Lukijaisuus ja Pehr Brandell

Kirjoituksia etsikkoaikamme aamunkoiton uskovaisilta 1800-luvulta 1940-luvun vuosikymmeniin

Lukijaisuus ja Pehr Brandell

ViestiKirjoittaja Taavetti » 27 Maalis 2010, 05:25

Lukijaisuus ja Pehr Brandell

"Tammikuun 12 P:NÄ 1726 julkaisi Ruotsin kuningas kirjeen, joka lähetettiin maan kaikkiin Konsistoreihin. Kirjeessä näitä kehotettiin vaatimaan papistolta, että ne eivät saarnoissaan käyttäisi sanoja pietisti ja pietismi, koska se johtaa siihen, että sana pietet, eli Jumalanpelko muuttuu herjaussanaksi.
Samoin vaadittiin, että papiston oli luovuttava kaikista ajattelemattomista teoista JA rangaistusista. SEN sijaan oli HEIDÄN kohdistettava opetuksensa pääpaino yksinomaan siihen, mitä oikeaan ja todelliseen Jumalisuuden harjoitukseen kuuluu. TÄLLÄ kirjeellä oli kuitenkin se vaikutus, että herjaajat keksivät taas uuden nimen tälle samalle, heidän niin ylen määrin vihaamalle asialle, nimittäin lukijaisuus.”

Edellä oleva lainaus on teol. toht. Gunnar Wikmarkin teoksesta Pehr Brandell och Läseriet F Ångermanland (Pehr Brandell ja lukijaisuus Ångermånlantissa). Tässä teoksessaan Gunnar Wikmark, joka on suorittanut laajoja tutkimuksia ruotsin lukijaisuudesta ja laestadialaisuudesta, selvittelee lukijaisuutta Ångernlanlantissa ja yleensä koko Ruotsissa sellaisena, kuin ilmeni siellä 1800 luvun alkupuolella. Tästä ilmenee että lukijaisuus oli Ruotsissa jakaantunut useampiin eri suuntiin, eli eriseuroihin, aivan samalla tavalla kuin meidänkin aikamme laestadialaisuus. Niinpä lukijaisuudessakin erottautui kohta sen tunnetuksi tulemisen jälkeen kaksi eri suuntausta ns. vanhat ja uudet lukijaiset. Vaikka vanhassakin lukijaisuudessa oli sekä laki, että evankeelismielisiä lukijaisia, tämä uusi virtaus erottautui niin jyrkästi muusta lukijaisuudesta, että sille annettiin kohta oma erikoinen nimikin, "uuslukijaisuus." Molemmat pilkkanimet ovat siten käytännöllisesti katsoen yhtä vanhoja.

Vaikka Wikmark ei teoksessaan pyrikään selvittämään tämän uuden nimen syntyä, on täysi syy olettaa, että se on vanhojen lukijaisten keksimä herjausnimi. Sillä näiden vanhojen ja uusien lukijaisten välillä vallitsevista ristiriidoista kirjoittaa Wikmark: "Kun uudet lukijaiset eivät osoittaneet luottamusta seurakunnan opettajia kohtaan, vaan arvostelivat heitä kovin ja ajattelemattomin sanoin, nousivat vanhat lukijaiset heitä vastaan, ja lähettivät kantelukirjeen piispalle ja konsistoriin. Kirjeessä esitettiin valituksia mm. siitä, että uudet lukijaiset tuomitsevat kaikki ne jotka eivät olleet heidän kanssaan samassa uskossa, ja jotka siis vielä uskoivat, että jotakin hyvää ja rakentavaa oli löydettävissä kirkonkin opetuksessa. Sekä siitä, että tämä kadotustuomio ulotettiin niitäkin henkilöitä koskevaksi, jotka olivat kuolleet jossakin muussa, kuin lukijaisten uskossa, tai jotka olivat etsineet ja löytäneet mielenylennystä niin harhaoppisista kirjoista, kuin Arndtin "Totisesta kristillisyydestä" ja Norborgin ja Tollesonin postilloista. Ja että lapset ja nuoriso jo pienestä pitäen oppivat vihaamaan ja karttamaan pappia henkilönä, joka opetuksellaan johtaa ihmiset kadotukseen."

Uuslukijaisuutta kuvatessaan Wikmark lausuukin: "sille oli tunnusmerkillistä, että sen erotti vanhasta lukijaisuudesta kolme erikoispiirrettä. Ensimmäinen oli antinomismi (ylievankeelisuus), joka perustui yksipuoliseen ja siitä johtuvaan virheelliseen Luterin tulkintaan. Toinen oli separatismi (eristäytyneisyys), johtuen siitä että liike oli etupäässä maallikkojohtoinen, ja harjoitti ankaraa, papistoon kohdistuvaa arvostelua. Kolmas erikoispiirre, joka samalla rakensi ja edisti molempia edellä mainittuja, oli uusiin virallisiin kirkon käsikirjoihin kohdistuva arvostelu, ja niiden, samoin kuin kaikkien muiden opettajien, paitsi Luterin oppikirjojen syrjiminen.”

Kätketty ja julkinen valtakunta

On huomattava, että edellä olevissa lainauksissa kuvataan vain lukijaisuuden kahden pääsuunnan, vanhan ja uuden lukijaisuuden erikoispiirteitä. Asia kokonaisuudessaan ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen, sillä niin vanha – kuin uuslukijaisuus, olivat jakaantuneet useampiin eri suuntiin. Osoituksena tästä on seuraava lainaus: ”Eräs nykyajan systemaatikko, (järjestelmän mies) (Gustav Dahlback), joka on tahtonut antaa selvän yleiskuvan pietistis-evankeelisen eri suuntauksien jättämistä perinteistä, sellaisina kuin ilmenevät eri lukijaispiireissä Norlannissa 1800 – 1850 luvuilla, on tehnyt niistä jaottelun, jota hän itse nimittää vahvasti yleistäväksi kaavamaiseksi yleiskatsaukseksi.

Tämän mukaan jakaantuivat lukijaiset: Vanhoihin lukijaisiin, (vanhempi pietismi) Hernhutilaisiin lukijaisiin, (mm. Gradin). Uuslukijaisiin, (Luterin opillinen vaikutus, mutta hernhutilainen käsitys uskosta ja elämästä.)

Kun lukijaisuuden piirissä on edellä mainittujen suuntien lisäksi esiintynyt muitakin ryhmittymisiä, on luonnollista, että näin jälkikäteen on mahdoton määritellä, mihin näistä monista suunnista Jumalan valtakunta on ollut kätkeytyneenä. Niinpä lukijaisuutta tutkineilla teologeilla onkin eriäviä mielipiteitä siitä, minkä suunnan edustajiin meillekin (Jumalan lapsille) "Lapin Marian" nimen yhteydessä tunnetuksi tullut Pehr Brandell kuului. Esimerkkinä tästä mainittakoon, että Wikmark kirjoittaa hänestä näin: "Pehr Brandellia on pidetty uuslukijaisena, mutta yllä esitettyjen käsitemääritelmien perusteella ei ole enää mahdollista lukea häntä uuslukijaisten riveihin kuuluvaksi. Sitäkin suurempi virhe tehdään, jos hänet mainitaan miehen, joka kaikkein tehokkaammalla tavalla on edistänyt uuslukijaisuuden levenemistä. Eivät mitkään niistä vasta mainituista, uuslukijaisiin kohdistetuista arvosteluista sovi häneen, eivätkä ne sovi siihen herätysliikkeeseenkään, joka näki hänessä ensimmäisen johtajansa."

Rovasti Laestadiuksen oma kertomus hänen ja Marian tapaamisesta, ei liioin anna asiaan mitään lisävalaistusta, sillä hän mainitsee Marian kuuluneen lukijaisiin "jotka kuuluivat maltillisempaan puoleen." Jumalan valtakunta onkin ihmeellinen siinä, että se on aina ollut peitettynä tämän maailman viisailta ja toimellisilta. Eivät Jeesuksen aikaiset fariseuksetkaan, vaikka he odottivat Jumalan valtakunnan tulemista, sitä nähneet, vaikka se oli heidän keskellään. Eivätkä meidän aikammekaan tutkijat tule sitä koskaan löytämään nk. laestadialaisuuden piiristäkään, sillä Jumalan valtakunta on, ja tulee aina olemaan "salattu maja johon Jumala kätkee valittunsa." (Ps 27: 5, 31: 21 ja Jer. 36: 26).

Lyhyt kuvaus Brandellin elämästä

Kun edellä mainitun Pehr Brandellin elämäkerta on useimmille vähemmän tunnettu, mainittakoon, että hän oli syntynyt uudenvuodenpäivänä 1781 Piitimen pitäjän Portsnäsin kylässä. Isän kuoltua oli hänen, ”niiden” niukkojen taloudellisten olosuhteiden vuoksi, joissa he elivät, pakko jättää kotinsa 19 vuotta täyttäneenä, ja hakeutua ansiotyöhön. Hän saikin ensin toimen yhdessä talossa, jossa hänen tehtävänään oli postin kuljetus, ja merellä tarvittavien välineiden laitto. Mutta täällä, kodin suojaavien muurien ulkopuolella, hänen sydämensä kylmeni sille Jeesuksen rakkaudelle, jota hän oli saanut tuntea kodissaan.
Täältä hän siirtyi toiseen taloon, saatuaan sieltä oikean rengin toimen, mutta hän loittoni yhä enemmän Herrasta, unohtaen isänsä ja äitinsä hellät neuvot ja varoitukset. Näin hänen hengellisen elämänsä kulku oli jonkun aikaa suunnattuna aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä hänen isänsä ja äitinsä olivat toivoneet ja rukoilleet.

Kesken erään huvitilaisuuden, hänen mieleensä tuli äkkiarvaamatta yksi virren jae, joka vangitsi hänen ajatuksensa, ja riisti häneltä kaiken halun synnin tekoon. Hän ei ollut koskaan osannut tuota jaetta, mutta arveli, että hän oli joskus kuullut sen, joko äitinsä laulamana tai lukemana. Jakeen sisältö oli seuraavanlainen: Älä siirrä parannuksen tekoasi jne. Näin Brandell, Jumalan armosta, tuli herätetyksi synnin unestaan. Ja tässä heränneessä mielentilassa, hän alkoi puhumaan syntitovereilleenkin siitä, kuinka mieletöntä heidän menonsa oli. Eikä suinkaan turhaan, sillä lukuisat nuoret tulivat herätetyksi hänen kauttaan. Tässä yhteydessä on aiheellista huomauttaa, että Wikmark yliarvioi näiden tapahtumien merkityksen, sillä hän kirjoittaa niistä mm. näin: "Hän ei tullut uskoon toisten — ennen heränneiden myötävaikutuksen kautta — vaan hän tuli ensin itse herätetyksi, ja sitten hän vuorostaan saattoi toisetkin malttamaan mielensä. Tämä ei merkitse sen vähempää, kuin että Pehr Brandellia voidaan pitää 1800 luvun pohjois- ja länsipohjalaisen lukijaisuuden alkuunpanijana, koska kaikki ovat yksimielisiä siitä, että juuri tämä lukijaisuus on alkanut yhtäaikaisesti Pitimen herätyksen kanssa 1802.”

Gamalielin neuvo

Seurakunnan kirkkoherran, rovasti Nordvallin herättämällä ajatuksella näyttää olleen oma, erikoinen merkityksensä siihen, että Brandell päätti lukea papiksi. Hän ei ollut tahtonut olla mukana edistämässä tätä nuorisoliikettä, mutta ei myöskään vastustamassa sitä, vaan oli suhtautunut siihen täysin puolueettomasti. Kun hänen huomiotaan oli kiinnitetty siihen, että nämä nuoret olivat hyvin toimeliaita, ja tekivät kovin paljon käännynnäisiä, hän oli tahtonut noudattaa Gamalielin neuvoa: "Jos tämä neuvo eli teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukee. Vaan jos se on Jumalasta, niin ette voi sitä tyhjäksi tehdä, ettette myös löydettäisi sotineen Jumalaa vastaan.” Erään virkamatkan yhteydessä, jonka hän oli tehnyt siihen kylään, missä Brandell palveli renkinä, Nordvall oli päättänyt puhutella tuota lahjakasta nuorukaista. Brandell olikin ollut parhaillaan pilkkomassa puita rantteella, ja täällä oli Nordvall kysynyt häneltä, oliko ollut jonakin määrättynä juhlapyhänä kirkossa, ja jos oli, muistaisiko hän mistä silloin oli saarnattu. Brandell oli vastannut kysymykseen, antamalla perinpohjaisen selonteon koko saarnasta. Kun hän oli lopettanut, oli Nordvall sanonut: sinä olet liian hyvä seisoaksesi täällä rantteella. "Sinusta pitää tulla pappi.”

Brandell, joka oli nyt 25 vuotias, oli kyllä halukas aloittamaan opinnot, mutta hänellä ei ollut riittäviä taloudellisia edellytyksiä siihen. Muutamat hänen ystävistään ja suosijoistaan kartuttivat kuitenkin lahjoituksillaan hänen omaa pientä säästötiliään niin paljon, että hän saattoi matkustaa Pitimeen, missä hänet otettiin triviaali koulun (oppi- ja latinankoulusta käytetty nimitys) oppilaaksi v. 1806. Täällä hän kävi koulua lähes kolmen vuoden ajan. Mutta sitten sattui tapahtumia jotka olivat vähällä tehdä tuuman tyhjäksi. Hän sairastui ensin ankaraan kuumetautiin, sitten tulivat venäläiset paikkakunnalle, ja kaiken kukkuraksi näiden kahden onnettomuuden lisäksi, tai oikeammin niiden suoranaisena seurauksena, täydellinen rahapula.
Brandell, joka katsoi että hänen opintosuunnitelmansa olivat nyt lopullisesti rauenneet, piti näitä tapahtumia Herran tahdon ilmaisuna. Niinpä hän koettikin tyytyväisenä alistua kohtaloonsa, ja hakeutui uudelleen rengin toimeen. Asiat järjestyivät kuitenkin myöhemmin, Brandellin saadessa kirjeen eräältä Pitimen koulun entiseltä opettajalta, joka oli muuttanut Härnösåndiin. Kirjeessään, jonka mukana seurasivat matkarahat, opettaja kehotti Brandellia saapumaan Härnösandiin jatkamaan opintojaan. Tämä ystävällinen opettaja, todennäköisesti rehtori Jacob Unaes, joka Brandellin kouluaikana oli toiminut Pitimen koulun rehtorina, mutta joka nyt oli teologian tohtorina Härnösandissa, oli sitä paitsi hankkinut Brandelille toimipaikankin sieltä. Ja niin Brandell pääsi jatkamaan keskeytyneitä opintojaan Härnäsandin kymnaasissa v. 1810. Syksyillä 1811 hän matkusti Upsalaan, saattaakseen loppuun tutkintonsa Samuel Ödmanin pappisseminaarissa. Täällä hän sai huonetoverikseen Erik Peter Selahnin, jonka hän varmaankin oli tullut tuntemaan jo Härnösandissa, missä he olivat käyneet samaa koulua. Tämä tuttavuus kehittyi sen yhden vuoden aikana minkä he joutuivat olemaan yhdessä, läheiseksi ystävyydeksi, joka puhkesi täyteen kukkaansa sinä aikana, kun he yhdessä toimivat pappeina Ångermanlantissa.

Kolme perustetta

Tämän asian yhteydessä tuleekin väistämättömästi mieleen ajatus, että Brandell sai kokea parannuksen armon vasta papiksi tultuaan, ja että juuri mainittu Selahn oli sen henkilö joka Jumalan suuresta armosta julisti hänelle taivaallisen evankeliumin, syntien anteeksi saamisesta Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä. Tätä ajatusta tukee kolme seikkaa, ensinnäkin kun Bylund, Brandellin muistoksi pitämässään ruumissaarnassaan lausuu mm. näin: "Toivottu päämäärä oli nyt saavutettu, — Hän oli pappi — Hän oli hankkinut tähän virkaan tarvittavat tiedot — Hänellä oli yllään kaapu ja kaulus — Kädessään hänellä oli virkaanasettamismääräys Högsjöhön, - Mitä sitten puuttui — Mikä aiheutti hänelle niin paljon huolia, mikä oli se asia, jonka vuoksi hän vuodatti niin paljon kyyneleitä, joka -apulaispapin hiljaisen huoneen seinien sisäpuolella karkoitti unen hänen yövuoteeltaan? Oli yksi kysymys, johon hän ei ollut antanut vastausta. Nimittäin tämä, jonka Ylipaimen esitti hänelle hänen sisimmissään: "Simon Jonan poika, rakastatkos minua – ruoki minun karitsoitani."
Toiseksi Brandellin kouluaikainen huonetoveri, ja hyvä ystävä, Erik Peter Selahn oli Paavalin kaltainen, uskollinen Herran työmies, joka ei pyytänyt kelvata ihmisille, vaan ilmoitti peittelemättä totuuden kaikille, ihmisten muotoon katsomatta. Osoituksena tästä seuraava, sanatarkka käännös: "Kyllä piispa Almqvist ainakin jossakin tilaisuudessa oli arvostellut Selahnia. Wahlstedt kertoo kirjeessään v. 1827. Kuulin Selahnin täällä kaupungin kirkossa selittävän, että jos me, sanoi hän, jotka tahdomme, että meitä pidetään Oppineina, emme anna Jumalan Hengen uudestisynnyttää sydämiämme, on koko meidän oppineisuutemme kelpaamaton ja vahingollinen ja esteellinen Jumalan asialle. Tästä hänen korkein esimiehensä nuhteli häntä yksityisesti.” Kun Selahn saarnasi näin rohkeasti korkeimman esimiehensä läsnä ollessa, eikö hän silloin olisi puhunut parannuksen tarpeellisuudesta myöskin entiselle huonetoverilleen ja hyväile ystävälleen?

Kolmanneksi se seikka, että heidän tuttavuutensa kehittyi läheiseksi ystävyydeksi, josta Wikmark oikeutetusti sanoo, että se "puhkesi täyteen kukkaansa sinä aikana, kun he yhdessä toimivat pappeina Ångermaniantissa." Sillä vain Jumalan rakkaus, joka on Hengen hedelmä, voi synnyttää todellisen vilpittömän rakkauden Jumalaan, hänen lapsiinsa ja seurakuntaansa.

Lukijaisuuden läpimurto

Kun on laskettu, että nk. Ångermanlantilaisen lukijaisuuden läpimurto on tapahtunut vuosien 1819 - 1823 välillä, eli siis noin 2-6 vuotta sen jälkeen, kun Brandell oli saapunut Noraan, tämäkin seikka vahvistaa edellä esitettyä ajatusta Brandellin uskoon tulemisesta. Hänen papiksi vihkimisensä tapahtui nimittäin lokakuun 4 p:nä 1812, ja saman kuukauden 24 p:nä tuomiokapituli määräsi hänet apulaispapiksi Högsjöhön. Toukokuun 1 p:nä. 1817 hänet siirrettiin Noraan, missä hän sitten oli pappina vähän yli 20 vuoden ajan.
Mainittakoon tämän yhteydessä, että Brandellilla olisi tosin ollut sekä haluja että lahjoja opintojen jatkamiseen, mutta hänellä ei ollut aikaa eikä varoja siihen. Hän oli jo ennättänyt täyttää 31 vuotta, kun hänet vihittiin papiksi, ja hänen taloudellinen asemansa oli, niin kuin jo on mainittukin, äärimmäisen heikko.
Nyt liikkeelle lähteneestä herätysaallosta kirjoittaa Wikmark, että se kulki yli maakunnan yhäti suurenevalla voimalla, ja yhäti laajenevalla rintamalla. Brandellin nimi kulkeutui suusta suuhun. Noran kirkosta tuli yksinkertaisesti pyhiinvaelluspaikka, jonne ihmiset hakeutuivat sekä läheltä, että kaukaa. Pohjoismaiden Kirkko -Sanomissa, (Nordisk KyrkoTidning) joka julkaistiin v. 1840, mutta joka oikeastaan oli kirjoitettu jo v. 1827, sanotaan: Kaikeksi onneksi on Noran kirkko suuri, ja se on täyttynyt kuulijoista, joiden lukumäärä on noussut jopa yli 2000.kin. Niin harvaan asutulla seudulla tämä on erikoisen paljon. (Asukasluku oli vähän yli 1600). Se oli tänne, kun Lapin eli Laestadiuksen Maria teki pitkän ja vaivaloisen matkansa.

Kuka oli Laestadiuksen Maria?

Laajoihin ja perusteellisiin tutkimuksiinsa nojaten, teol. toht. Gunnar Wikmark lausuu: Nyttemmin suoritettujen tutkimusten perusteella minusta näyttää oikeutetulta olettaa, että se lappalaistyttö, jonka kanssa Laestadius keskusteli
Åselessa pitämänsä tarkastuksen aikana, oli aivan yksinkertaisesti sama sen kanssa, jonka elämäkerta oli kuvattuna Pohjoismaiden Kirkko -Sanomissa vain noin kolme vuotta aikaisemmin. Ilman pienintäkään korjausta voidaan nimittäin tämä elämäkerta yhdistää Laestadiuksen kirjoittamiin sanoihin: "Hän oli vaeltanut pitkiä matkoja, etsiäksensä vaikeutta pimeydessä. Vaeltaissansa hän vihdoin oli tullut Noraan, pastori Brandellin luokse, ja kun tyttö avasi hänelle sydämensä, niin Brandell vapautti hänet epäilyksistä, tyttö tuli hänen kauttansa saatetuksi elävään uskoon."
Minä tahdon myös tässä vedota Kristian Nisseniin, (tunnettu Norjalainen sekä Laestadiuksen että lappalaisten kielen ja kulttuurin erikoistuntija) joka sen jälkeen, kun hän oli Brandell tutkielmastani lukenut luvun "Brandell ja lappalaiset," kirjoittaa yhdessä kirjeessään: "Siinä oleva Lars Levi Laestadiuksen kuvaus Mariasta, vaikuttaa kuin se olisi keskitetty selostus niistä tiedoista, joita he ovat voineet antaa hänestä."

Seuraavassa lyhennetty käännös Pohjoismaiden Kirkko -Sanomissa (Nordisk Kyrko-Tidning) v. 1840 julkaistusta kirjoituksesta.

(Jatkuu seuraavassa numerossa).

Päivämies 27.5.1964

''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Löysin tästä kirjoituksesta muutamia tietoja minulle ennen epäselviin asioihin. Yksi sellainen on pietismi ja pietisti sanojen etymologia, että ne perustuvat pietet sanaan, ja että pietet merkitsee Jumalan pelkoa. Tämä antaa uutta sisältöä muuten tuntemaani käsitteeseen, miten joku asia hoidetaan pieteetillä. Ilmeisesti sekin, yleisemmin käytetty merkitys hienovaraisuudesta, on alkuaan samaa etymologista alkua.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja hepa » 24 Syys 2010, 08:25

Naapurista jatkoa em kirjoitukseen


Jatkoa edellisessä numerossa (n: o 22), olleelle artikkelille. Kirjoittaja Paavo Heikkinen.

Milla Klementsintytär on syntynyt pyhäiiuniestenpäivänä v. 1813 Föllingenissä Ruotsin Lapissa. Hän muistaa lapsuutensa ajoilta saakka monta ihmeellistä tapausta jotka puolestaan kertovat siitä kuinka Jumala jo varhaisessa vaiheessa oli aloittanut työnsä hänessä. Lisäksi ne kertovat meille hänen heimonsa elämäntavoista ja tottumuksista sekä Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta.

Ensimmäiset viisi ikävuottaan oli Milla saanut viettää kotonaan. Tuona aikana oli hän myös saanut olla äitinsä ja isäpuolensa kanssa mukana niillä retkillä joita he, niinkuin toisetkin lappalaiset tekivät talven aikana Jämtlantiin ja Ångermanlantiin. Mutta jo 6-vuotiaana hänen vanhempansa jättivät hänet yhteen maalaistaloon paimentamaan vuohia. Hänen äitinsä oli silloin varoittanut pikku tytärtään siitä, että hän ei milloinkaan ottaisi itse ruokaansa. Samoin oli häntä niinkuin muitakin lapsia jo aikaisemmin kotona varoitettu näpistelemisestä ja varastamisesta hyvin voimakkaasti vaikuttavalla tavalla. Äiti oli nimittäin pannut palavia hiiliä lastensa käsiin ja kysynyt: Tekeekö se hyvää? samalla selittäen, että jos joku anastaa jotakin luvatonta niin häntä vaivataan samalla tavalla helvetissä. Kun jääminen oli ollut tytölle vastenmielistä, olivat he piilottaneet hänen vaatteensa, että hän ei pääsisi lähtemään vanhempiensa perään. Tästä huolimatta hän karkasi eräänä yönä alusvaatteisillaan, ja vain sukat jaloissaan hän ehti kulkea 20 km, ennen kuin hänen isäntäväkensä, jotka paon huomattuaan olivat lähteneet hänen jälkeensä, saavuttivat hänet ja toivat takaisin taloon.

Hän oli jo ennen tähän taloon tuloaan oppinut tuntemaan kirjaimet. Nyt hänen olisi pitänyt oppia lukemaan suoraan ilman tavausta, mikä luonnollisesti oli vaikeaa ja työlästä. Kun opettaja vielä oli ankara ja opetukseen varatut ajat lyhyitä, tämä pakko-opiskelu vain lisäsi hänen ikävän tunnettaan. Ja kun kohtelu muutenkin oli kovakouraista, vitsa kun oli hänen ainainen osansa, ei ole ihme jos hän talossa alituisesti toistuvien sunnuntai-iltatanssien aikana istuikin uunin takana piilossa, itkien ikävästä ja viihtymättömyydestä. Luonteeltaan itsepäisenä hän myöskin usein katsoi kärsineensä aiheettomasti. Kerran kun häntä oli kovasti ja aiheettomasti kuritettu, hän ei suostunut lukemaan ruokarukousta, koska hän ei katsonut voivansa rukoilla vihastuneella mielellä. Kieltäytymisensä vuoksi häntä kuritettiin vieläkin kovemmin ja pakotettiin rukoilemaan vastoin tahtoaan. Täältä hän noin puolen vuoden kuluttua muutti toiseen taloon, missä häntä kohdeltiin paremmin. Sen jälkeen hän oli useissa eri taloissa m.m. karjan paimenena saaden osakseen milloin parempaa, milloin taas huonompaa kohtelua. Talvisin hän, heimonsa tavan mukaan, teki vaellusmatkoja eri seuduille, ja missä se vain oli mahdollista hän pyysi saada opastusta lukemisessa ja Jumalan sanan tuntemisessa. Ramselen apulaispapilta Paul Norbergilta oli hän saanut katekismuksen, jota hän nyt opetteli lukemaan ulkomuistista. Näillä matkoillaan hän hankki ruokansa laulamalla lauluja ja virsiä.

Uudenvuoden aikana hän tapasi vanhempansa yhdessä kylässä, ja silloin hänen isäpuolensa tahtoi että Millan olisi käytävä Herran pyhällä ehtoollisella. Milla puolestaan katsoi tarvitsevansa vielä lisää opetusta, ennen kuin hän olisi siihen kelvollinen, mutta taipui kuitenkin menemään isäpuolensa kanssa rovasti Rothoffin luokse, joka sen jälkeen kun hän oli tehnyt muutamia kysymyksiä katekismuksesta ja luettanut Millalla muutamia kohtia siitä, antoikin siihen luvan, vaikka Milla ei ollut vielä täyttänyt 14 vuotta.

Tämän jälkeen hänen täytyi palata kotimaahansa tuntureille sillä yksi hänen enoistaan joka oli rikas, mutta lapseton, oli päättänyt ottaa Millan luokseen rintaperillisen oikeudella, jos hän suostuisi asumaan heidän luonaan. Nämä olivat kuitenkin juoppoja, mikä pahe muuten on yleinen lappalaisten keskuudessa. Humalatilassa ollessaan he tappelivat, polttivat vaatteensa ja lahjoittivat pois ruokansa. Milla, jonka osaksi oli tullut enonsa porojen paimentaminen, ei tämän vuoksi saanut aina riittävästi ruumiin ravintoa. Hänen ainoana ruokanaan olikin usein vain puuro, jonka hän oli keittänyt itse rikki jauhamistaan poron luista. Eikä hänen nälkäisen ja huolestuneen sielunsa tila ollut sen parempi, sekin kärsi hengellisen ravinnon puutteesta. Lukemiseen ei aikaa liiennyt juuri ollenkaan, ja jos sitä joskus olisi ollutkin, niin ei sekään olisi tilannetta parantanut, sillä he olivat piilottaneet hänen kirjansa.

Kerran vuodessa hän sai yhdessä toisten lappalaisten kanssa käydä Herran pyhällä ehtoollisella. Yhden tällaisen kirkkomatkan aikana oli eräs sulhasmies sopinut Millan vanhempien kanssa siitä, että he antaisivat tyttärensä hänelle vaimoksi. Mutta vaikka sulhasmies koetti kaikin ajateltavissa olevin keinoin taivuttaa Millaa tulemaan puolisokseen, ei hän siinä onnistunut koska Milla piti avioliittoa sellaisen miehen kanssa, jolle kaikkein tärkein asia ei merkinnyt mitään, mahdottomana. Hänen onnistuikin — Jumalan avulla — pakoilla sulhasmiestä niin, että asia sillä kertaa raukesi. Tällä matkallaan hän tapasi kuitenkin kaksi lappalaispoikaa, joiden kanssa hän tutustui lähemmin. Nämä pojat, Lars Larsson ja Lars Andersson olivat sielunhä-dässään tehneet matkan Noraan niissä he olivat saaneet kuulla Jumalan hyvää sanaa pastori Brandellin luona.

Seuraavan kirkkomatkansa aikana Milla kohtasi saman sulhasmiehen uudelleen. Kirkolla hänet kutsuttiin kummiksi ja vanhemmat aikoivat käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen ja ottaa kuulutus aiottua avioliittoa varten. Kun Milla ei tähän suostunut häntä nipistettiin ja tukistettiin, ja hänet olisikin nyt viety väkivalloin papin luokse ellei koulumestari Olaf Wassdahl olisi väliintulollaan sitä estänyt. Kohta tämän tapauksen jälkeen hän tapasi Lars Larssonin, jonka kehoituksesta Milla päätti lähteä Noraan ja Sollefteån, vaikka tämä päätös merkitsikin hänelle samalla luopumista siitä huomattavasta omaisuudesta, jonka hän muuten olisi saanut periä enonsa kuoleman jälkeen. Mutta vaikka hän muuttikin pois enonsa luota, hänen täytyi siitä huolimatta vielä olla kaksi vuotta tuntureilla. Nämä vuodet hän vietti osaksi vanhempiensa ja osaksi muiden sukulaistensa luona. Tänä aikana ilmestyi näyttämölle entistä raaempi ja haikäilemättömämpi sulhasmies, joka mitään keinoja karttamatta yritti lannistaa Millan vastarinnan, mutta Jumala pelasti hänet tämänkin väkivaltaisen sulhasmiehen käsistä.

Hänen turvanaan kiusauksia vastaan oli ollut Raamatun sana: "Mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittais, ja sielullensa sais vahingon?" Mutta hän ei ollut vielä saanut sieluaan pelastetuksi, eikä hänen rauhaton omatuntonsa rauhaa, ja kuitenkin tulivat kaikenlaiset ulkonaiset vastoinkäymiset tähän lisäksi. Hänestä puhuttiin pahaa. Hänen rauhattoman omantuntonsa vuoksi pidettiin häntä hulluna, mistä syystä hänelle annettiin suoneniskuja, poltettiin tulella y.m.s., millä tämä sokea maailma koettaa parantaa omantunnon haavat. Vähällä viisaudella ja ei ehkä kovin suurella rakkaudellakaan hän pyysi vanhempiaan — jotka nyt olivat kalastajalappalaisia — luopumaan juopottelusta ja sunnuntaikalastuksesta, onnistuenkin siinä viimeksi mainitun suhteen. Millan varoittavien puheiden vaikutuksesta hänen siskonsakin tulivat herätetyiksi synnin unestaan. Siksi häntä myös vihattiin, ja niin hänen viimeisestä kotonaan viettämästään vuodesta muodostui todellinen kuritusvuosi hänelle.
Mutta nyt hänen nuorempi sisarensa tuli sattumalta kotiin, ja Millan ehdotuksesta he sopivat keskenään siitä, että he olisivat vuoro — vuosina vanhempiensa luona. Tänä aikana se, joka olisi palveluksessa maalla, avustaisi suuremmasta palkastaan kotona olevaa. Tämä vuorottelu otettiin käytäntöön heti, ja Milla oli siitä — kun hän nyt pääsisi sinne missä Jumalan sanaa ja armoa julistettaisiin suuremmalla valkeudella — niin iloinen että hän, vastoin vanhempiensa tahtoa, lähti matkalle jo samana päivänä, matkaeväänään vain yksi poronjuusto, jonka hän oli saanut yhdeltä naapuriltaan. Erämaan läpi kulkien hän saapui yhteen kylään (Bergsvattnet) ja sairastui siellä vakavasti. Kuolema kauhistutti häntä ja hän pyysi ihmisiltä, että he neuvoisivat hänelle autuuden tien, mutta turhaan. Talon isäntä olisi kutsunut seurakunnan papin hänen luokseen, mutta Milla torjui tämän esityksen. Ja nyt hän katui sitä että oli lähtenyt matkalle vastoin vanhempiensa tahtoa niin myöhään illalla.

Maattuaan viisi viikkoa ankarassa kutimessa hän jatkoi matkaansa, mutta sairastui uudelleen. Yksinään ja hyljättynä hän rukoili hartaasti Jumalaa lähettämään jonkun, hänelle tutun henkilön, siihen yksinäiseen paikkaan missä hän oli. Sinne saapuikin silloin yksi hänen tuntemansa mies ja yksi hänen tädeistään. Nämä olivat sydämellisesti tervetulleita, ja Milla käytti tätäkin tilaisuutta hyväkseen kehottamalla heitä tekemään parannuksen. Hän oli niin sairas että hän ei edes kyennyt liikkumaan sängyssään, mutta kun hän oli kuulevinaan, että he pyysivät häntä lähtemään sieltä pois, hän saattoikin nousta ylös ja kävellä kahden ja puolen kilometrin matkan seitsemässä tunnissa saapuen Nybäcken-nimiseen kylään. Talonpoika jonka luo hän meni, otti Millan sydämellisesti vastaan ja palkkasi hänelle vielä kyyditsijänkin 20km pituiselle matkalle. Siitä oli vielä matkaa 5 km Hoting-nimiseen kylään, missä eräs köyhä perhe otti Millan vastaan, koska isäntä katsoi että se on Jumalan tahto, että hän jäi heidän hoitoonsa. Kun Milla oli niin heikko, että hänen täytyi ollla vuoteessa, sovittiin että hän viipyisi talossa kahdeksan päivää. Mutta kun hänen hartain toiveensa oli päästä pian niille seuduille, missä oli oikean hengellisyyden opettajia, hän, kun kylän nuoriso, joka lähti pitäjälletansseihin tarjosi hänelle kyytiä, lähti heidän mukaansa. Nämä eivät kuitenkaan pitäneet lupaustaan, vaan jättivät Millan tielle. Pimeänä talviyönä, kävelystä väsyneenä, suuren metsä keskellä ja sitäpaitsi kuolemansairaana hän ei enään odottanut muuta kuin kuolemaa joka vapauttaisi hänet kaikesta kurjuudesta. Mutta hän kulki kuitenkin eteenpäin, kunnes hän väsymyksestä uupuneena kaatui tien sivuun, minne hiljalleen putoilevat lumihiutaleet vähitellen kätkivät hänen pyörtyneen kehonsa. Kun tämä tapahtui joulun pyhien aikana, ei ollut mitään ajateltavissa olevaa mahdollisuutta, että joku matkaaja olisi — tähän aikaan vuorokaudesta — käyttänyt tätä, muutamista harvaan asutuista tunturikylistä johtavaa tietä. Mutta vähän syrjemmallä, vähän matkan päässä siitä paikasta missä Milla makasi, oli kuitenkin yksi kylä tai muutama yksinäinen talo. Sieltä oli yksi talonpoika lähtenyt pitäjälle vierailemaan sillä puheella, että hän tulisi takaisin kotiin vasta seuraavana päivänä. Mutta äkkiarvaamatta — kesken kaiken kestityksen — hänet vaivasi niin voimakas levottomuuden tunne kotona olevien puolesta, että hän kaikista pyynnöistä huolimatta päätti lähteä kotiinsa. Hän oli jo ehtinyt ajaa suurimman osan matkastaan, kun hevonen äkkiä vauhkoutuneena pysähtyi. Ja kun hän nousi reestä ottamaan selvää asiasta, hän löysi lumen peittämän, lähellä kuolemaa olevan tyttöraukan, jonka hän nosti rekeensä ja vei kotiinsa.

Seuraavana päivänä Milla jatkoi taas matkaansa saapuen yhteen kylään, mutta sairastui uudelleen niin vakavasti että joutui makaamaan vuoteessa toiset viisi viikkoa. Tänä aikana hänellä oli tilaisuus varata niitä maanmiehiään ja tuttaviaan, jotka olivat saapuneet paikkakunnalle, ja jotka sattumalta tulivat hänen luokseen. Aivan erikoista iloa tuotti hänelle se, kun hän täällä sai tavata vanhempansakin ja pyytää heiltä anteeksi tottelemattomuuttaan. Heidän mukanaan hän pääsikin sitten Sollefteån, mutta kun he sinne saavuttuaan kielsivät häntä menemästä kinkereille, niin hän erkani taas heistä. Yksi hänen hartaista toiveistaan toteutui kuitenkin, kun hän sai yksityisesti puhella pastori Berglundin kanssa, jolle hän myös ilmaisi halunsa saada viipyä pitempään paikkakunnalla, jotta saisi kuulla enemmän Jumalan sanaa. Ja pastorin kehotuksesta Milla sitten hankkikin itselleen karjapaimenen toimen Sollefteåsta, missä toimessa hän on sittemmin ollut aina kesäisin. Kun hän toivoi saavansa kuulla myöskin pastori Brandellia Norassa, hän lähti matkalle, mutta hänen vanhempansa, jotka yhä vastustivat Millan pyrkimyksiä päästä Jumalan sanan kuuloon, lähtivät hänen peräänsä ja saavutettuaan hänet, he ottivat häneltä hänen vaatteensa, jättäen hänelle vain sellaiset joilla hän saattoi tulla toimeen heidän seurassaan. Näin he kyyditsivät hänet Härnösandiin, mutta vaikka he pitivät häntä tarkoin silmällä hänen onnistui siitä huolimatta keskustella joko majuri Wahlstedtin tai maaherra, parooni Hampus Mörnerin kanssa. Tässä yhteydessä Milla esitti kysymyksen: Onko se synti jos karkaa vanhempiensa luota sen vuoksi. että pääsisi Jumalan sanan kuuloon — Hän sai rahaa kenkien ostoon, mikä helpotti hänen karkaamistaan, ja niin hän vanhempiensa huomaamatta erosi heistä. Säbroossa hän sai monessa paikassa nauttia osakseen tulleesta runsaasta kristillisestä rakkaudesta. Hän muisteleekin kiitollisuudella niitä ihmisiä, joilta hän sai sekä ruumiin että hangen ravintoa, ja jotka rohkaisivat häntä lähtemään Noraan. Tiellä eräs nainen joka matkusti samoissa asioissa kun Milla, otti hänet kyytiinsä.

Hänen elämänsä myöhemmät vaiheet eivät poikkea tavallisuudesta, vaan niihin on sisältynyt - niinkuin kaikkien uskovien ihmisten elämään — ilon ja surun, taistelun ja levon aikoja. Hän on sitäpaitsi saavuttanut takaisin vanhempiensa mielisuosion, ja näyttää nykyään olevan lähes kaikkien suosiossa. Saakoon Herra, joka on hyvän työnsä alkanut myöskin sen lupauksensa mukaan päättää nimensa kunniaksi. Amen.
(Jatkuu…)
Avatar
hepa
tähtiahkera
 
Viestit: 877
Liittynyt: 19 Helmi 2009, 15:14
Paikkakunta: Oulunseutu

ViestiKirjoittaja hepa » 24 Syys 2010, 08:25

Naapurista jatkoa em kirjoitukseen


Jatkoa edellisessä numerossa (n: o 22), olleelle artikkelille. Kirjoittaja Paavo Heikkinen.

Milla Klementsintytär on syntynyt pyhäiiuniestenpäivänä v. 1813 Föllingenissä Ruotsin Lapissa. Hän muistaa lapsuutensa ajoilta saakka monta ihmeellistä tapausta jotka puolestaan kertovat siitä kuinka Jumala jo varhaisessa vaiheessa oli aloittanut työnsä hänessä. Lisäksi ne kertovat meille hänen heimonsa elämäntavoista ja tottumuksista sekä Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta.

Ensimmäiset viisi ikävuottaan oli Milla saanut viettää kotonaan. Tuona aikana oli hän myös saanut olla äitinsä ja isäpuolensa kanssa mukana niillä retkillä joita he, niinkuin toisetkin lappalaiset tekivät talven aikana Jämtlantiin ja Ångermanlantiin. Mutta jo 6-vuotiaana hänen vanhempansa jättivät hänet yhteen maalaistaloon paimentamaan vuohia. Hänen äitinsä oli silloin varoittanut pikku tytärtään siitä, että hän ei milloinkaan ottaisi itse ruokaansa. Samoin oli häntä niinkuin muitakin lapsia jo aikaisemmin kotona varoitettu näpistelemisestä ja varastamisesta hyvin voimakkaasti vaikuttavalla tavalla. Äiti oli nimittäin pannut palavia hiiliä lastensa käsiin ja kysynyt: Tekeekö se hyvää? samalla selittäen, että jos joku anastaa jotakin luvatonta niin häntä vaivataan samalla tavalla helvetissä. Kun jääminen oli ollut tytölle vastenmielistä, olivat he piilottaneet hänen vaatteensa, että hän ei pääsisi lähtemään vanhempiensa perään. Tästä huolimatta hän karkasi eräänä yönä alusvaatteisillaan, ja vain sukat jaloissaan hän ehti kulkea 20 km, ennen kuin hänen isäntäväkensä, jotka paon huomattuaan olivat lähteneet hänen jälkeensä, saavuttivat hänet ja toivat takaisin taloon.

Hän oli jo ennen tähän taloon tuloaan oppinut tuntemaan kirjaimet. Nyt hänen olisi pitänyt oppia lukemaan suoraan ilman tavausta, mikä luonnollisesti oli vaikeaa ja työlästä. Kun opettaja vielä oli ankara ja opetukseen varatut ajat lyhyitä, tämä pakko-opiskelu vain lisäsi hänen ikävän tunnettaan. Ja kun kohtelu muutenkin oli kovakouraista, vitsa kun oli hänen ainainen osansa, ei ole ihme jos hän talossa alituisesti toistuvien sunnuntai-iltatanssien aikana istuikin uunin takana piilossa, itkien ikävästä ja viihtymättömyydestä. Luonteeltaan itsepäisenä hän myöskin usein katsoi kärsineensä aiheettomasti. Kerran kun häntä oli kovasti ja aiheettomasti kuritettu, hän ei suostunut lukemaan ruokarukousta, koska hän ei katsonut voivansa rukoilla vihastuneella mielellä. Kieltäytymisensä vuoksi häntä kuritettiin vieläkin kovemmin ja pakotettiin rukoilemaan vastoin tahtoaan. Täältä hän noin puolen vuoden kuluttua muutti toiseen taloon, missä häntä kohdeltiin paremmin. Sen jälkeen hän oli useissa eri taloissa m.m. karjan paimenena saaden osakseen milloin parempaa, milloin taas huonompaa kohtelua. Talvisin hän, heimonsa tavan mukaan, teki vaellusmatkoja eri seuduille, ja missä se vain oli mahdollista hän pyysi saada opastusta lukemisessa ja Jumalan sanan tuntemisessa. Ramselen apulaispapilta Paul Norbergilta oli hän saanut katekismuksen, jota hän nyt opetteli lukemaan ulkomuistista. Näillä matkoillaan hän hankki ruokansa laulamalla lauluja ja virsiä.

Uudenvuoden aikana hän tapasi vanhempansa yhdessä kylässä, ja silloin hänen isäpuolensa tahtoi että Millan olisi käytävä Herran pyhällä ehtoollisella. Milla puolestaan katsoi tarvitsevansa vielä lisää opetusta, ennen kuin hän olisi siihen kelvollinen, mutta taipui kuitenkin menemään isäpuolensa kanssa rovasti Rothoffin luokse, joka sen jälkeen kun hän oli tehnyt muutamia kysymyksiä katekismuksesta ja luettanut Millalla muutamia kohtia siitä, antoikin siihen luvan, vaikka Milla ei ollut vielä täyttänyt 14 vuotta.

Tämän jälkeen hänen täytyi palata kotimaahansa tuntureille sillä yksi hänen enoistaan joka oli rikas, mutta lapseton, oli päättänyt ottaa Millan luokseen rintaperillisen oikeudella, jos hän suostuisi asumaan heidän luonaan. Nämä olivat kuitenkin juoppoja, mikä pahe muuten on yleinen lappalaisten keskuudessa. Humalatilassa ollessaan he tappelivat, polttivat vaatteensa ja lahjoittivat pois ruokansa. Milla, jonka osaksi oli tullut enonsa porojen paimentaminen, ei tämän vuoksi saanut aina riittävästi ruumiin ravintoa. Hänen ainoana ruokanaan olikin usein vain puuro, jonka hän oli keittänyt itse rikki jauhamistaan poron luista. Eikä hänen nälkäisen ja huolestuneen sielunsa tila ollut sen parempi, sekin kärsi hengellisen ravinnon puutteesta. Lukemiseen ei aikaa liiennyt juuri ollenkaan, ja jos sitä joskus olisi ollutkin, niin ei sekään olisi tilannetta parantanut, sillä he olivat piilottaneet hänen kirjansa.

Kerran vuodessa hän sai yhdessä toisten lappalaisten kanssa käydä Herran pyhällä ehtoollisella. Yhden tällaisen kirkkomatkan aikana oli eräs sulhasmies sopinut Millan vanhempien kanssa siitä, että he antaisivat tyttärensä hänelle vaimoksi. Mutta vaikka sulhasmies koetti kaikin ajateltavissa olevin keinoin taivuttaa Millaa tulemaan puolisokseen, ei hän siinä onnistunut koska Milla piti avioliittoa sellaisen miehen kanssa, jolle kaikkein tärkein asia ei merkinnyt mitään, mahdottomana. Hänen onnistuikin — Jumalan avulla — pakoilla sulhasmiestä niin, että asia sillä kertaa raukesi. Tällä matkallaan hän tapasi kuitenkin kaksi lappalaispoikaa, joiden kanssa hän tutustui lähemmin. Nämä pojat, Lars Larsson ja Lars Andersson olivat sielunhä-dässään tehneet matkan Noraan niissä he olivat saaneet kuulla Jumalan hyvää sanaa pastori Brandellin luona.

Seuraavan kirkkomatkansa aikana Milla kohtasi saman sulhasmiehen uudelleen. Kirkolla hänet kutsuttiin kummiksi ja vanhemmat aikoivat käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen ja ottaa kuulutus aiottua avioliittoa varten. Kun Milla ei tähän suostunut häntä nipistettiin ja tukistettiin, ja hänet olisikin nyt viety väkivalloin papin luokse ellei koulumestari Olaf Wassdahl olisi väliintulollaan sitä estänyt. Kohta tämän tapauksen jälkeen hän tapasi Lars Larssonin, jonka kehoituksesta Milla päätti lähteä Noraan ja Sollefteån, vaikka tämä päätös merkitsikin hänelle samalla luopumista siitä huomattavasta omaisuudesta, jonka hän muuten olisi saanut periä enonsa kuoleman jälkeen. Mutta vaikka hän muuttikin pois enonsa luota, hänen täytyi siitä huolimatta vielä olla kaksi vuotta tuntureilla. Nämä vuodet hän vietti osaksi vanhempiensa ja osaksi muiden sukulaistensa luona. Tänä aikana ilmestyi näyttämölle entistä raaempi ja haikäilemättömämpi sulhasmies, joka mitään keinoja karttamatta yritti lannistaa Millan vastarinnan, mutta Jumala pelasti hänet tämänkin väkivaltaisen sulhasmiehen käsistä.

Hänen turvanaan kiusauksia vastaan oli ollut Raamatun sana: "Mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittais, ja sielullensa sais vahingon?" Mutta hän ei ollut vielä saanut sieluaan pelastetuksi, eikä hänen rauhaton omatuntonsa rauhaa, ja kuitenkin tulivat kaikenlaiset ulkonaiset vastoinkäymiset tähän lisäksi. Hänestä puhuttiin pahaa. Hänen rauhattoman omantuntonsa vuoksi pidettiin häntä hulluna, mistä syystä hänelle annettiin suoneniskuja, poltettiin tulella y.m.s., millä tämä sokea maailma koettaa parantaa omantunnon haavat. Vähällä viisaudella ja ei ehkä kovin suurella rakkaudellakaan hän pyysi vanhempiaan — jotka nyt olivat kalastajalappalaisia — luopumaan juopottelusta ja sunnuntaikalastuksesta, onnistuenkin siinä viimeksi mainitun suhteen. Millan varoittavien puheiden vaikutuksesta hänen siskonsakin tulivat herätetyiksi synnin unestaan. Siksi häntä myös vihattiin, ja niin hänen viimeisestä kotonaan viettämästään vuodesta muodostui todellinen kuritusvuosi hänelle.
Mutta nyt hänen nuorempi sisarensa tuli sattumalta kotiin, ja Millan ehdotuksesta he sopivat keskenään siitä, että he olisivat vuoro — vuosina vanhempiensa luona. Tänä aikana se, joka olisi palveluksessa maalla, avustaisi suuremmasta palkastaan kotona olevaa. Tämä vuorottelu otettiin käytäntöön heti, ja Milla oli siitä — kun hän nyt pääsisi sinne missä Jumalan sanaa ja armoa julistettaisiin suuremmalla valkeudella — niin iloinen että hän, vastoin vanhempiensa tahtoa, lähti matkalle jo samana päivänä, matkaeväänään vain yksi poronjuusto, jonka hän oli saanut yhdeltä naapuriltaan. Erämaan läpi kulkien hän saapui yhteen kylään (Bergsvattnet) ja sairastui siellä vakavasti. Kuolema kauhistutti häntä ja hän pyysi ihmisiltä, että he neuvoisivat hänelle autuuden tien, mutta turhaan. Talon isäntä olisi kutsunut seurakunnan papin hänen luokseen, mutta Milla torjui tämän esityksen. Ja nyt hän katui sitä että oli lähtenyt matkalle vastoin vanhempiensa tahtoa niin myöhään illalla.

Maattuaan viisi viikkoa ankarassa kutimessa hän jatkoi matkaansa, mutta sairastui uudelleen. Yksinään ja hyljättynä hän rukoili hartaasti Jumalaa lähettämään jonkun, hänelle tutun henkilön, siihen yksinäiseen paikkaan missä hän oli. Sinne saapuikin silloin yksi hänen tuntemansa mies ja yksi hänen tädeistään. Nämä olivat sydämellisesti tervetulleita, ja Milla käytti tätäkin tilaisuutta hyväkseen kehottamalla heitä tekemään parannuksen. Hän oli niin sairas että hän ei edes kyennyt liikkumaan sängyssään, mutta kun hän oli kuulevinaan, että he pyysivät häntä lähtemään sieltä pois, hän saattoikin nousta ylös ja kävellä kahden ja puolen kilometrin matkan seitsemässä tunnissa saapuen Nybäcken-nimiseen kylään. Talonpoika jonka luo hän meni, otti Millan sydämellisesti vastaan ja palkkasi hänelle vielä kyyditsijänkin 20km pituiselle matkalle. Siitä oli vielä matkaa 5 km Hoting-nimiseen kylään, missä eräs köyhä perhe otti Millan vastaan, koska isäntä katsoi että se on Jumalan tahto, että hän jäi heidän hoitoonsa. Kun Milla oli niin heikko, että hänen täytyi ollla vuoteessa, sovittiin että hän viipyisi talossa kahdeksan päivää. Mutta kun hänen hartain toiveensa oli päästä pian niille seuduille, missä oli oikean hengellisyyden opettajia, hän, kun kylän nuoriso, joka lähti pitäjälletansseihin tarjosi hänelle kyytiä, lähti heidän mukaansa. Nämä eivät kuitenkaan pitäneet lupaustaan, vaan jättivät Millan tielle. Pimeänä talviyönä, kävelystä väsyneenä, suuren metsä keskellä ja sitäpaitsi kuolemansairaana hän ei enään odottanut muuta kuin kuolemaa joka vapauttaisi hänet kaikesta kurjuudesta. Mutta hän kulki kuitenkin eteenpäin, kunnes hän väsymyksestä uupuneena kaatui tien sivuun, minne hiljalleen putoilevat lumihiutaleet vähitellen kätkivät hänen pyörtyneen kehonsa. Kun tämä tapahtui joulun pyhien aikana, ei ollut mitään ajateltavissa olevaa mahdollisuutta, että joku matkaaja olisi — tähän aikaan vuorokaudesta — käyttänyt tätä, muutamista harvaan asutuista tunturikylistä johtavaa tietä. Mutta vähän syrjemmallä, vähän matkan päässä siitä paikasta missä Milla makasi, oli kuitenkin yksi kylä tai muutama yksinäinen talo. Sieltä oli yksi talonpoika lähtenyt pitäjälle vierailemaan sillä puheella, että hän tulisi takaisin kotiin vasta seuraavana päivänä. Mutta äkkiarvaamatta — kesken kaiken kestityksen — hänet vaivasi niin voimakas levottomuuden tunne kotona olevien puolesta, että hän kaikista pyynnöistä huolimatta päätti lähteä kotiinsa. Hän oli jo ehtinyt ajaa suurimman osan matkastaan, kun hevonen äkkiä vauhkoutuneena pysähtyi. Ja kun hän nousi reestä ottamaan selvää asiasta, hän löysi lumen peittämän, lähellä kuolemaa olevan tyttöraukan, jonka hän nosti rekeensä ja vei kotiinsa.

Seuraavana päivänä Milla jatkoi taas matkaansa saapuen yhteen kylään, mutta sairastui uudelleen niin vakavasti että joutui makaamaan vuoteessa toiset viisi viikkoa. Tänä aikana hänellä oli tilaisuus varata niitä maanmiehiään ja tuttaviaan, jotka olivat saapuneet paikkakunnalle, ja jotka sattumalta tulivat hänen luokseen. Aivan erikoista iloa tuotti hänelle se, kun hän täällä sai tavata vanhempansakin ja pyytää heiltä anteeksi tottelemattomuuttaan. Heidän mukanaan hän pääsikin sitten Sollefteån, mutta kun he sinne saavuttuaan kielsivät häntä menemästä kinkereille, niin hän erkani taas heistä. Yksi hänen hartaista toiveistaan toteutui kuitenkin, kun hän sai yksityisesti puhella pastori Berglundin kanssa, jolle hän myös ilmaisi halunsa saada viipyä pitempään paikkakunnalla, jotta saisi kuulla enemmän Jumalan sanaa. Ja pastorin kehotuksesta Milla sitten hankkikin itselleen karjapaimenen toimen Sollefteåsta, missä toimessa hän on sittemmin ollut aina kesäisin. Kun hän toivoi saavansa kuulla myöskin pastori Brandellia Norassa, hän lähti matkalle, mutta hänen vanhempansa, jotka yhä vastustivat Millan pyrkimyksiä päästä Jumalan sanan kuuloon, lähtivät hänen peräänsä ja saavutettuaan hänet, he ottivat häneltä hänen vaatteensa, jättäen hänelle vain sellaiset joilla hän saattoi tulla toimeen heidän seurassaan. Näin he kyyditsivät hänet Härnösandiin, mutta vaikka he pitivät häntä tarkoin silmällä hänen onnistui siitä huolimatta keskustella joko majuri Wahlstedtin tai maaherra, parooni Hampus Mörnerin kanssa. Tässä yhteydessä Milla esitti kysymyksen: Onko se synti jos karkaa vanhempiensa luota sen vuoksi. että pääsisi Jumalan sanan kuuloon — Hän sai rahaa kenkien ostoon, mikä helpotti hänen karkaamistaan, ja niin hän vanhempiensa huomaamatta erosi heistä. Säbroossa hän sai monessa paikassa nauttia osakseen tulleesta runsaasta kristillisestä rakkaudesta. Hän muisteleekin kiitollisuudella niitä ihmisiä, joilta hän sai sekä ruumiin että hangen ravintoa, ja jotka rohkaisivat häntä lähtemään Noraan. Tiellä eräs nainen joka matkusti samoissa asioissa kun Milla, otti hänet kyytiinsä.

Hänen elämänsä myöhemmät vaiheet eivät poikkea tavallisuudesta, vaan niihin on sisältynyt - niinkuin kaikkien uskovien ihmisten elämään — ilon ja surun, taistelun ja levon aikoja. Hän on sitäpaitsi saavuttanut takaisin vanhempiensa mielisuosion, ja näyttää nykyään olevan lähes kaikkien suosiossa. Saakoon Herra, joka on hyvän työnsä alkanut myöskin sen lupauksensa mukaan päättää nimensa kunniaksi. Amen.

Päivämies numero 23, 2.6.1964
(Jatkuu…)
Avatar
hepa
tähtiahkera
 
Viestit: 877
Liittynyt: 19 Helmi 2009, 15:14
Paikkakunta: Oulunseutu

ViestiKirjoittaja hepa » 24 Syys 2010, 08:27

Jatkoa edellisissä numeroissa (N: ot 22-23) olleille artikkeleille. Kirjoittanut Paavo Heikkinen

Miksi ei Laestadius puhu Millasta vaan Mariasta
Tästä asiasta lausuu Wikmark: "Loppujen lopuksi on asia niin, että ei ole mitään aihetta antaa tälle vastakohtaisuudelle mitään ratkaisevaa merkitystä. Sillä tälle seikalle on olemassa useita ajateltavissa olevia selitysmahdollisuuksia. Ensinnäkin että Laestadius ajan mittaan — hänen kuvauksensa Åselen tapahtumista ovat 8 vuoden takaisia — oli saattanut unohtaa tytön oikean nimen ja alkanut ajatuksissaan muistelemaan häntä "Mariana". Tässä tapauksessa olisi hänen muistitietoonsa samanaikaisesti ollut vaikuttamassa kaksi eri seikkaa: Osaltaan se että Maria, niin kuin sen aikuisista kirkonkirjoista selvästi ilmenee, oli eräs kaikkein tavallisimmista tyttönimistä saamelaisten keskuudessa. Osaltaan taas se että tyttö, Laestadiuksen omien sanojen mukaan, oli hänen mielestään niin kuin ”muuan Maria, joka istuu Jeesuksen jalkain juuressa" Toiseksi on olemassa se mahdollisuus että tyttö mainitsi nimensä niin hiljaa ja kainosti, että tarkastusta pitävä rovasti ei käsittänyt sitä Miiaksi vaan Mariaksi. Molemmat nimet muistuttavat näet hyvin paljon toisiaan äännettäessä. Vielä on olemassa kolmaskin selitysmahdollisuus: Laestadius on saattanut kuulla nimen Milla oikein, mutta käsittänyt sen tuttavien antamaksi lempinimeksi. Sillä vielä tänäkin päivänä on saamelaisten keskuudessa hyvin yleisenä tapana käyttää lempinimiä virallisen nimen ohella. Ja kuten sanottu, saamelaisten keskuudessa oli nimi Maria hyvin yleinen ja varsin tavallinen tyttönimi. Milla sitä vastoin oli kirkonkirjojen mukaan hyvin epätavallinen nimi. Näinollen on täysi syy olettaa, että Laestadius ei ollut ennen Åselessa pitämäänsä tarkastusta koskaan kuullut nimeä Milla todellisena nimenä, ja että hän tästä syystä heti käsittikin sen Maria-nimen asemesta käytetyksi lempinimeksi.

Laestadiuksen ja Marian tapaaminen Åselessa 1844
Tästä tapaamisesta kirjoittaa Laestadius: "Talvella vuonna 1844 tulin Åselen Lappiin tarkastuksia pitämään. Täällä tapasin muutamia lukijaisia. jotka kuuluivat maltillisempaan puoleen. Niiden seassa oli eräs lappalaistyttö nimeltä Maria, joka avasi koko sydämensä minulle, kuultuansa alttarisaarnani. Tällä yksinkertaisella tytöllä oli armonjärjestyksessä kokemuksia, joita en koskaan ennen ollut kuullut. Hän oli vaeltanut pitkiä matkoja etsiäkseen valkeutta pimeydessä. Vaeltaissansa hän vihdoin oli tullut Noran pastorin Brandellin luokse, ja kun tyttö hänelle avasi sydämensä, niin Brandell vapautti hänet epäilyksestä. Tyttö tuli hänen kauttansa saatetuksi elävään uskoon Ja minä ajattelin: "Tässä on muuan Maria, joka istuu Jeesuksen jalkain juuressa Ja nyt vasta" — ajattelin minä — "nyt näen tien, joka viepi elämään, se on ollut minulta salattuna, kunnes sain puhella Mariar kanssa." Hänen yksinkertainen kertomuksensa vaelluksistansa ja kokemuksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeus koitti, minä sain sinä iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua. Mutta Aselen papit eivät tunteneet Marian sydäntä ja Maria tunsi myöskin, etteivät he olleet tästä lammashuoneesta. Olen muistava köyhää Mariaa niin kauan kuin elän ja toivon kohtaavani hänen kirkkaammassa maailmassa toisella puolen hautaa." (Huutavan Ääni Korvessa). Vaikka tästä Laestadiuksen itsensä antamasta kuvauksesta selvästi ilmenee, että hän tässä tilaisuudessa sai kokea parannuksen eli uudestisyntymisen armon — "minullekin valkeus koitti minä sain sinä iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua" — on tästä tapauksesta kirjoitettu mm. näin: "Kun on sanottu, että Laestadius olisi tunnustanut syntinsä lappalaistytölle, ja tullut hänen kauttaan päästetyksi synneistään, sanottakoon tässä, että tämä tuulesta temmattu olettamus on väärä Laestadius kirjoittaa itse että lappalaistyttö avasi koko sydämensä minulle, kuultuansa 'alttarisaarnani", eikä päinvastoin." — "Mutta kenen kautta tulivat sitten Laestadius ja Raattamaa päästetyiksi synneistään? Vastaus: Jumalan itsensä, asianomaisen papin tai maallikon saarnassa julistaman sanan, ripin ja ehtoollisen kautta." (Da det sagts, att Laestadius själv skulle ha biktat sig för lappflickan och blivit avlöst av henne, må här sägas, att detta lösa antagande är fel: Laestadius skriver själv att lappflickan öppnade hela sitt hjärta för mig, sedan non hört "altaret", icke tvärtom — Men vem avlöste da Laestadius och Raattamaa? Svar: Gud själv genom det av vederbörande präst eller lekman förkunnade ordet i predikan, skriftermal och nattvard." Evangelipostilla av Lars Levi Laestadius: Översättning frijn finska spräket av Per Boreman. Stockholm 1956).

Kun edellä esitetyillä ja muillakin tämänkaltaisilla — totuudesta poikeavilla väitteillä — on pyritty, ja jatkuvasti pyritään kumoamaan se tosiasia, että Maria Kristuksen lähettiläänä on Hänen puolestaan saarnannut Laestadiukselle taivaallisen evankeliumin syntein anteeksisaamisesta Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä (2. Kor. 5:20), on huomattava, että nämä väitteet ovat samalla suunnatut Jumalan Pyhää Henkeä vastaan koska niissä — kumoamalla se mitä Laestadius on Mariosta sanonut — kielletään Jumalan Pyhän Hengen voima (2. Tim. 3: 5), mikä taas puolestaan merkitsee tien raivausta "sanan" pyhitysopille.

Teol.toht. Gunnar Wikmarkin asiallisesti perusteltu kuvaus p.o. tapahtumasta onkin tässä mielessä varsin mielenkiintoinen. Hän kirjoittaa alussa esitettyyn Laestadiuksen tapahtumasta antamaan kuvaukseen viitaten mm. näin: "Niinkuin me emme saa antautua mihinkään kaunisteluun kyseessä olevaan tekstiin nähden, täytyy meidän toiselta puolen olla varuillaan kaikkia sellaisia yrityksiä vastaan, joissa koetetaan väheksyä tapahtuman oleellista merkitystä Laestadiukselle. Tällaiseksi väheksymisyritykseksi on katsottava Allan Sandevallin kirjoitus "Lars Levi Laestadius ja Sorselen lukijaisuus". joka on suunnattu lähinnä Erik Bäcksbackaa, mutta ylipäänsä koko sitä tähänastista yksimielistä käsitystä vastaan, että lappalaistytön tapaaminen Åselessa merkitsi Laestadiukselle hänen lopullista hengellistä läpimurtoaan. Sandevall on valmis ottamaan lukuun sen, että Laestadius saavutti Åselessa lisää luottamusta, ja että hän sen jälkeen antoi yhä suuremman arvon herätysliikkeille, mutta hän pitää epätodennäköisenä, että tällä tapaamisella olisi muutoin ollut mitään suurempaa merkitystä. Laestadiuksen hengelliseen kehitykseen on. Sandevallin mielipiteen mukaan, paljon suuremmassa määrässä kuin Marian tapaaminen, ollut vaikuttamassa hänen kosketuksensa Sorselen lukijaisiin muutamia viikkoja myöhemmin. Sandevallin todistelun yksityiskohtainen tarkastelu veisi meidät tässä yhteydessä liian pitkälle. Aivan yleisesti on sanottava, että hän kauttaaltaan aliarvioi laestadiolaisen ja brandellilaisen herätyksen välillä vallitsevan yhtäläisyyden, ja että hänen täytyy todeta siitä aineistosta, jota hän käyttää todisteluunsa, että ei Laestadiusta edes mainita siinä, joka suurelta osaltaan käsittää ajan ennen laestadiolaisen herätyksen läpimurtoa, sekä, että hän on myöskin itse pakotettu esittämään tämän hankalan kysymyksen: "Miksi ei Laestadius, joka näyttää niin huolellisesti tehneen selkoa jokaisesta tekijästä joka on merkittävällä tavalla vaikuttanut hänen kääntymiseensä v. 1844, ainoallakaan sanalla koskettele Sorsele-herätystä. Tutkielmassani "Pehr Brandell ja lukijaisuus Angermanlannissa" olen ilmoittanut eriävän mielipiteen Laestadiuksen ja lappalaistytön tapaamisen merkityksestä Sandevallin käsitykseen nähden. Sandevall pitää kuitenkin kiinni mielipiteestään: "Se pikainen tapaaminen tuntemattoman ja sivistymättömän lappalaistytön kanssa" merkitään syrjäkohtaukseksi jolle Laestadius omistaa parikymmentä riviä omaelämäkerrassaan.

"Tähän voidaan huomauttaa, että kyseessä olevaa L. Laestadiuksen lausumaa on tietysti arvosteltava laatu-eikä määräpuolisesti: ratkaisevana on luonnollisesti pidettävä sitä asiallista painoa minkä Laestadius panee Åselen tapahtumalle hänen kahteenkymmeneenviiteen riviin keskitetyssä kuvauksessaan: silloin — ja vasta silloin — hän oppi tuntemaan sen tien, joka vie elämään ja joka oli ollut häneltä salattuna aina siihen saakka, kunnes hän tapasi lappalaistytön. Hänen sanansa kirkastivat sen hänelle, hänen seurassaan hän sai kokea taivaallisen ilon esimakua, hän tulisi muistamaan häntä niin kauan kun hän eläisi, ja hän toi voi kerran tapaavansa hänet ikuisuuden maassa. Nämä Laestadiuksen omat lausumat ovat todellisuudessa niin ilmeikkäitä, että senkin joka on täysin selvillä siitä, että omaelämäkertojen jälkikuvailut on otettava tietyllä varovaisuudella, on katsottava, että niiden ydin on epäämättömämän selvä.


(Dessa Laestadius egna utaladannen äro de facto så expressiva, att själva kvintessensen i dem bör anses förtydbar även av den som är fullt på det klara med, att ijälvbiografiska efterhandskildringar måste tagas med en viss varsamhet). Sitäpaitsi, jos sitten tähän yhteyteen tahdotaan välttämättömästi saada myöskin määräpuoliseen aineistoon nojautuva perustelu, tullaan samaan tulokseen: Åselen tapahtumasta puhuu Laestadius omaelämäkerrassaan käyttämällä siihen "parikymmentä riviä", mutta siitä mitä hän koki Sorselessa, hän ei sano yhtään mitään. Sentähden, ellei tahdota tietoisesti kieltää Laestadiuksen voimaperäistä kuvausta Åselen tapahtumasta, täytyy hänen keskusteluaan lappalaistytön kanssa Åselessa pitää edelleenkin, niinkuin tähänkin asti, hänen lopullisena hengellisenä läpimurtonaan. (Vill man icke medvetet desavourera Laestadius’ intensiva Åseleskildring, måste man därför framdeles såsom hitintills räknä hans samtal med lappflickan i Asele såsom hans definitiva genombrott.)

Siitä taas mistä Maria sai aiheen mennä tapaamaan tarkastusta pitävää rovastia kirjoittaa Wikmark: "Laestadius pääsi Rothoffin (Föllingenin seurakunnan pastori) kanssa käymiensä keskustelujen aikana varmasti selville siitä, että lukijaisuus, lähinnä Brandellilainen herätys, oli saavuttanut huomattavaa jalansijaa lappalaistenkin keskuudessa, mutta samalla myöskin siitä, että ei ollut suinkaan ajateltavissa, että hiippakunnan kaikki seurakuntapapit olisivat edistäneet näiden hengellisten mielenliikutusten levenemistä. Tätä taustaa vastaan on luettava tämä tunnettu merkintä Åselen tarkastuspöytäkirjasta:"Kysyttäessä, jos arvoisa papisto on havainnut mitään vilkastumista kuulijakuntansa kristinuskon käytännöllisessä harjoituksessa, huomautti kirkkoherran apulainen Ol. Lindahl, että Åselen seurakunnassa on harvoin kuultu jostakin vakavammasta intoilusta siihen suuntaan." Niin myöskin sitä välittömästi seuraava selitys:"että tarkastaja esitti papiston harkittavaksi kysymyksen, eikö syytä tehtyyn huomautukseen kristinuskon laimeudesta voitaisi mahdollisesti panna lukijaisten tilille." Kysymys kristinuskon "käytännöllisestä harjoituksesta s.t.s. henkilökohtaisesta uskonelämästä, kuin myöskin - eikä suinkaan vähemmässä määrässä — viittaus siihen, että papisto saattaisi mahdollisesti asettaa esteitä herätyksen leviämiselle, on täytynyt antaa kuuntelevalle Millalle varmuuden siitä että hänelle oli edessään hengen mies joka todellakin ymmärsi lukijaisuuden merkityksen. Tämä oli ehkä kirkastunut hänelle jo alttarilta pidetyn puheen aikanakin — "pöytäkirjan mukaan lyhyt puhe alttarilta". Siten hän katsoi maailman luonnollisemmaksi asiaksi mennä jumalanpalveluksen jälkeen tapaamaan tarkastusta pitävää rovastia, saadakseen keskustella hänen kanssaan yksityisesti. Hänhän oli hyvin perehtynyt siihen kuinka suuri paino näihin yksityisiin sielunhoidollisiin keskusteluihin pantiin brandellilaisen herätyksen piirissä, ja hän oli sekä Pehr Brandellin luona Norassa että Johan Berglundin luona Sollefteåssa saanut omakohtaisesti kokea sen siunauksen minkä tällainen keskustelu saattoi välittää.

”Usko syntiesi anteeksiantoon sellaisena kuin olet".
Raattamaan mukaan olisi Maria Laestadiuksen kanssa käymänsä keskustelun aikana sanonut hänelle: "Usko syntiesi anteeksiantoon sellaisena kuin o|et". (Erik Bäcksbacka: Hulluinhuonelaisen esipuhe). Jokainen armoitettu Jumalan lapsi tietääkin kokemuksesta, että juuri näin on lailta herätettyä, mutta vielä epäuskon kahleissa olevaa ihmistä rohkaistava uskomaan — sulasta armosta tapahtuvaan — kaikkien syntien anteeksisaamiseen Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovinto-veressä. Sillä ellei hänelle annettaisi Pyhän Hengen vakuutusta siitä, että hän saa uskoa juuri sellaisena kun hän on, hän ei kertakaikkiaan voisi uskoa evankeliumin armolupauksiin. Tästä elävän uskon synnystä kirjoittaakin Laestadius m.m. näin: Suuren rikollisen ensimmäisenä kysymyksenä on aina tämä: voinkohan turvata armoon, voinkohan saada anteeksi kaikki entiset syntini. Ja kun nyt evankeliumin armolupausten kautta julistetaan armoa, on toisena kysymyksenä: Onko mahdollista että näin suurelle syntiselle kuuluu lainkaan armo? Ja kuinka voin uskoa siihen, että olen tullut armosta osalliseksi. Enhän ole ansainnut muuta kuin rangaistusta. Minä pelkään että katumiseni ei ole vilpitön, eikä parannukseni totinen. Olen vielä niin syntinen että vihaan Jumalaa, ja Vapahtajaani kohtaan tunnen herjaavia ajatuksia. Minulla ei ole ollut niin kovia omantunnontuskia kuin muilla heränneillä. Minä tunnen voimakasta halua huoruuteen, murhiin, varkauteen, juoppouteen, haureuteen, ivaan ja valheeseen, suuttumukseen, vihaan, ylpeyteen ja toisten ylenkatsomiseen. Tunnen selvästi että tulen päivä päivältä yhä pahemmaksi ja kiukkuisemmaksi: kuinka voin silloin uskoa että Jumala on armollinen: Ei, minun täytyy tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi ennen kuin voin uskoa että Jumala on armollinen. Vapahtaja ei voi ottaa vastaan tällaista parantumatonta konnaa kuin minä olen, sillä Jumala vihaa vääryyttä, ja siihen uuteen Jerusalemiin "ei pidä mitään saastuttavaa tuleman sisälle".

"Tämä on heränneiden ihmisten tavallinen laulu. Ja salaisena kurittajana on omavanhurskaus joka herättää tämän kauhistavan epäuskon. Mutta nyt sattuu yksi säde, salama korkeudesta, evankeliumin sana tunkeutuu kuin pitkäisen tuli sydämeen, ja yhdessä hetkessä, silmänräpäyksessä tulee sydän muserretuksi, herkäksi ja vastaanottavaiseksi. Taivaallinen ilo virtaa läpi elimistön ja synnit, pirut ja kiusanhenget katoavat kuin Faaraon sotajoukko, Kuolleen meren aaltoihin. Oliko tämä käsittämätön, autuaallinen ja sanomaton muutos ihmisen oma teko? Oliko se mielikuvitusta, sairaalloinen harhakuvitelma saatanan synnyttämä lumokuva, vai oliko se omatekoinen usko? Maailman mielestä tämä kaikki on sairaalloisesta mielikuvituksesta johtuvaa ilveilyä. Mutta mitä ajattelee Jumala? Usein käy niin että tämän ylen suuren ilon jälkeen tulee epäilyksiä. Armoitettu alkaa epäilemään kokemastaan tunteesta, oliko se armonmerkki vai saatanan synnyttämä lumokuva. Hänen täytyy nyt kysyä toisilta kristityiltä oliko hänen tuntemansa kokemus armonmerkki, ja vasta sitten, kun he ovat vakuuttaneet hänelle, että se oli Jumalasta, hän voi uskoa että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut, että hänen syntivelkansa on pyyhitty pois, että hän on tullut puhdistetuksi Jeesuksen verellä, että hänestä on tullut Jumalan lapsi: Tällä tavalla syntyy elävä usko." (Hulluinhuonelainen § 1475 ja 1476).

Kun Laestadius teoksessaan "Hulluinhuonelainen" vielä erikoisesti painostaa sitä, että jokaisen uudestisyntyneen ihmisen tulee tietää uudestisyntymisensä aika ja paikka, ja että tämä teko on omistettava yksin Jumalan Pyhälle Hengelle, hän ei kirjoittaisi näin ellei hän itse olisi tullut Marian kautta päästetyksi synneistään uudenvuodenpäivänä 1844. Vaikka, niinkuin Erik Bäcksbacka arvelee "hän ei ehkä vielä silloin ymmärtänyt, että siihen mitä hän sai kokea Marian kanssa käypänsä keskustelun aikana sisältyi hänen uudestisyntymisensä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin, hänen sanojensa mukaan tammikuun 10 p:nä, hänen syntymäpäivänään jota hän siitä lähtien, piti myös uudestisyntymisensä päivänä, hän oli täysin selvillä siitä, että Jumalan Pyhä Henki asui hänessä, ja että uusi elämä oli todellakin alkanut," Tämä onkin hyvin todennäköistä, sillä pappina, oppineena ja omanvanhurskauden lujissa siteissä olevana hänen järkensä taisteli viimeiseen saakka Pyhän Hengen ilmoitusta vastaan. Tätä ajatusta tukee myös edellä oleva lainaus Hulluinhuonelaisesta, jossa Laestadius kuvailee elävän uskon syntyä. Tämä ilmenee sitäpaitsi seuraavastakin, hänen synninpäästöä koskevasta lyhyestä kuvauksestaan, jossa hän m m. lausuu:
"Minun täytyi alussa menetellä hyvin varovasti noitten Israelin huoneesta olevain kadonneitten lampaitten kanssa. Ollen melkeinpä arka sekä tottumaton oikeaan lammashoitoon selitin murheellisille jonkun raamatunpaikan, joka kuvasi heidän sieluntilaansa, vakuuttaen heitä, että Pyhä Henki oli alkanut työn heidän sydämissään, että heidän pitäisi ahkeraan koetella sydäntään Jumalan sanan mukaan ja rukoilla Jumalan armoa ja apua hengellisessä hädässään, ja lopuksi lisäsin, että se, joka heissä oli hyvän työn alkanut, voi sen hyvin myös päättää j.n.e. Mitään vakuutusta Jumalan armosta ja syntein anteeksiantamisesta en uskaltanut heille antaa, sillä minä häpesin itseäni enkä uskaltanut sekaantua Pyhän Hengen työhön peläten, että voisin turmella kaikki, jos edistäisin ylön varhaista päästöä." (Huutavan Ääni Korvessa)

Näistä Laestadiuksen omista lausunnoista käy siten kiistattomasti ilmi se tosi asia, että kun totuus hänelle lopullisesti kirkastui, hän synninpäästön saaneena myöskin itse käytti taivaan valtakunnan avaimia Jeesuksen käskyn mukaisesti: 'Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt.'' (Joh. 20: 23) Eikä muuten voisi ollakaan, sillä sanoohan Paavali: "Voi minua, ellen minä evankeliumia ilmoita." (1. Kor. 9: 16). Tämän vuoksi, kun Per Boreman aikaisemmin mainitussa käännöksessään "Evangelipostilla av Lars Levi Laestadius," kirjoittaa: "Se oli muutoin Raattamaa, joka Laestadiuksen tietämättä otti käytäntöön ehdoista vapaan synneinpäästön vuosien 1853—54 vaihteessa, siis noin 10 vuotta Laestadiuksen ja noin 5 vuotta Raattamaan kääntymisen jälkeen," (F.ö. var det Raattamaa som utan Laestadius vetskap införde den villkorslösa avlösningen vid årsskiftet 1853—54, alltså 10 år efter L:s omvändelse och cirka 5 r efter Raattamaas) ei tätäkään väitettä voi pitää muuna kuin tahallisena vääristelynä, jolla Jumalan säätämästä synteinanteeksiantamisesta (Room. 3: 24—25. 2. Kor. 5: 19—20) tahdotaan antaa sellainen kuva, että se olisi vain joidenkin uskovien ihmisten käytäntöön ottama tapa.

Kaiken edellä olevan johdosta toteamme ensinnäkin, että käsitteeseen "lukijaisuus" ei sisälly yksinomaan Jumalan valtakunta, vaan että siihen sen ohella sisältyy useita muitakin uskonnollisia ryhmittymisiä eli eriseuroja, aivan niinkuin apostoli Paavali sanookin: "Minä tiedän minun lähtemiseni jälkeen tulevan teidän sekaanne hirmuiset sudet, jotka ei laumaa säästä. Ja itse teistänne nousevat miehet, jotka vääryyttä puhuvat, vetääksensä pois opetuslapsia peräänsä." (Ap.t. 20: 29—30) Toiseksi, että Jumalan armovalitsemus on ihmeellinen siinä että Hän kutsuu tämän maailman vähäosaisia valtakuntaansa, ilmoittaa heille salaisuutensa (Luuk. 8: 10) ja käyttää heitä työaseinaan. Tässä tapauksessa renkiä, karjapaimenta ja köyhän mökin poikaa, jotka tuovat mieleen Raamatun sanat: "Te näette, rakkaat veljet teidän kutsumisenne, ettei monta lihallista viisasta, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta". (1. Kor. 1: 26) Kolmanneksi, että tämän maailman hengelliset opettajat — ihmisten suosiota tavoitellessaan — polkevat totuuden jalkojensa alle koettaessaan antaa ihmisille heidän mieleisensä kuvat taivaan valtakunnan avaimista, lammashuoneesta ja sen ovesta, mikä taas tuo mieleen Jeesuksen sanat: "Mutta hamasta Johannes Kastajan päivistä, niin tähän asti, kärsii taivaan valtakunta väkivaltaa, ja väkevät repivät sen itsellensä." (Matt.11:12) Kaikesta tästä huolimatta me armoitettuina Jumalan lapsina, kun meillä on kaikki meidän syntimme anteeksi annetut Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä, saamme täysin turvattuina yhtyä Lutherin taisteluvirteen: "Se sana seisoo vahvana, He ei voi sitä kestää. Kun kanssamme on Jumala, Ken meiltä voiton estää. Jos veis he henkemme, Osamme, onnemme, Ne heidän olkohon. Vaan meidän iät on Jumalan valtakunta."

Päivämies no 25, 17.6.1964
Avatar
hepa
tähtiahkera
 
Viestit: 877
Liittynyt: 19 Helmi 2009, 15:14
Paikkakunta: Oulunseutu

ViestiKirjoittaja Taavetti » 26 Loka 2010, 07:21

Lukijaisuus ja Pehr Brandell


Milla Klementsintytär on syntynyt pyhäinmiestenpäivänä v. 1913 Föllingenissä Ruotsin Lapissa. Hän muistaa lapsuutensa ajoilta saakka monta ihmeellistä tapausta, jotka puolestaan kertovat siitä, kuinka Jumala jo varhaisessa vaiheessa oli aloittanut työnsä hänessä. Lisäksi ne kertovat meille hänen heimonsa elämäntavoista ja tottumuksista, sekä Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta.

Ensimmäiset viisi ikävuottaan oli Milla saanut viettää kotonaan. Tuona aikana oli hän myös saanut olla äitinsä ja isäpuolensa kanssa mukana niillä retkillä, joita he, niin kuin toisetkin lappalaiset tekivät talven aikana Jämtlantiin ja Ångermanlantiin. Mutta jo 6 vuotiaana hänen vanhempansa jättivät hänet yhteen maalaistaloon paimentamaan vuohia. Hänen äitinsä oli silloin varoittanut pikku tytärtään siitä, että hän ei milloinkaan ottaisi itse ruokaansa. Samoin oli häntä, niin kuin muitakin lapsia jo aikaisemmin kotona varoitettu näpistelemisestä ja varastamisesta hyvin voimakkaasti vaikuttavalla tavalla. Äiti oli nimittäin pannut palavia hiiliä lastensa käsiin ja kysynyt: Tekeekö se hyvää? Samalla selittäen, että jos joku anastaa jotakin luvatonta, niin häntä vaivataan samalla tavalla helvetissä. Kun jääminen oli ollut tytölle vastenmielistä, olivat he piilottaneet hänen vaatteensa, että hän ei pääsisi lähtemään vanhempiensa perään. Tästä huolimatta hän karkasi eräänä yönä alusvaatteisillaan, ja vain sukat jaloissaan hän ehti kulkea 20 km. ennen kuin hänen isäntäväkensä, jotka paon huomattuaan olivat lähteneet hänen jälkeensä, saavuttivat hänet, ja toivat takaisin taloon.

Hän oli jo ennen tähän taloon tuloaan oppinut tuntemaan kirjaimet. Nyt hänen olisi pitänyt oppia lukemaan suoraan ilman tavausta, mikä luonnollisesti oli vaikeaa ja työlästä. Kun opettaja vielä oli ankara, ja opetukseen varatut ajat lyhyitä, tämä pakko-opiskelu vain lisäsi hänen ikävän tunnettaan. Ja kun kohtelu muutenkin oli kovakouraista, vitsa kun oli hänen ainainen osansa, ei ole ihme, jos hän talossa alituisesti toistuvien sunnuntai-iltatanssien aikana istui uunin takana piilossa, itkien ikävästä ja viihtymättömyydestä. Luonteeltaan itsepäisenä hän myös usein katsoi kärsineensä aiheettomasti. Kerran, kun häntä oli kovasti ja aiheettomasti kuritettu, hän ei suostunut lukemaan ruokarukousta, koska hän ei katsonut voivansa rukoilla vihastuneella mielellä. Kieltäytymisensä vuoksi häntä kuritettiin vieläkin kovemmin, ja pakotettiin rukoilemaan vastoin tahtoaan. Täältä hän noin puolen vuoden kuluttua muutti toiseen taloon, missä häntä kohdeltiin paremmin. Sen jälkeen hän oli useissa eri taloissa mm. karjan paimenena, saaden osakseen milloin parempaa, milloin taas huonompaa kohtelua. Talvisin hän, heimonsa tavan mukaan, teki vaellusmatkoja eri seuduille, ja missä se vain oli mahdollista, hän pyysi saada opastusta lukemisessa ja Jumalan sanan tuntemisessa. Ramselen apulaispapilta, Paul Norbergiltä oli hän saanut katekismuksen, jota hän nyt opetteli lukemaan ulkomuistista. Näillä matkoillaan hän hankki ruokansa laulamalla lauluja ja virsiä.

Uudenvuoden aikana hän tapasi vanhempansa yhdessä kylässä, ja silloin hänen isäpuolensa tahtoi, että Millan olisi käytävä Herran pyhällä ehtoollisella. Milla puolestaan katsoi tarvitsevansa vielä lisää opetusta, ennen kuin hän olisi siihen kelvollinen, mutta taipui kuitenkin isäpuolensa kanssa rovasti Rothoffin luokse, joka sen jälkeen, kun hän oli tehnyt muutamia kysymyksiä katekismuksesta, ja luettanut Millalla muutamia kohtia siitä, antoikin siihen luvan, vaikka Milla ei ollut vielä täyttänyt 14 vuotta.

Tämän jälkeen hänen täytyi palata kotimaahansa tuntureille, sillä yksi hänen enoistaan, joka oli rikas, mutta lapseton, oli päättänyt ottaa Millan luokseen ja rintaperillisen oikeudella, jos hän suostuisi asumaan heidän luonaan. Nämä olivat kuitenkin juoppoja, mikä pahe muuten on yleinen lappalaisten keskuudessa. Humalatilassa ollessaan he tappelivat, polttivat vaatteensa ja lahjoittivat pois ruokansa. Milla, jonka osaksi oli tullut enonsa porojen paimentaminen, ei tämän vuoksi saanut aina riittävästi ruumiin ravintoa. Hänen ainoana ruokanaan olikin usein vain puuro, jonka hän oli keittänyt itse rikki jauhamistaan poron luista. Eikä hänen nälkäisen ja huolestuneen sielunsa tila ollut sen parempi, sekin kärsi hengellisen ravinnon puutteesta. Lukemiseen ei aikaa liiennyt juuri ollenkaan, ja jos sitä joskus olisi ollutkin, niin ei sekään olisi tilannetta parantanut, sillä he olivat piilottaneet hänen kirjansa.

Kerran vuodessa hän sai yhdessä toisten lappalaisten kanssa käydä Herran pyhällä ehtoollisella. Yhden tällaisen kirkkomatkan aikana oli eräs sulhasmies sopinut Millan vanhempien kanssa siitä, että he antaisivat tyttärensä hänelle vaimoksi. Mutta vaikka sulhasmies koetti kaikin ajateltavissa olevin keinoin taivuttaa Millaa tulemaan puolisokseen, ei hän siinä onnistunut, koska Milla piti avioliittoa sellaisen miehen kanssa, jolle kaikkein tärkein asia ei merkinnyt mitään, mahdottomana. Hänen onnistuikin — Jumalan avulla — pakoilla sulhasmiestä niin että asia sillä kertaa raukesi. Tällä matkallaan hän tapasi kuitenkin kaksi lappalaispoikaa, joiden kanssa hän tutustui lähemmin. Nämä pojat, Lars Larsson ja Lars Andersson olivat sielunhädässään tehneet matkan Noraan, missä he olivat saaneet kuulla Jumalan hyvää sanaa pastori Brandellin luona.

Seuraavan kirkkomatkansa aikana Milla kohtasi saman sulhasmiehen uudelleen. Kirkolla hänet kutsuttiin kummiksi, ja vanhemmat aikoivat käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen, ja ottaa kuulutus aiottua avioliittoa varten. Kun Milla ei tähän suostunut, häntä nipistettiin ja tukistettiin, ja hänet olisikin nyt viety väkivalloin papin luokse, ellei koulumestari Olaf Wassdahl olisi väliintulollaan sitä estänyt. Kohta tämän tapauksen jälkeen hän tapasi Lars Larssonin, jonka kehotuksesta Milla päätti lähteä Noraan ja Sollefteoon, vaikka tämä päätös merkitsikin hänelle samalla luopumista siitä huomattavasta omaisuudesta, jonka hän muuten olisi saanut periä enonsa kuoleman jälkeen. Mutta vaikka hän muuttikin pois enonsa luota, hänen täytyi siitä huolimatta vielä olla kaksi vuotta tuntureilla. Nämä vuodet hän vietti osaksi vanhempiensa, osaksi muiden sukulaistensa luona. Tänä aikana ilmestyi näyttämölle entistä raaempi ja häikäilemättömämpi sulhasmies, joka mitään keinoja karttamatta yritti lannistaa Millan vastarinnan, mutta Jumala pelasti hänet tämänkin väkivaltaisen sulhasmiehen käsistä.

Hänen turvanaan kiusauksia vastaan oli ollut Raamatun sana: "Mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken mailman voittais, ja sielullensa sais vahingon?" Mutta hän ei ollut vielä sanut sieluaan pelastetuksi, eikä hänen rauhaton omatuntonsa rauhaa, ja kuitenkin tulivat kaikenlaiset ulkonaiset vastoinkäymiset tähän lisäksi. Hänestä puhuttiin pahaa. Hänen rauhattoman omantuntonsa vuoksi pidettiin häntä hulluna, mistä syystä hänelle annettiin suoneniskuja, poltettiin tulella yms. millä tämä sokea maailma koettaa parantaa omantunnon haavat. Vähällä viisaudella, ja ei ehkä kovin suurella rakkaudellakaan, hän ja pyysi vanhempiaan — jotka nyt olivat kalastajalappalaisia — luopumaan juopottelusta ja sunnuntaikalastuksesta, onnistuenkin siinä viimeksi mainitun suhteen. Millan varoittavien puheiden vaikutuksesta hänen siskonsakin tulivat herätetyiksi synnin unestaan. Siksi häntä myös vihattiin, ja niin hänen viimeisestä kotonaan viettämästään vuodesta muodostui todellinen kuritusvuosi hänelle.

Mutta nyt hänen nuorempi sisarensa tuli sattumalta kotiin, ja Millan ehdotuksesta he sopivat keskenään siitä, että he olisivat vuorovuosin vanhempiensa luona. Tänä aikana se, joka olisi palveluksessa maalla, avustaisi suuremmasta palkastaan kotona olevaa. Tämä vuorottelu otettiin käytäntöön heti, ja Milla oli siitä – kun hän nyt pääsisi sinne, missä Jumalan sanaa ja armoa julistettaisiin suuremmalla valkeudella – niin iloinen että hän, vastoin vanhempiensa tahtoa, lähti matkalle jo samana päivänä, matkaeväänään vain yksi poronjuusto, jonka hän oli saanut yhdeltä naapuriltaan. Erämaan läpi kulkien hän saapui yhteen kylään, (Bergsvattnet) ja sairastui siellä vakavasti. Kuolema kauhistutti häntä, ja hän pyysi ihmisiltä, että he neuvoisivat hänelle autuuden tien, mutta turhaan. Talon isäntä olisi kutsunut seurakunnan papin hänen luokseen, mutta Milla torjui tämän esityksen. Ja nyt hän katui sitä, että oli lähtenyt matkalle vastoin vanhempiensa tahtoa niin myöhään illalla.

Maattuaan viisi viikkoa ankarassa kuumeessa hän jatkoi matkaansa, mutta sairastui uudelleen. Yksinään ja hyljättynä hän rukoili hartaasti Jumalaa lähettämään jonkun, hänelle tutun henkilön, siihen yksinäiseen paikkaan missä hän ali. Sinne saapuikin silloin yksi hänen tuntemansa mies ja yksi hänen tädeistään. Nämä olivat sydämellisesti tervetulleita, ja Milla käytti tätäkin tilaisuutta hyväkseen, kehottamalla heitä tekemään parannuksen. Hän oli niin sairas, että hän ei edes kyennyt liikkumaan sängyssään, mutta kun ja hän oli kuulevinaan, että he pyysivät häntä lähtemään sieltä pois, hän saattoikin nousta ylös, ja kävellä kahden ja puolen kilometrin matkan seitsemässä tunnissa, saapuen Nybäcken nimiseen kylään.
Talonpoika, jonka luo hän meni, otti Millan sydämellisesti vastaan, ja palkkasi hänelle vielä kyyditsijän 21 km. pituiselle matkalle. Siitä oli vielä matkaa 5 km. Hoting nimiseen kylään, missä eräs köyhä perhe otti Millan vastaan, koska isäntä katsoi, että se oli Jumalan tahto, että hän jäisi heidän hoitoonsa. Kun Milla oli niin heikko, että hänen täytyi olla vuoteessa, sovittiin, että hän viipyisi talossa kahdeksan päivää. Mutta kun hänen hartain toiveensa oli päästä pian niille seuduille, missä oli oikean hengellisyyden opettajia, hän, kun kylän nuoriso, joka lähti pitäjälle tansseihin, tarjosi hänelle kyytiä, lähti heidän mukaansa. Nämä eivät kuitenkaan pitäneet lupaustaan, vaan jättivät Millan tielle. Pimeänä talviyönä, kävelystä väsyneenä, suuren metsän keskellä, ja sitä paitsi kuolemansairaana, hän ei enää odottanut muuta kuin kuolemaa, joka vapauttaisi hänet kaikesta kurjuudesta. Mutta hän kulki kuitenkin eteenpäin, kunnes hän väsymyksestä uupuneena kaatui tien sivuun, minne hiljalleen putoilevat lumihiutaleet vähitellen kätkivät hänen pyörtyneen kehonsa. Kun tämä tapahtui joulun pyhien aikana, ei ollut mitään ajateltavissa olevaa mahdollisuutta, että joku matkaaja olisi tähän aikaan vuorokaudesta käyttänyt tätä, muutamista harvaan asutuista tunturikylistä johtavaa tietä.

Mutta vähän syrjemmällä, vähän matkan päässä siitä paikasta, missä Milla makasi, oli kuitenkin yksi kylä tai muutama yksinäinen talo. Sieltä oli yksi talonpoika lähtenyt pitäjälle vierailemaan sillä puheella, että hän tulisi takaisin kotiin vasta seuraavana päivänä. Mutta äkkiarvaamatta - kesken kaiken kestityksen - hänet valtasi niin voimakas levottomuuden tunne kotona olevien puolesta, että hän, kaikista pyynnöistä huolimatta päätti lähteä kotiinsa. Hän oli jo ehtinyt ajaa suurimman osan matkastaan kun hevonen äkkiä vauhkoontuneena pysähtyi. Ja kun hän nousi reestä ottamaan asiasta selvää, hän löysi lumen peittämän, lähellä kuolemaa olevan tyttöraukan, jonka hän nosti rekeensä ja vei kotiinsa.

Seuraavana päivänä Milla jatkoi taas matkaansa, saapuen yhteen kylään, mutta sairastui uudelleen niin vakavasti, että joutui makaamaan vuoteessa toiset viisi viikkoa. Tänä aikana hänellä oli tilaisuus varata niitä maanmiehiään ja tuttaviaan, jotka olivat saapuneet paikkakunnalle, ja jotka sattumalta tulivat hänen luokseen. Aivan erikoista iloa tuotti hänelle se, kun hän täällä sai tavata vanhempansakin ja pyytää heiltä anteeksi tottelemattomuuttaan. Heidän mukanaan hän pääsikin sitten Sollefteoon, mutta kun he sinne saavuttuaan kielsivät häntä menemästä kinkereille, niin hän erkani taas heistä. Yksi hänen hartaista toiveistaan toteutui kuitenkin, kun hän sai yksityisesti puhella pastori, Berglundin kanssa, jolle hän myös ilmaisi halunsa saada viipyä pitempään paikkakunnalla, jotta saisi kuulla enemmän Jumalan sanaa. Ja Pastorin kehotuksesta Milla sitten hankkikin itselleen karjapaimenen toimen Solefteosta, missä toimessa hän on sittemmin ollut aina kesäisin.

Kun hän toivoi saavansa kuulla myös pastori Brandellia Norassa, hän lähti matkalle, mutta hänen vanhempansa. jotka yhä vastustivat Millan pyrkimyksiä päästä Jumalan sanan kuuloon, lähtivät hänen peräänsä, ja saavutettuaan hänet, he ottivat häneltä hänen vaatteensa, jättäen hänelle vain sellaiset, joilla hän saattoi tulla toimeen heidän seurassaan.
Näin he kyyditsivät hänet Härnösandiin, mutta vaikka he pitivät häntä tarkoin silmällä, hänen onnistui siitä huolimatta keskustella joko majuri Wahlstedtin tai maaherra, parooni Hampus Mörnerin kanssa. Tässä yhteydessä Milla esitti kysymyksen: Onko se synti, jos karkaa vanhempiensa luota sen vuoksi, että pääsisi Jumalan sanan kuuloon. Hän sai rahaa kenkien ostoon, mikä helpotti hänen karkaamistaan, ja niin hän vanhempiensa huomaamatta erosi heistä. Säbroossa hän sai monessa paikassa nauttia osakseen tulleesta runsaasta kristillisestä rakkaudesta. Hän muisteleekin kiitollisuudella niitä ihmisiä, joilta hän sai sekä ruumiin että hengen ravintoa, ja jotka rohkaisivat häntä lähtemään Noraan. Tiellä eräs nainen, joka matkusti samoissa asioissa kuin Milla, otti hänet kyytiinsä.

Hänen elämänsä myöhemmät vaiheet eivät poikkea tavallisuudesta, vaan niihin on sisältynyt – niin kuin kaikkien uskovien ihmisten elämään – ilon ja surun, taistelun ja levon aikoja. Hän on sitä paitsi saavuttanut takaisin vanhempiensa mielisuosion, ja näyttää nykyään olevan lähes kaikkien suosiossa. Saakoon Herra, joka on hyvän työnsä alkanut, myös sen lupauksensa mukaan päättää nimensä kunniaksi. Amen.
(Jatkuu seuraavassa numerossa.)



Päivämies 3.6.1964, N:o 23 — 1964
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 03 Marras 2010, 06:47

Lukijaisuus ja Pehr Brandell

Miksi ei Laestadius puhu Millasta vaan Mariasta?
Tästä asiasta lausuu Wikmark: "Loppujen lopuksi on asia niin, että ei ole mitään aihetta antaa tälle vastakohtaisuudelle mitään ratkaisevaa merkitystä. Sillä tälle seikalle on olemassa useita ajateltavissa olevia selitysmahdollisuuksia. Ensinnäkin, että Laestadius ajan mittaan, — hänen kuvauksensa Åselen tapahtumista ovat 8 vuoden takaisia - oli saattanut unohtaa tytön oikean nimen ja alkanut ajatuksissaan muistelemaan häntä "Mariana." Tässä tapauksessa olisi hänen muistitietoonsa samanaikaisesti ollut vaikuttamassa kaksi eri seikkaa. Osaltaan se, että Maria, niin kuin sen aikuisista kirkonkirjoista selvästi ilmenee, oli eräs kaikkein tavallisimmista tyttönimistä saamelaisten keskuudessa. Osaltaan taas se, että tyttö, Laestadiuksen omien sanojen mukaan, hänen mielestään niin kuin "muuan Maria, joka istuu Jeesuksen jalkain juuressa."

Toiseksi on olemassa se mahdollisuus, että tyttö mainitsi nimensä niin hiljaa ja kainosti, että tarkastusta pitävä rovasti ei käsittänyt sitä Millaksi vaan Mariaksi. Molemmat nimet muistuttavat näet hyvin paljon toisiaan äännettäessä. Vielä on olemassa kolmaskin selitysmahdollisuus: Laestadius on saattanut kuulla nimen Milla oikein, mutta käsittänyt sen tuttavien antamaksi lempinimeksi. Sillä vielä tänäkin päivänä on saamelaisten keskuudessa hyvin yleisenä tapana käyttää lempinimiä virallisen nimen ohella. Ja kuten sanottu, saamelaisten keskuudessa oli nimi Maria hyvin yleinen, ja varsin tavallinen tyttönimi. Milla sitä vastoin oli kirkonkirjojen mukaan hyvin epätavallinen nimi. Näin ollen on täysi syy olettaa, että Laestadius ei ollut ennen Åselessa pitämäänsä tarkastusta, koskaan kuullut nimeä Milla "todellisena nimenä, ja että hän tästä syystä heti käsittikin sen Maria-nimen asemesta käytetyksi lempinimeksi."

Laestadiuksen ja Marian tapaaminen Åselessa 1844

Tästä tapaamisesta kirjoittaa Laestadius: "Talvella vuonna 1844, tulin Åselen Lappiin tarkastuksia pitämään. Täällä tapasin muutamia lukijaisia, jotka kuuluivat maltillisempaan puoleen. Niiden seassa oli eräs lappalaistyttö, nimeltä Maria, joka avasi koko sydämensä minulle, kuultuansa alttarisaarnani. Tällä yksinkertaisella tytöllä oli armon järjestyksessä kokemuksia, joita en koskaan ennen ollut kuullut. Hän oli vaeltanut pitkiä matkoja, etsiäkseen valkeutta pimeydessä. Vaeltaissansa hän vihdoin oli tullut Noran pastorin Brandellin luokse, ja kun tyttö hänelle avasi sydämensä, niin Brandell vapautti hänet epäilyksestä, tyttö tuli hänen kauttansa tuli saatetuksi elävään uskoon. Ja minä ajattelin: "Tässä on muuan Maria, joka istuu Jeesuksen jalkain juuressa. "Ja nyt vasta" — ajattelin minä, – nyt näen tien, joka viepi elämään, se on ollut minulta salattuna, kunnes sain puhella Marian kanssa." Hänen yksinkertainen kertomuksensa vaelluksistansa, ja kokemuksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeus koitti, minä sain sinä iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua. Mutta Åselen papit eivät tunteneet Marian sydäntä, ja Maria tunsi myöskin, etteivät he olleet tästä lammashuoneesta. Olen muistava köyhää Mariaa niin kauan kuin elän, ja toivon kohtaavani hänen kirkkaammassa maailmassa toisella puolen hautaa." (Huutavan Ääni Korvessa).

Vaikka tästä Laestadiuksen itsensä antamasta kuvauksesta selvästi ilmenee, että tässä tilaisuudessa sai kokea parannuksen, eli uudestisyntymisen armon — minullekin valkeus koitti. Minä sain sinä iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua" — on tästä tapauksesta kirjoitettu mm. näin: "Kun on sanottu, että Laestadius olisi tunnustanut syntinsä lappalaistytölle, ja tullut hänen kauttaan päästetyksi synneistään, sanottakoon tästä, että tämä tuulesta temmattu olettamus on väärä. Laestadius kirjoittaa itse, että lappalaistyttö avasi koko sydämensä minulle, kuultuansa alttarisaarnani," eikä päinvastoin. — "Mutta kenen kautta tulivat sitten Laestadius ja Raattamaa päästetyiksi synneistään? Vastaus: Jumalan itsensä, asianomaisen papin tai maallikon, saarnassa julistaman sanan, ripin ja ehtoollisen kautta." (Då det sagts, att Laestadius själv skulle ha biktat sig för lapp-flickan och blivit avlöst av henne, må här sägas, att detta lösa antagande är fel: Laestadius skriver själv att lappflickan öppnade hela sitt hjärta för mig, sedan hon hört "altaret", icke tvärtom -- Men vem avlöste då Laestadius och Raattamaa? Svar: Gud själv genom det av vederbörande präst eller lekman förkunnade ordet i predikan, skriftermål och nattvard." Evangelipostilla åv Lars Levi Laestadius: Översättning från finska språket av Per Boreman. Stockholm 1956).

Kun edellä esitetyillä, ja muillakin tämänkaltaisilla — totuudesta poikkeavilla väitteillä – on pyritty, ja jatkuvasti pyritään kumoamaan se tosiasia, että Maria Kristuksen lähettiläänä on Hänen puolestaan saarnannut Laestadiukselle taivaallisen evankeliumin syntein anteeksi saamisesta Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä,(2. Kor. 5: 20) on huomattava, että nämä väitteet ovat samalla suunnatut Jumalan Pyhää Henkeä vastaan, koska niissä - kumoamalla se, mitä Laestadius on Mariasta sanonut - kielletään Jumalan Pyhän Hengen voima. (Tim. 3: 5) mikä taas puolestaan merkitsee tien raivausta "sanan" pyhitysopille.

Teol. toht. Gunnar Wikmarkin asiallisesti perusteltu kuvaus po. tapahtumasta onkin tässä mielessä varsin mielenkiintoinen. Hän kirjoittaa alussa esitettyyn Laestadiuksen tapahtumasta antamaan kuvaukseen viitaten mm. näin: "Niin kuin me emme saa antautua mihinkään kaunisteluun kyseessä olevaan tekstiin nähden, täytyy meidän toiselta puolen olla varuillaan kaikkia sellaisia yrityksiä vastaan, joissa koetetaan väheksyä tapahtuman oleellista merkitystä Laestadiukselle. Tällaiseksi väheksymisyritykseksi on katsottava Allan Sandevallin kirjoitus "Lars Levi Laestadius ja Sorselen lukijaisuus," joka on suunnattu lähinnä Erik Bäcksbacka, mutta ylipäänsä koko sitä tähänastista yksimielistä käsitystä vastaan, että lappalaistytön tapaaminen Åselessa merkitsi Laestadiukselle hänen lopullista hengellistä läpimurtoaan. Sandevall on valmis ottamaan lukuun sen, että Laestadius saavutti Åselessa lisää luottamusta, ja että hän sen jälkeen antoi yhä suuremman arvon herätysliikkeille, mutta hän pitää epätodennäköisenä, että tällä tapaamisella olisi muutoin
ollut mitään suurempaa merkitystä. Laestadiuksen hengelliseen kehitykseen on Sandevallin mielipiteen mukaan paljon suuremmassa määrässä, kuin Marian tapaaminen, ollut vaikuttamassa hänen kosketuksensa Sorselen lukijaisiin muutamia viikkoja myöhemmin. Sandevallin todistelun yksityiskohtainen tarkastelu veisi meidät tässä yhteydessä liian pitkälle. Aivan yleisesti on sanottava, että hän kauttaaltaan aliarvioi lestadiolaisen ja brandellilaisen herätyksen välillä vallitsevan yhtäläisyyden. Ja että hänen täytyy todeta siitä aineistosta, jota hän käyttää todisteluunsa, että ei Laestadiusta edes mainita siinä, joka suurelta osaltaan käsittää ajan ennen lestadiolaisen herätyksen läpimurtoa. Sekä, että hän on myöskin itse pakotettu esittämään tämän hankalan kysymyksen: "Miksi ei Laestadius, joka näyttää niin huolellisesti tehneen selkoa jokaisesta tekijästä, joka on merkittävällä tavalla vaikuttanut hänen kääntymiseensä v. 1844, ainoallakaan sanalla koskettele Sorsele-herätystä. Tutkielmassani "Pehr Brandell ja lukijaisuus Angermanlantissa," olen ilmoittanut eriävän mielipiteen Laestadiuksen ja lappalaistytön tapaamisen merkityksestä Sandevallin käsitykseen nähden. Sandevall pitää kuitenkin kiinni mielipiteestään: "Se pikainen tapaaminen tuntemattoman, ja sivistymättömän lappalaistytön kanssa merkitään syrjäkohtaukseksi, jolle Laestadius omistaa parikymmentä riviä
omaelämäkerrassaan.

"Tähän voidaan huomauttaa, että kyseessä olevaa Laestadiuksen lausumaa on tietysti arvosteltava laatu- eikä määräpuolisesti. Ratkaisevana on luonnollisesti pidettävä sitä asiallista painoa, minkä Laestadius panee Åselen tapahtumalle, hänen kahteenkymmeneenviiteen riviin keskitetyssä kuvauksessaan: silloin – ja vasta silloin — hän oppi tuntemaan sen tien, joka vie elämään ja joka oli ollut häneltä salattuna aina siihen saakka, kunnes hän tapasi lappalaistytön, hänen sanansa kirkastivat sen hänelle, hänen seurassaan hän sai kokea taivaallisen ilon esimakua. Hän tulisi muistamaan häntä niin kauan kun hän eläisi, ja hän toivoi kerran tapaavansa hänet ikuisuuden maassa. Nämä Laestadiuksen omat lausumat ovat todellisuudessa niin ilmeikkäitä, että senkin, joka on täysin selvillä siitä, että omaelämäkertojen jälkikuvailut on otettava tietyllä varovaisuudella, on katsottava, että niiden ydin on epäämättömän selvä.

(Dessa Laestadius egna utaldannen åro de facto så expressiva, att själva kvintessensen i dem bör anses oförtydbar även av den som är fullt på det klara med, att självbiografiska efterhands-skildringar måste tagas med en viss varsamhet) Sitä paitsi, jos sitten tähän yhteyteen tahdotaan välttämättömästi saada myöskin määräpuoliseen aineistoon nojautuva perustelu, tullaan samaan tuiokseen: Aselen tapahtumasta puhuu Laestadius omaelämäkerrassaan käyttämällä siihen "parikymmentä riviä", mutta siitä mitä hän koki Sorselessa, hän ei sano yhtään mitään. Sen tähden, ellei tahdota tietoisesti kieltää Laestadiuksen voimaperäistä kuvausta Aselen tapahtumasta, täytyy hänen keskusteluaan lappalaistytön kanssa Aselessa pitää edelleenkin, niin kuin tähänkin asti, hänen lopullisena hengellisenä läpimurtonaan. (Vill man icke medvetet desavourera
Laestadius intensiva Åseles-kildring, måste man därför framdeles såsom hitintills räknä hans samtal med lapp-flickan i Asele såsom hans definitiva genombrott.)"

Siitä taas, mistä Maria sai aiheen mennä tapaamaan tarkastusta pitävää rovastia, kirjoittaa Wikmark: "Laestadius pääsi Rothoffin, (Föllingenin, seurakunnan pastori) kanssa käymiensä keskustelujen aikana varmasti selville sitä, että lukijaisuus, lähinnä Brandellilainen herätys, oli saavuttanut huomattavaa jalansijaa lappalaistenkin keskuudessa, mutta samalla myöskin siitä, että ei ollut suinkaan ajateltavissa, että hiippakunnan kaikki seurakuntapapit olisivat edistäneet näiden hengellisten mielenliikutusten levenemistä. Tätä taustaa vastaan on luettava tämä tunnettu merkintä Åselen tarkastuspöytäkirjasta: "Kysyttäessä, jos arvoisa papisto on havainnut mitään vilkastumista kuulijakuntansa kristinuskon käytännöllisessä harjoituksessa, huomautti kirkkoherran apulainen Ol. Lindahl, että Åselen seurakunnassa on harvoin kuultu jostakin vakavammasta intoilusta siihen suuntaan." Niin myöskin sitä välittömästi seuraava selitys: "että tarkastaja esitti papiston harkittavaksi kysymyksen, eikö syytä tehtyyn huomautukseen kristinuskon laimeudesta voitaisi mahdollisesti panna lukijaisten tilille." Kysymys kristinuskon "käytännöllisestä harjoituksesta, sts. henkilökohtaisesta uskonelämästä, kuin myöskin - eikä suinkaan vähemmässä määrässä — viittaus siihen, että papisto saattaisi mahdollisesti asettaa esteitä herätyksen leviämiselle, on täytynyt antaa kuuntelevalle Millalle varmuuden siitä, että hänelle oli edessään hengen mies joka todellakin ymmärsi lukijaisuuden merkityksen. Tämä oli ehkä kirkastunut hänelle jo alttarilta pidetyn puheen aikanakin, — "pöytäkirjan mukaan lyhyt puhe alttarilta." Siten hän katsoi maailman luonnollisemmaksi asiaksi mennä jumalanpalveluksen jälkeen tapaamaan tarkastusta pitävää rovastia, saadakseen keskustella hänen kanssaan yksityisesti. Hänhän oli hyvin perehtynyt siihen, kuinka suuri paino näihin yksityisiin sielunhoidollisiin keskusteluihin pantiin brandellilaisen herätyksen piirissä, ja hän oli sekä Pehr Brandellin luona Norassa, että Johan Berglundin luona Sollefteossa saanut omakohtaisesti kokea sen siunauksen, minkä tällainen keskustelu saattoi välittää."


„Usko syntiesi anteeksiantoon sellaisena kuin olet"

Raattamaan mukaan olisi Maria Laestadiuksen kanssa käymänsä keskustelun aikana sanonut hänelle: "Usko syntiesi anteeksiantoon sellaisena kuin olet." (Erik Bäcksbacka: Hulluinhuonelaisen esipuhe) Jokainen armoitettu Jumalan lapsi tietääkin kokemuksesta, että juuri näin on lailta herätettyä, mutta vielä epäuskon kahleissa olevaa ihmistä rohkaistava uskomaan — sulasta armosta tapahtuvaan — kaikkien syntien anteeksi saamiseen Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä. Sillä ellei hänelle annettaisi Pyhän Hengen vakuutusta siitä, että hän saa uskoa juuri sellaisena kun hän on, hän ei kerta kaikkiaan voisi uskoa evankeliumin armolupauksiin. Tästä elävän uskon synnystä kirjoittaakin Laestadius mm. näin:

Suuren rikollisen ensimmäisenä kysymyksenä on aina tämä: voinkohan turvata armoon, voinkohan saada anteeksi kaikki entiset syntini. Ja kun nyt evankeliumin armolupausten kautta julistetaan armoa, on toisena kysymyksenä: Onko mahdollista, että näin suurelle syntiselle kuuluu lainkaan armo? Ja kuinka voin uskoa siihen, että olen tullut armosta osalliseksi. Enhän ole ansainnut muuta kuin rangaistusta. Minä pelkään, että katumiseni ei ole vilpitön, eikä parannukseni totinen. Olen vielä niin syntinen että vihaan Jumalaa, ja Vapahtajaani kohtaan tunnen herjaavia ajatuksia. Minulla ei ole ollut niin kovia omantunnontuskia kuin muilla heränneillä. Minä tunnen voimakasta halua huoruuteen, murhiin, varkauteen, juoppouteen, haureuteen, ivaan ja valheeseen, suuttumukseen, vihaan, ylpeyteen ja toisten ylenkatsomiseen. Tunnen selvästi, että tulen päivä päivältä yhä pahemmaksi ja kiukkuisemmaksi. Kuinka voin silloin uskoa, että Jumala on armollinen? Ei, minun täytyy tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi, ennen kuin voin uskoa, että Jumala on armollinen. Vapahtaja ei voi ottaa vastaan tällaista parantumatonta konnaa kuin minä olen, sillä Jumala vihaa vääryyttä. Ja siihen uuteen Jerusalemiin "ei pidä mitään saastuttavaa tuleman sisälle."

