Kirjoittaja Taavetti » 22 Marras 2009, 20:25
Jumalan seurakunta,
taisteleva seurakunta kautta aikojen
Väinö Havas kaatui Laatokan rintamalla 21.8.1941, synt. 1898 15. 8. Lempäälässä Merijärven seurakunnassa on koettu myrskyä ja tyyntä. Koettelemukset ovat olleet raskaat, mutta niissä on auttanut elävä Jumala. Kirkkoherra Väinö Havas kertoo Merijärven hengellisistä liikkeistä sanomalehti Kaiussa 29.8.1931 seuraavaan tapaan:
Varhaisempaa herännäisyyttä Merijärvellä tuskin on ollut. Siitä ei ole ainakaan jäänyt kirjallisia todistuskappaleita, eikä suullistakaan muistitietoa.
Myös myöhäisemmän herännäisyyden vaikutus on ollut pieni ja ohimenevä. Siihen suuntaan lukeutuvia pappeja on ollut seurakunnassa kylläkin kolme, nimittäin Johan Simelius, Henrikä Schwartzberg ja Tuomas Karppinen, mutta seurakuntalaisten joukossa on ollut varsinaisia "körttien" kantajia ani harvoja. Sellaisina muistellaan Juho Eilolaa, Juho Toppilaa, Erkki Myllylää; Antti Talusta ja Mikko 0llilaa. Näistä on Juho Eilola pitänyt jonkin verran seurojakin. – Herännäisyyden vaikutus on kuitenkin jäänyt jossakin muodossa säilymään entisiin körttitaloihin. Niiden asukkaat ovat toisessa ja kolmannessakin polvessa ahkeraa kirkkokansaa. He ovat myös suopeasti suhtautuneet nykyiseen kirkolliseen nuorisotyöhön. Mutta herännäisseuroja ei ole pitkiin aikoihin paikkakunnalla pidetty, ja körttipuvutkin ovat kauan sitten tyystin kadonneet.
Voimakkaan jalansijan on saanut sen sijaan lestadiolaisuus, se saapui Merijärvelle vuoden 1865 seutuvilla. Sen ensimmäinen sanansaattaja oli Eliel Juola, eli Juvola (synt. 18.11.1840, muutti, tänne Oulaisista 1862, siirtyi täältä Kalajoelle v. 1868, kuollut hiljattain Amerikassa), joka oli paikkakunnalla renkinä ja koskityössä. Hän oli suruttomana aika velikulta, kaskunkertoja ja leikinlaskija. Merijärveltä käsin hän kävi pohjolassa työansioilla, ja käsitti siellä sielun rauhan. Muuttuneena miehenä hän palasi, ja ryhtyi seuroja pitämään. Hän oli luonnonlahjoiltaan harvinaisen etevä ja valistunut mies, mm. hyvä kirjoittaja. Alkuajan työmiehiä oli myös maanviljelijä ja lakkimestari Juho Koistinen (s. 1838), joka jonkin vuoden asui Ollilassa, ja muutti v. 1881 Kalajoelle. Hänkin on kuollut Amerikassa. Oman paikkakunnan varsinaisista asukkaista rupesi ensimmäisenä Jumalan sanaa puhumaan Juho Niemelä ("Tienvieren Juho", synt. 1835, kuoli 1887) Hän ollut suruttomana rapajuoppo ja tappelija, mutta Jumala sai hänessä aikaan ihmeellisen muutoksen. Rovasti Heikel muistelee hänestä: "Tienvieren Juho oli köyhä, perheellinen mies. Ennen hän oli ollut juoppouden orja, vieläpä suuri kiroilijakin. Mutta Herra herätti hänen omantuntonsa. Samoihin aikoihin heräsi hänen vaimonsakin. Yhdessä he alkoivat tutkia Jumalan sanaa ja rukoilla Jumalalta armoa ja Hengen valoa. Aina joskus he saivatkin sanasta jonkin toivonkipinän sydämeensä, ja kokivat niin toisiansakin lohduttaa sen mukaan kuin voivat. Vihdoin heille koitti armon päivä, ja he käsittivät uskon Jeesukseen, syntisten Vapahtajaan. Kuka tai mikä Herran hädässä oli välikappaleena, joka tuon evankeliumin valon heille toi, en enää muista. Mutta Juhosta tuli uusi mies.
Hän ei enää juopotellut eikä kiroillut, sillä hänen sydämessään asui nyt Herran tuli. Hänelle tuli halu puhua Jumalan armosta ja parannuksen tarpeellisuudesta muillekin, sekä lukea heille Pyhää Raamattua. Hän avasi Pyhän Kirjan, luki siitä ihmisille, jotka sattuivat olemaan saapuvilla, ja puheli tuosta tärkeimmästä asiasta. Niin tuli Juhosta saarnamies. Ihmiset, jotka näkivät muinoisen Tienvieren Juhon tuollaisessa toimessa, hämmästyivät suuresti siitä muutoksesta, mikä hänessä oli tapahtunut. Hän oli nyt palava kynttilä kynttiläjalassa kaikkein nähtävänä. Yksistään tämä näkeminen oli voimakas todistus Herrasta. Minäkin puolestani muistelen häntä, vainajata rakkaudella, ja muistan ilolla ja kiitollisuudella hänen suuren nöyryytensä, jota en ole aikanaan ymmärtänyt kyllin korkeaksi arvostella. Vanhurskaan muisto pysyy iankaikkisesti.
Toinen edellistä huomatumpi ja laajemminkin liikkuva saarnaaja oli Tähjällä asuva Tapani Perhe l. Pere ("Pere-Tapani", synt. 1842, muutti tänne Kalajoelta, kuoli 1907). Kolmas paikallinen puhuja oli räätäli Tuomas Pahkasalo (s, 1852, k. 1917), Neljäs paikkakunnan puhuvainen mies oli Juho Saukko ("Höngän Juho", s, 1830 Alavieskassa, asui sittemmin Pyhäjoen Yppärissä Kiviniemellä ja Merijärven Saukossa sekä kuoli tyttärensä luona Tanskalassa 1917). Hän oli sulasydäminen evankeliumin julistaja, joka usein otti tukea puheilleen vanhasta katekismuksesta, ja sai siitä syystä suruttomilta pilkkanimen "katkismus- saarnaaja."
Muilta paikkakunniltakin rupesi pian kulkemaan runsaasti saarnamiehiä. Heistä mainittakoon varsinkin Niiles Rapp (s. 1834, kuollut Himangalla). Hän oli voimakas, ja aivan harvinaisen lahjakas puhuja. Hänen kerrotaan ahkerasti käyneen Merijärvellä. Erittäin rakkaaksi tuli paikkakunnan uskovaisille Saloisten Juho Mattila, "Mattilan Junnu", 1850 - 1916). Ahkerasti liikkui pitäjän alueella seurain pidossa myös Antti Rantala (1849 - 1925) Pyhäjoelta. Vielä tulkoot mainituksi Antti Tyvi (1837 - 1920), Matti Junttila vanh. (1854 - 1916) Paulus Rantala l. Keinovaara (v. 1862) ja Juho Pyörre, (1853 - 1918). — Ensimmäisiä seuroja pidettiin Pahkalassa. Muita alkuajan seurapaikkoja olivat Isoniemelä, Vitoperän, Pahkasalon ja Paikan (Ojalan) talot.
Kovin suurta ei lestadiolaisuuden leveneminen kuitenkaan alussa ollut. Kansaa sentään kulki runsaasti seuroissa. Yksi ja toinen tuli totiseen mielenmuutokseen, tunnusti syntinsä ja uskoi pelastuksen evankeliumin. Vastustakin ilmeni. Kerran kun Isoniemelässä pidettiin seuroja, tuli Pyhäjoen papin poika eräiden miesten kanssa köyttämään saarnaajia. Koko puuha raukesi kuitenkin tyhjiin, ja asianomaisten täytyi myöhemmin pyytää anteeksi törkeätä tekoaan. Monenlaista pienempää ilkeyttä tehtiin paljonkin kun uskovaiset kerrankin palasivat seuroista, kokoontui nuori väki heitä heittelemään lumipalloilla ja jään kappaleilla. Mutta moni näistäkin kivittäjistä sai myöhemmin piston tuntoonsa. – Sen aikuinen papisto oli maltillista. Johan Simelius ja Henrik Schwartzberg koettivat vain sanalla lyödä telkiä uudelle virtaukselle, jota he eivät ymmärtäneet. Jälkimmäinen on kuitenkin piispantarkastukseen (v, 1878) laatimassaan kertomuksessa huomauttanut, että seurakunnassa löytyi niin kutsuttujen ”uskovaisten” eli "hihhuliitain" lahkokuntaa. Tarkastuksen pitäjä, tuomiorovasti Aron Gustaf Borg lausui tämän johdosta varoittavia sanoja, "osoittaen Lutheruksen johdolla lahkolaisuuden oppien vääryyttä.„
Mutta vauhtia sai tämä heräysliike v. 1884, jolloin Oskar Immanuel Heikel tuli Merijärven vt.. kappalaiseksi. Hän kulki ahkerasti seurain pidossa, ja teki Jumalan valtakunnan työtä nuoruuden innolla ja Hengen palavuudessa. Joukoittain ihmisiä teki parannuksen. Monet vanhat uskovaiset muistelevat vieläkin tuota aikaa ihanana kristillisyyden kevätaikana paikkakunnalla. Tapahtuipa eräs ihmeellinen uskonrukouksella parantaminenkin Pyhäjoella Laitilan talossa. Siellä yhdeksän vuotta vuoteen omana maannut talon tytär sai terveytensä, kun Heikel ja kaksi sairaan veljeä rukoilivat potilaan puolesta. Mutta nyt nousi myös vastarinta entistä ankarampana. Erikoisen katkeria olivat heränneet.
Vastustajat saivat hyvän hyökkäysaseen kirkkohäiriöstä, joka tapahtui ensimmäisenä joulupäivänä v. 1884. Raskaissa sisällisissä kiusauksissa kamppaillut nuori pappi tuli saarnan päättyessä niin voimakkaasti Jumalan rakkauden tuntemisella täytetyksi, että hän joutui liikutuksiin, että ilon huudahdukset purkaantuivat vastustamattomasti hänen huultensa yli. Silminnäkijät kertovat, että pastori koetti ankarasti liikutustaan hillitä, tukkien mm. nenäliinaa suuhunsa. Hän tyyntyikin pian, ja lopetti jumalanpalveluksen säädetyssä järjestyksessä. Liikutus tarttui useihin uskovaisiin vaimoihin. Vihamiehet sen sijaan, — monikin vain teeskennellen peljästymistä — karkasivat suurella ryminällä kirkosta ulos. Asiasta tehtiin kantelu silloiselle vt. lääninrovastille E. J. Erikssonille, joka määräsi Pyhäjoen rovastin, kiivaan lestadiolaisuuden vastustajan, Emil August Wichmannin pitämään kirkonkokouksen. Se pidettiin Eilolan talossa lauantaina helmikuun 14. pv. 1885. Pöytäkirjaa kirjoitti Pyhäjoen kappalainen Matti Kulhanen. Tilaisuudessa antoi pastori Heikel näin kuuluvan kirjallisen selityksen:
"Ylenpalttinen juhlallisuuden kiihko sanankuulijoissa tekee heidät usein aivan kelvottomiksi ottamaan vastaan, ja sydämiinsä kätkemään Jumalan sanan vaikutuksia, ja tunto tästä juhlallisuuden kiihkosta, joka kerran on vallalle päässyt, tahtoo väkisinkin tehdä puhujan voimattomaksi Jumalan sanan puhumiseen. Tämmöinen ikävä kohtalo oli minulla tänä talvena, koska ensi joulupäivänä oltiin Merijärven kirkossa koolla, ja niin tuntui silloin kuin olisivat kuulijain korvat ja puhujan suu tukossa. Sydämen ahdistuksen tähden nousi silloin sydämestäni huokaus huokauksen perästä taivaallisen Isän puoleen. Vieläpä tuntui siltä, ettei kukaan rukoillut puolestani, vaan että rakkaat uskonveljetkin ja sisaret tällä kertaa, turvasivat ylön paljo lihaan, se on puhujan inhimillisiin lahjoihin. Aamusaarna oli pidetty ja puolipäiväsaarnakin oli juuri loppumaisillaan, koska murheen tähden täytyi minun rueta ilmoittelemaan sydämeni ahdistusta, ja rakkauden tähden vielä varoittelemaan uskotonta kansaa heidän kovakorvaisuudestaan. Sanani olivat julkiset ja tuntemisteni mukaiset, eikä niitä vääräksi mahda kukaan sanoa.
