kuten jo olemme osoittaneet, kannetaan taivasiloa täällä alhaalla murheitten keskellä. Siksi veljemme Paavali kehottaa: “Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi.” Me saamme rakkaalle isälle kertoa kaikki asiamme. Kun sinua puute puristaa, puhu leipähuolesi Herralle. Kun synti kiusaa sinuakin, nuori matkaystäväni, sano Jumalalle, kuin toiselle ihmiselle vierelläsi: Isä rakas, auta minua! Anna voimaa taistelussani! Isällä on herkkä korva kuulemaan. Apu joutuu! – Kyllähän näin anella osaamme kutakuinkin. Hätä opettaa. Mutta kiitokseen olemme kankeita. Ja kuitenkin kiitoksen syytä on. Kun leipää pyydämme, on syytä muistaa, että Isä on leivättömästä pöydästä tähän hetkeen varjellut. Kun syntikiusauksiin apua anelemme, on syytä johdattaa mieliin, että tähän asti on Isä näinkin kurjaa raukkaa lapsenaan varjellut. Isä näkyy tahtovan sekä anelevia, että kiittäviä lapsia!

Lopuksi meidät jätetään tässä rauhan alle. Jumalan rauhan hallittaviksi. Tämä rauha käy todella yli ymmärryksen. On aivan käsittämätöntä, että mekin, veljet ja sisaret, istumme rauhan lapsina tässä tuomiokirkossa. Rauhaton maailma raivoaa ympärillämme. Omassa lihassa ja veressä kiehuu levottomuutta. Mutta meidän rauhamme seisoo järkähtämättä kuin kallio. Se on Jeesus. Hän, Jumalan Poika, teki ristillä rauhan. Jumala oli silloin, pitkänäperjantaina, Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa. Sen sovinnon piiriin sovit sinä, raadollinen ystäväni, vaikka tunnetkin olevasi syntisistä suurin. Näin on Jeesus rauhamme. Se rauha kestää elämän raskaimmissakin koettelemuksissa. Se kestää kuolemassa. Se kestää koettelemuksissa.

Väinö Havas
Suuret seurat, Oulu 1934 (Suviseurat?)
Siionin Lähetyslehti 1949, sivut 86, 87


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 26 Maalis 2019, 13:37
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä


Paluu Etsikkoaikamme aamunkoitosta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa