Kirjoittaja Jerome Leptidius » 09 Maalis 2010, 02:14
Valkolakki
Elämäsi taival, korven polku juurakkoinen.
Ei elosi kulku ole ollut vaivatonta, mutt´
rikkautta siitä ei ole puuttunut, ei varjelusta.
Enkeli vierelläsi on ottanut suojeluun.
Oman polkusi mutkat olet kolunnut, esteitä, vaivaa
kohdannut, asioita monia ihmetellen kysellyt.
Vaan hidastui kulkusi, et itse saanut sitä suunnitella.
Mahtoi vallata mietteet muut, syrjään jäi opiskelut.
Ei, et ollut periksi antanut, hetkeksi vain seisahduit.
Odottamaan aikaa kypsempää, nöyryyttä oppimaan.
Poistamaan nuoruuden ylpeyttä, aikuisuuden vastuita kantamaan.
Siinäpä korkeakoulua kerrakseen harteille nuoren aikuisen.
Astui elämääsi tyttö ihana, josta sait vaimon uutteran.
Turvan toisillenne, tuen askeleille vielä horjuville.
Leveni hartiat entisestään, yhdessä koitte lapsenne syntymän.
Alkua uuden elämän, niin hartaasti toivotulle.
Huomaat, paljon on ihmiselle laitettu työtä ja touhua.
Näet kuinka monet vaivat on opiksi tarkoitettu, ymmärrykseksi
ja avuksi elämään, ettet turhuutta, tyhjyyttä tavoittelisi.
Ettet sydämesi polulta eksyisi, eroon elävästä rauhasta.
Uurastuksella sitkeällä nyt saavutit yhden tavoitteen.
Mitä sinulle se antaa, löydät matkaamalla sisimpääsi,
sulkeutumalla hiljaisuuteen, perimmäiseen kammioosi.
Välähdyksen varmaan siitä tunsit, kun lakin,
tuon valkoisen, päähäsi painoit.