Myös kehotin uskottomia puolestansa rukoilemaan Jumalaa. Näitä puhuessani tahtoi itku vallan saada, ja niin kuin joskus ennenkin, keskeyttää puheeni. Vaan minä koetin painaa sitä alas ja jatkaa puhettani loppuun asti, sillä vielä tuntui muuan sana olevan sanottava. Nyt astui myös silmäini eli sydämeni eteen uskovaisten ja oma kelvottomuuteni, vaan samalla aukesi myös uskolleni Jumalan armon suuruus ja lujuus, ja sydämeni käsitti elävästi tämän totuuden: "niin kauan kuin Jeesus elää pysyy Jumalan armo hänen lastensa yli." Samalla alkoi taivaallisen Isän sydämestä tulvata minuun sen kaltainen rauhan tunteminen, joka kaiken ymmärryksen ylitse kävi, ja huuto pääsi. Ei orjuuttanut minua enää maailmallinen juhlallisuuden henki eikä ihmispelko, ne saatoin sydämestäni ylen katsoa, ja unehutin kaikki ympärilläni olevaiset. Yksin Herra Jeesus, taivaallinen Isä, Jumalan puuttuvainen lauma ja Jumalan armo olivat ne asiat, joissa henkeni ja sieluni voimat taisivat valvoa. Kuinka kauan minä tässä iloäänessä olin, voivat parahiten ne sanoa, jotka loppuun asti olivat kirkossa. Kuin minä taas pääsin selville ja loin silmäni ympärilleni, näin minä suurimman osan kirkosta jo tyhjäksi ja vielä silloinkin muutamat kirkosta ulos meneviksi. En heille mitään sanonut, aloin vaan vielä Jumalan armolla täytetyllä sydämellä rukouksia lukea, ja olikin ensimmäinen rukous sangen sovelias: "Laupias Jumala, rakas Taivaallinen Isä, jonka laupeudella ei yhtään loppua ole" jne.
Syystä kysytään, mikä se siis oli, joka kirkon häiriön tässä teki? Jos niin kutsutut liikutukset olisivat raamatulle oudot, täytyisi kai heidät tuomita paljaaksi ihmisheikkoudeksi eli ulkokullaisuudeksi, ja olisi meidän niitten syyksi päättäminen koko joulukirkon häiriö. Mitä siis raamattu sanoo, katsokaamme!
Tämän jälkeen syytetty vetosi useihin Raamatun kohtiin, joissa kerrotaan riemunliikutuksista ja siitä, miten maailma on niihin pahentunut. Mainitaan Daavidin hyppy liitonarkin ympärillä (2. Sam. 6), Jeremian ennustus Israelin ilosta, kun se palaa Baabelin vankeudesta, (Jer. 31), Efeson vanhampien liikutus, kun Paavali heitä hyvästeli. (Apt. 20) Sitten jatkuu puolustuspuhe:
"Sanalla sanoen, me näemme raamatun kertomuksista toteen käyvän, mitä Daavid sanoo ps. 112., nimittäin: „ilon ja autuuden ääni on vanhurskasten majoissa.” Kumminkin ovat meidän liikutuksemme tälläkin ajalla pahennuksen aineena, ja moni on niitten tähden surkeuttamme itkenyt. Mutta sokeudessansa he sen tekevät, niin kuin tuhlaajapojan vanhempi velikin. Jos nyt joulupäivänäkin ilon ja autuuden äänet kuuluivat papin ja muutamain muitten suusta, tämä ei muuta ollut, kuin että raamatut täytetyiksi tulisivat, eikä sen vielä olisi pitänyt kirkon häiriötä matkaan saattaa. — Mutta mikä silloin kirkon häiriön teki, oli juuri se, että ihmiset semmoisella markkinaelämällä ryntäsivät ulos. Sanotaanpa, että jotkut olivat vielä toisiaankin pukelleet, ja miltei penkkien yli hypelleet. Myöntää täytyy, että joku niin heikkohermoinen olisi voinut löytyä, että hän peljästyneenä liikutusten hänelle oudosta äänestä, olisi täytynyt kaikessa hiljaisuudessa mennä ulos. Mutta että isot, lujat miehet, jotka eivät kapakkaelämää, ei kirousten pauhinaa eikä puukkoin vilskettä ole säikkyneet, että he katuvaisten ja uskovaisten äänestä niin kovan touhun nostavat, ja ensimmäisinä miehinä pakoilevat, on kummastuttavaa ja hämmästystä herättävää. Ei kumma, jos heikommat ihmiset säikähtivät ja ajattelivat: Mikä tässä viimein tuleekaan? Sekä siinä säikähdyksessään pyrkivät ulos samasta ovesta, kuin metelin nostajatkin. — Tässäkin kohdassa toteen käyvät Salomonin sanat: "Miehen viha ei tee sitä, kuni hyvä on" - ja siitäkin on meidän parannus tehtävä — mitä antaa armollinen Herra Jeesus terveellisen kasteen vielä kerran langeta kuivan maan päälle. Osk. Imm. Heikel 14.2.1885.
– Tämän jälkeen kertoo pöytäkirja seuraavaa: "Seurakuntalaisilta nyt kysytty: jos he tunsivat vt. kappalaisen Heikelin ynnä hänen kanssaan huutajain huudot kirkollista järjestystä loukkaavaisiksi häiriöksi? Alkoi tulla niin sakiasti vastauksia ristiriitaisia, että esimies näki tarpeelliseksi erottaa seurakuntalaisia kahteen osaan, muuten ei olisi ollut mahdollista saada selkoa vastauksista, nimittäin: a) se puolue, joka ei nähnyt kysyttyä asiaa loukkaavaiseksi häiriöksi ja b) se puolue joka asiaa siksi näki.
Se puolue, joka ei nähnyt kysyttyä asiaa loukkaavaiseksi häiriöksi ja joita olivat olleet kirkossa joulupäivänä, ja nytkin kokouksessa läsnä, otettiin nimin omin nyt ylös: Lukkari S. Sarviranta, talokkaat Mikko Suomela vaimoineen, Matti Salo, Matti Elsilä, Johan Bengttilä, Erik Härö, Ales Yppärilä, Heikki Murtoperä, Matti Eerikinpoika ja Matti Matinpoika Karkulahti, Heikki Erikinpoika Karkulahti, Matti ja Hiskias Rytimaa, Johan Paikkala, Matti Matinpoika Pahkala, August Ollinpoika Pahkala, Johan Jaakonpoika, ja Johan Yrjönpoika Niemelä, Johan Matinpoika Niemi, Heikki Salo, Erik Salo, Sameli Ollila, Pekka Eskola, Matti Tynkilä, Matti Pärkkälä, Juho Huhta, Juho Kalapudas, Heikki Yrjönpoika Ojala ja Tuomas Tuomaanpoika Pahkasalo.
Näitä vaati esimies nyt selvittämään kysymyksessä olevaa häiriötä, ja lausuivat: että pastorin ja muitten itku ja huuto tuntui suloiselta, ja kesti korkeintaan 5 minuuttia — vaan selviä sanoja ei monta kuulunut: että pastori kun itkun alkoi, oli täydellä ruumiin voimilla, vaan kuin ei enää vainut itseänsä hallita, näytti hyvin heikolta — että miesten puolelta ei huutoa kuulunut, ainoastaan vaimonpuolten, jotka huutivat pitempään kuin pastori.
Vastapuolue, joka ei hyväksy mainittua huutoa, käskettiin ilmoittaa itsensä nimiottoon, ja kirkossa joulupäivänä olleista olivat täällä läsnä: kirkkoväärti Gustaf Alin, talokkaat Antti Tuomaanpoika Elsilä, Tuomas Eilola, Juho Eilola, Felix Elsilä, Tuomas Mikonpoika Eilola, Johan Karkulahti, Tuomas Palosaari, Heikki Mylly, Johan Siipola, Matti Hautala, Matti Tanskala, Matti Eskola ja Kalle Salmela.
Näitä vaadittiin nyt selvittämään tätä huutaa, ja antoivat seuraavan selityksen: Mainitut Huudot eivät tuntuneet suloisilta, vaan kammostuttavilta ja häiriö ei syntynyt kirkossa, ennen kuin huudot alkoivat — selviä sanoja ei kuulunut eikä erottanut, ei pastorilta eikä muilta, kun nousi niin suuri, selvä huuto. — Vaimoinpuolten huudot kuuluivat kiljumiselta, joka oli sekaisin itkun kanssa. Itku, huuto ja väen menon aika kirkosta, jolloin jumalanpalvelus oli keskeytetty, arvattiin kestäneeksi noin 10 minuuttia. Muutamain isäin lapset pelkäsivät niin tätä huutoa, että piti heitä kirkosta viedä ulos — jopa sanottiin tämän äänen olleen kovimman lukkarin ääntä, ja että ne sanankuulijat, jotka kirkosta lähtivät huudon alla ulos, eivät huutoa nostaneet, vaan kiireen kautta heittivät Herran huoneen.
Talokas Matti Aho, joka Nikodemus Saukon kanssa olivat hevosiaan hoitamassa Jussilan kartanon kohdalla, noin 50 syltää kirkosta, kuulivat tämän huudon sinne ja juosten kirkkoa kohti, tuli heitä vastaan ihmiset kirkosta. Kirkosta päin sanoi kuulleensa Mikkolaan asti tämän huudon Mikkolan isäntä Juhani. (kolmatta Venäjän virstaa). Tuota väen menoa kirkosta tahtoi pastori estää, sitten kuin tointui, vaan suurin osa meni pois, että vain neljäs osa sanankuulijoista jäi kirkkoon.
Kuultua ja kirjoitettua näitten molempien puolueitten selvityksiä tässä asiassa, kysyi esimies: "Kutka ne henkilöt olivat, jotka ynnä vt. kappalaisen kanssa näin huudoillaan keskeyttivät kirkonmenot? Vastattiin: ei saattavansa mainita ja muistaa nyt tällä erällä muita kuin talon emäntä Maria Liisa Suomelaa.
Viimein merkittiin pöytäkirjaan, että esimies oli hänelle tulleitten kanneitten johdosta kaksi eri kertaa varoittanut, ja julkisesti saarnatuolista sunnuntaina 6. päivänä heinäkuuta ja 28 pv. Joulukuuta viime vuonna kieltänyt seurakuntalaisiansa Merijärvellä häiriöä matkaan saattamasta niin kutsutuista huutoliikutuksista, erittäin Herran huoneessa, niin kuin, että oli myös varoittanut vt. kappalaista Heikeliä erittäin.”
Lestadiolaisten puolesta esiintyi erityisesti Mikko Suomela, joka karkeanlaisesti mm. huomautti, että miehiset miehet olivat vain "piruuksillaan" kirkosta paenneet. Silloin rovasti Wichmann suuttui ankarasti, ja keppiään maahan iskien komensi puhujan vaikenemaan. Pastori Kulkunen sen sijaan esiintyi maltillisesti, ja osoitti Heikeliä kohtaan ymmärtämystä.
Seuraavana kesänä sai Heikel käydä Kuopiossa tuomiokapitulin nuhdeltavana. Kärryissä oli ajettava tuo pitkä taival edestakaisin. Piispa Gustaf Johanssonin antamat nuhteet olivat ankarat.
Syksyllä saapui piispa pitämään tarkastusta Merijärvelle. Se pidettiin 31. 10. - 1. 11. Alusta pitäen oli tarkastuksessa tyly sävy. Kaikki näytti olevan epäkunnossa: lukutaito kehno, tilit sekaisin jne. Kun visitaattori sitten tarkastuspuheessaan tuli jumalanpalvelusta käsittelevään kohtaan, tarttui hän edellä mainittuun kirkkohäiriöön. Pöytäkirja kertoo: ”Visitaattorin tiedossa oli täällä viime joulupäivänä tapahtunut kirkkohäiriö. Jumalanpalveluksen säännöksi lausui Visitaattori apostoli Paavalin sanat: ”Kaikki tapahtukoon soveliaasti ja säännöllisesti", Huutoja ja liikutuksia hän ei siis kärsinyt. Kirkkoherran (Wichmanin) kysymykseen, josko häiriötä täten synnyttävää saapi kirkosta viedä ulos, sanoi Visitaattori tämän oikeaksi." Heti tämän jälkeen nousivat kirkkoneuvoston jäsenet Juho Mikkola ja Juho Toppila (molemmat heränneitä) sekä pyysivät toisen papin seurakuntaan määrättäväksi Heikelin sijaan syystä, että Heikel oli lahkolainen. Piispa Johansson lupasi asian esittää tuomiokapitulille.
— Harhaopeista sitten puhuessaan, lausui visitaattori "vaan kummeksuvansa sellaista ajatusta, että yksi lahkokunta Suomessa olisi ainoa oikea Jumalan seurakunta maan päällä. Tämä ei ollut muuta kuin suurinta ylpeyttä ja kerskausta. Raamattuun tuli lahkokunnan jäsenten sen tähden käydä, sieltä ojentuaksensa. — Heikelistä annettiin pöytäkirjaan seuraava, murhaava lausunto: "Virkaa toimittava kappalainen Osmo Immanuel Heikel on tätä seurakuntaa hoitanut lahvollisella harrastuksella ja suurella taitamattomuudella, eikä muilla seurakuntalaisilla, kuin lestadiolaisilla, hänen täällä ollessaan ole ollutkaan pappia sanan oikeassa mielessä, sillä ovat he hänen huuliltaan kuulleet vaan tuomion itselleen lankeavan.
Myös nyt tapahtuneessa piispantarkastuksessa on virkaa toimittava kappalainen O. I. Heikel saarnassaan tehnyt hyökkäyksen papistoa vastaan, joka on sopimatonta, ja vaan selvemmin osoittaa, miten lahvoliseksi ja älyttömäksi virkaa toimittava kappalainen Heikel on käynyt. Suurella murheella olen vihdoin huomannut virkaa toimittavan kappalaisen Heikelin väärin selittävän myös Jumalan sanan perustotuuksia, ja on minun todellakin ollut vaikea uskoa niin suuren tietämättömyyden hänessä olevan. Minä varoitan sen tähden teidät mitä vakavammin, että vapaannutte lestadiolaisuudesta, ja siitä tuomion hengestä, joka nyt villitsee teitä. Pyytäkää rukoillen ja huokaillen valistusta, ja älkää lukeko Raamattuja saadaksenne niistä pontta ja pohjaa lahvon ja teidän omille mietteillenne, vaan ojentuaksenne ja syventyäksenne totuudessa. Tässä Herra teitä auttakoon.
Seuraavana keväänä Heikel sai lähteä "maanpakoon" Kolariin. Hän oli kuitenkin edelleen kirjeenvaihdossa Merijärven uskovaisten kanssa. Niinpä hän esim. 14 pv. tammik. 1888 lähettää pitkän ja sydämellisen tervehdyskirjeen Tuomas Pahkasalolle.
Viimeksi mainitusta kirjeestä näkyy, että Herra on Heikelin lähdettyäkin "lisännyt kansaa ja lisännyt iloa," vaikka vastustus oli edelleen äärimmäisimmän jyrkkää. Heikelin seuraaja, Tuomas Karppinen oli aivan räikeä lestadiolaiskristillisyyden vainoaja. Monta kertaa hän saapui vihasta vavisten uskovaisten seuroja hajottamaan.
Näin tapahtui kerran, "Hongan Juhon" pitäessä seuroja Elsilässä. Karppisen kumppaneina oli silloin mm. Mikko Ollila. Kerran taas Karppinen tuli häiritsemään Paulus Rantalan seurain pitoa, ja julisti vihasta sähisten tuolle ' nuorelle Hetan saarnaajalle; "Sinä olet susi, sinä olet susi!"
On muuten kuvaavaa, että Karppisen omat jäljet rupesivat pian niin haisemaan, että hänen täytyi poistua maasta Amerikkaan, missä hän sittemmin on elänyt tavallisena työmiehenä suuressa kurjuudessa.
Piispa Johansson myös jatkoi täällä niin kuin muuallakin piispan tarkastuksissaan lestadiolaisuuden jyrkkää vastustamista. Hän piti vielä tarkastuksia vuosina 1890 ja 1895. V. 1890 hän lausuu mm. tarkastuspuheessaan: "Raskain taakka piispanvirassani on ollut, että laestadiolaisuus on paneutunut välimieheksi Kristuksen ja ihmisen vaiheelle. Sitä harhaoppia vastaan olen seisonut, sitä vastaan seison vielä. Elävää kristillisyyttä en ole sortanut, enkä sorra, niin kuin lahkossa minusta sanotaan. Tuomiopäivänä saadaan nähdä, että liike kuin ihmisiin viepi, on väärä."
Viimeinen laestadiolaisuudelle tyly pappi seurakunnassa oli G. Mustonen. Piispantarkastuksessa v. 1901 hän ilmoittaa suunnan laimistuneen, mutta toteaa lestadiolaisia seurakunnassa olevan kaikkiaan 800, siis melkeinpä puolet koko väkiluvusta. Tarkastuksen pitäjä, nykyinen piispa J. R. Forsman puhui vielä tässä tarkastuksessa lestadiolaisuutta vastaan. Mm. on pöytäkirjassa tällainen maininta: "Tarkastaja puhui sitten tästä liikkeestä, näyttäen sen surulliset seuraukset." Tähän virallinen vastustus sitten varsinaisesti päättyikin. Piispan mieli muuttui lestadiolaisuuden" seurauksiin tarkemmin tutustuessaan. Samoin on seurakunnan papisto tästä lähtien suhtautunut lestadiolaisuuteen suopeasti.
Mutta herätysliikkeessä itsessään tapahtui näihin aikoihin valitettava hajaannus. Syntyi nk. uusi heräys. Se vei melkein kaikki Merijärven uskovaiset matkassaan, vain muutamia harvoja jäi entiselle perustukselle. Näin lienee tapahtunut nimenomaan sen tähden, että paikkakunnan rakastetuin saarnaaja, Juho Mattila Saloisista, ensin arkailtuaan, liittyi uuteen heräykseen. Omista puhujista niin ikään Tapani Perhe ja Tuomas Pahkasalo ottivat uuden suunnan vastaan. Juho Saukko, Hongan Juho, horjui myös hetken, mutta jäi kumminkin vanhoilliseksi, ja saarnasi elämänsä iltaan saakka sulaa evankeliumia.
Hajaannuksen ajan riidat eivät sentään Merijärvellä olleet kovin ankaria. Liittyminen uuteen heräykseen oli siksi yksimielistä, eikä ollut esim. seurahuoneita, joiden omistamisesta silloin olisi tarvinnut taistella. Vähitellen on vanhoillisuus kuitenkin toipumistaan toipunut niin, että kumpaankin suuntaan lukeutuvia lienee nyt suunnilleen yhtä paljon. - Uudesti heränneillä on nykyisin kaksi seurahuonetta, toinen kirkon vieressä (alkuaan puolueettoman rukoushuoneyhdistyksen oma), toinen Pyhänkoskella. (entinen työväentalo) Heillä on myös kaksi saarnaajaa, nimittäin Isak Erkkilä, joka kulkee saarnamatkoilla kautta Suomen, ja Matti Viitala. Vanhoilliset ovat niin ikään rakentaneet itselleen seurahuoneen, kirkonkylän osuuskaupan viereen. Heidän seuroissaan puhelee nykyinen kirkkoherra ja Ales Kekolahti
Kaiku 29.8.1931
Päivämies N:o 18 — 30.4.1968
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4