"Tämä on heränneiden ihmisten tavallinen laulu. Ja salaisena kurittajana on omavanhurskaus, joka herättää tämän kauhistavan epäuskon. Mutta nyt sattuu yksi säde, salama korkeudesta, evankeliumin sana tunkeutuu kuin pitkäisen (ukkosen) tuli sydämeen, ja yhdessä hetkessä, silmänräpäyksessä tulee sydän muserretuksi, herkäksi ja vastaanottavaiseksi. Taivaallinen ilo virtaa läpi elimistön ja synnit, pirut ja kiusanhenget katoavat kuin Faaraon sotajoukko, Kuolleen meren aaltoihin. Oliko tämä käsittämätön, autuaallinen ja sanomaton muutos ihmisen oma teko? Oliko se mielikuvitusta, sairaalloinen harhakuvitelma, saatanan synnyttämä lumokuva, vai oliko se omatekoinen usko? Maailman mielestä tämä kaikki on sairaalloisesta mielikuvituksesta johtuvaa ilveilyä. Mutta mitä ajattelee Jumala? Usein käy niin, että tämän ylön suuren ilon jälkeen tulee epäilyksiä. Armoitettu alkaa epäilemään kokemastaan tunteesta, oliko se armonmerkki vai saatanan synnyttämä lumokuva. Hänen täytyy nyt kysyä toisilta kristityiltä, oliko hänen tuntemansa kokemus armonmerkki, ja vasta sitten, kun he ovat vakuuttaneet hänelle, että se oli Jumalasta, hän voi uskoa, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut. Että hänen syntivelkansa on pyyhitty pois, että hän on tullut puhdistetuksi Jeesuksen verellä, että hänestä on tullut Jumalan lapsi: Tällä tavalla syntyy elävä usko." (Hulluinhuonelainen § 1475 ja 2478).


Kun Laestadius teoksessaan "Hulluinhuonelainen," vielä erikoisesti painostaa sitä, että jokaisen uudestisyntyneen ihmisen tulee tietää uudestisyntymisensä aika ja paikka. Ja että tämä teko on omistettava yksin Jumalan Pyhälle Hengelle, hän ei kirjoittaisi näin, ellei hän itse olisi tullut Marian kautta päästetyksi synneistään uudenvuodenpäivänä 1844. Vaikka, niin kuin Erik Bäcksbacka arvelee "hän ei ehkä vielä silloin ymmärtänyt, että siihen, mitä hän sai kokea Marian kanssa käymänsä keskustelun aikana, sisältyi hänen uudestisyntymisensä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin, hänen sanojensa mukaan tammikuun 10 p:nä, hänen syntymäpäivänään, jota hän siitä lähtien piti myös uudestisyntymisensä päivänä, hän oli täysin selvillä siitä, että Jumalan Pyhä Henki asui hänessä. Ja että uusi elämä oli todellakin alkanut." Tämä onkin hyvin todennäköistä, sillä pappina, oppineena ja omanvanhurskauden lujissa siteissä olevana hänen järkensä taisteli viimeiseen saakka Pyhän Hengen ilmoitusta vastaan. Tätä ajatusta tukee myös edellä oleva lainaus Hulluinhuonelaisesta, jossa Laestadius kuvailee elävän uskon syntyä. Tämä ilmenee sitä paitsi seuraavastakin, hänen synninpäästöä koskevasta, lyhyestä kuvauksestaan, jossa hän mm. lausuu näin:

"Minun täytyi alussa menetellä hyvin varovasti noitten Israelin huoneesta olevain kadonneitten lammasten kanssa. Ollen melkeinpä arka sekä tottumaton oikeaan lammashoitoon, selitin murheellisille jonkun raamatunpaikan, joka kuvasi heidän sieluntilaansa, vakuuttaen heitä, että Pyhä Henki oli alkanut työnsä heidän sydämissään. Että heidän pitäisi ahkeraan koetella sydäntään Jumalan sanan mukaan, ja rukoilla Jumalan armoa ja apua hengellisessä hädässään, ja lopuksi lisäsin, että se, joka heissä oli hyvän työn alkanut, voi sen hyvin myös päättää jne. Mitään vakuutusta Jumalan armosta ja syntein anteeksiantamisesta en uskaltanut heille antaa, sillä minä häpesin itseäni, enkä uskaltanut sekaantua Pyhän Hengen työhön peljäten, että voisin turmella kaikki, jos edistäisin ylön varhaista päästöä." (Huutavan Ääni Korvessa)

Näistä Laestadiukseen omista lausunnoista käy siten kiistattomasti ilmi se tosiasia, että kun totuus hänelle lopullisesti kirkastui, hän synninpäästön saaneena myöskin itse käytti taivaan valtakunnan avaimia, Jeesuksen käskyn mukaisesti: "Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt." (Joh. 20: 23) Eikä muuten voisi ollakaan, sillä sanoohan Paavali: "Voi minua, ellen minä evankeliumia ilmoita." (1. Kor, 9: l6)

Tämän vuoksi, kun Per Boreman aikaisemmin mainitussa käännöksessään, ”Evangelipostilla av Lars Levi Laestadius, kirjoittaa: ”Se oli muutoin Raattamaa, joka Laestadiuksen tietämättä otti käytäntöön ehdoista vapaan synteinpäästön vuosien 1853 - 54 vaihteessa, siis noin 10 vuotta Laestadiuksen, ja noin 5 vuotta Raattamaan kääntymisen jälkeen." (F. Ö. var det Raattamaa som utan Laestadius vetskap införtie den villkorslöså avlösningen vid
årsskiftet 1853 — 54, alltså 10 år efter L:s omvändelse och i cirka 5 år efter Raattamaas) ei tätäkään väitettä voi pitää muuna, kuin tahallisena vääristelynä, jolla Jumalan säätämästä syntein anteeksiantamisesta (Room. 3: 24-25. 2. Kor. 5: 19 – 20) tahdotaan antaa sellainen kuva, että se olisi vain joidenkin uskovien ihmisten käytäntöön ottama tapa.

Kaiken edellä olevan johdosta toteamme ensinnäkin, että käsitteeseen "lukijaisuus" ei sisälly yksinomaan Jumalan valtakunta, vaan että siihen sen ohella sisältyy useita muitakin uskonnollisia ryhmittymisiä eli eriseuroja, aivan niin kuin apostoli Paavali sanookin: "Minä tiedän minun lähtemiseni jälkeen tulevan teidän sekaanne hirmuiset sudet, jotka ei laumaa säästä. Ja itse teistänne nousevat miehet, jotka vääryyttä puhuvat, vetääksensä pois opetuslapsia peräänsä." (Apt. 20: 29 – 30)

Toiseksi, että Jumalan armovalitsemus on ihmeellinen siinä, että Hän kutsuu tämän maailman vähäosaisia valtakuntaansa, ilmoittaa heille salaisuutensa, (Luuk. 8: 14) ja käyttää heitä työaseinaan. Tässä tapauksessa renkiä, karjapaimenta ja köyhän mökin poikaa, jotka tuovat mieleen Raamatun sanat: "Te näette, rakkaat veljet teidän kutsumisenne, ettei monta lihallista viisasta, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta." (1. Kor. 1: 26) Kolmanneksi, että tämän maailman hengelliset opettajat – ihmisten suosiota tavoitellessaan – polkevat totuuden jalkojensa alle, koettaessaan antaa ihmisille heidän mieleisensä kuvat taivaan valtakunnan avaimista, lammashuoneesta ja sen ovesta. Mikä taas tuo mieleen Jeesuksen sanat: "Mutta hamasta Johannes Kastajan päivistä, niin tähän asti, kärsii taivaan valtakunta väkivaltaa, väkevät repivät sen itsellensä." (Matt. 11: 12) Kaikesta tästä huolimatta, me armoitettuina Jumalan lapsina, kun meillä on kaikki meidän syntimme anteeksi annetut Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä, saamme täysin turvattuina yhtyä Lutherin taisteluvirteen: "Se sana seisoo vahvana, He ei voi sitä kestää. Kun kanssamme on Jumala, Ken meiltä voiton estää. Jos veis he henkemme, Osamme, onnemme, Ne heidän olkohon, Vaan meidän iät on Jumalan valtakunta."


P. Heikkinen
Päivämies 17.6.1964
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 03 Marras 2010, 06:55

Juhani Juhonpoika Raattamaa

Lähetyskouluista. Talvella 1845 alkoi Raattamaa saarnata kristillisyydestä, mutta varsinainen vaikutuksensa alkoi vasta tammikuussa 1848 Lainion kylässä, Jukkasjärven seurakunnassa. Lähetysseura Tukholmassa oli nimittäin tehnyt kysymyksen, josko Lapin maassakin saataisiin voimaan lähetyskoulu? Ja kun Hernösandin Konsistorio oli antanut Lapinmaan papeille käskyn toimittaa lapsille huonetta ja ruokaa jonkin uudisasukkaan luona, korkean kruunun kustannuksella, että he siellä saisivat opetusta. Niin yhdistettiin Hänen Majesteettinsa Ruotsin kuninkaan armollisella luvalla lähetys ja lasten opetus. Sen tähden meni Rovasti Laestadius joulukuussa 1847 Lainioon, ja sopi talollisten kanssa siellä Lapin lasten holhoomisesta kouluaikana. Uudisasukkaat eivät ymmärtäneet, että tällä koululla tarkoitettiin heidän viinaliikkeensä hävitystä. He ainoastaan ajattelivat sitä ansiota, jonka he saisivat, ja sen tähden suostuivat he koulua vastaan ottaman, ja kirjallinen sopimus tehtiin.

Juhani Raattamaa alkoi siis koulunpitonsa Lainiossa. Oppilaista yksi osa tuskin tunsi kirjaimet. Jonkun paremmin oppineista pani hän vasta-alkavaisia opettamaan; itse opetti hän niitä, jotka jotenkin lukua talkkasivat. Alussa hänen täytyi olla hyvin varovainen, etteivät kuulijat tulisi pois peljätetyiksi. Hän selitti lapsille Kristuksen kärsimisen historiaa. Illoilla kokoontuivat myös kylän asukkaat kouluhuoneeseen, jona oli savupirtti. Siellä pidettiin rukoukset, ja sitten luki Raattamaa jonkun Laestadiuksen saarnan. Se vaikutti niin, että moni kuulijoista meni vihoissaan pois koulusta, mutta toiset jäivät kuuntelemaan. Saarnan luettuaan puhutteli Raattamaa jäljelle jääneitä yön pitkään. Yhteinen uteliaisuus heräsi lappalaisten seassa Jukkasjärvellä kummallista koulua nähdäksensä. Koulua, jossa lapset sanottiin tulevan hulluiksi. Ja hullulta se näyttikin oudolle, kun osa lapsista vaikeroitsi omantunnon vaivoissa, toiset ilosta hyppelivät, toiset taas tulivat voimattomiksi, niin etteivät jalat kannattaneet.

Noin kuukauden ajan oli Raattamaa tehnyt työtä kovan peltomaan päälle, jonka raataja hän oli, kun myös eräälle kylän isolle viinakauppiaallekin tuli pistos sydämeen. Kouluajan alussa tuli kova sota viinalohikäärmeen kanssa, jolla oli puolustajansa kouluhuoneessa. Enimmät kirjanoppineet koettivat puolustaa viinan hyötyä ja tarpeellisuutta Raamatun lauseilla, joita otettiin Salomonin ja Syrakin kirjoista; mutta Raattamaa voitti heidät toisilla Raamatun sanoilla. Viimein kaatoi toinen ja toinen kauppias viinansa maahan. Tämä uhri tuntemattomalle Jumalalle ensin kauhistutti lappalaisia, sillä tuo oli heidän mielestään hirmuinen synti, Jumalan lahjoja kaataa maahan. Muutamat sanoivat kuin Judas: "miksi ei tätä voidetta myyty kolmeen sataan penninkiin ja annettu vaivaisille?" – Näin ajattelivat viisaat ja ymmärtäväiset juopot, mutta ei auttanut potkiminen tutkainta vastaan. Vähitellen lappalaiset itsekin tulivat huomaamaan, ettei viina ketään hyödyttänyt, mutta suuresti turmeli ihmiskuntaa. He tulivat näkemään, että viina oli suurin syy Lapin kansan kurjuuteen ja köyhyyteen. Mutta viinan himot olivat ylön väkevät, ja kiusaus sen viljelemiseen oli voittamaton niin kauan, kuin pohjallinen omantunnon heräys saattoi heitä kammomaan tulivettä. Kauhistavaiset ovat paloviinan turmiolliset vaikutukset yleensä, ja enin kammottavaiset olivat ne Lapin-maassa, jossa yleinen tapainturmelus ja raakuus tuli vielä hirmuisemmaksi viinan kautta. Enin sydäntä särkevä oli viattomain lasten kärsiminen viinan tähden.

Kun äidit puolen ja kokonaisen päivän makasivat humalassa, tietämättä maailmasta mitään, niin pienet lapset saivat turhaan huutaa, niin että tulivat sairaiksi. Eikö se siis ollut viattomain lasten paras ystävä Jeesus, joka kuuli näiden pienokaisien huudon, kun Hän herätti Jumalaa pelkääväisen ja uskovaisen raittiuden ystävän, Juhani Raattamaassa, joka raatoi hengellistä peltomaata, ja särki hengellisen Jääpadon kylmäin sydänten ympäriltä Lapin raukoilla rajoilla. Eikö se ollut lasten ystävä Jesus, joka kuuli viattomain huudon, niin kuin Herra kuuli Ismaelin äänen, kun hänen äitinsä Hagar oli nakannut hänet maahan, itkemään itsensä kuoliaaksi? Kuinka moni näistä pienimmistä, eikö jo ollut itkenyt itsensä kuoliaaksi, kun murhan enkeli taikka saastainen viinahenki oli levittänyt turmiotansa kansoissa vuosisatoja? : Kuinka moni äiti olikaan jo itkenyt itsensä kuoliaaksi, kun saastainen henki pakotti hengellisiä sikoja pitämään vaimojansa pahemmin, kuin järjettömiä luontokappaleita? Ja ne kurjat ihmisparat riisuivat itsensä alastomiksi, sammuttaaksensa sammumatonta viinahimoaan. Viinan saastainen henki on oikea parikunnan perkele ja lasten murhaaja.

Voimallisesti saarnasi Raattamaa, ei ainoastansa raittiutta, vaan myös ennen kaikkia totista, elävää kristillisyyttä. Hän teki väsymättä työtä yöt ja päivät. Ainoastansa jonkun tunnin aamupuolen yötä hän nukkui. Se oli ihmeellistä, ettei hän kokonaan uupunut, mutta Jumala oli varustanut hänet erinomaisella ruumiinrakennuksella ja hyvällä terveydellä. Lasten sydämet hän voitti kokonaan; hän otti syliinsä pienimpiä, hyväili heitä ja puhui heille liikuttavaisesti. Ei koskaan hänen tarvinnut käyttää paljon vitsaa; pahimpia hän pani pimeään rankaistusta kärsimään. Kuitenkin löytyi niinkin kovia sydämiä, ettei hän saanut heitä sulamaan. Ja ne sydämet, joihin eivät Raattamaan sanat koskeneet, ei niihin muutkaan voineet vaikuttaa.

Kristillisyyttä ja raittiutta vaikuttaaksensa, ja köyhyyden lähdettä tutkiaksensa, muutettiin lähetyskoulu v. 1849 Köngäsen kylään Pajalan seurakunnassa. Täällä sai "Koulu Juhani" jälleen hyvän tilaisuuden tehdä työtä Herran viinimäessä. Kuulijoita tuli Pajalan seurakunnan kaukaisimmistakin kylistä, ja myös lappalaisia Jukkasjärveltä. Ja nämä viime mainitut olivat paraiten taipuvaiset kristillisyyden opetusta vastaanottamaan, sitten kun viinalohikäärme oli saanut kuolinhaavan.

Sillä aikaa saarnasi Kaarlo Grope Jukkasjärvellä, ja opetti lappalaisten lapsia suuremmalla menestyksellä, kuin ennen oli ollut mahdollista. Heikko olikin Jukkasjärven lappalaisten kristillisyyden tieto, monta oli yli 20 vuotisia, jotka eivät osanneet suoraan lukea. Nyt tuli heille erinomainen halu oppimiseen, niin että köyhät palvelijat, joilla oli ainoastaan 5 tai 6 poroa, tarjosivat yhden niistä koululle, saadaksensa oppia lukemaan. Jukkasjärven seurakunta, joka oli syvälle vajonnut viinatulvaan, tuli kahdessa vuodessa niin vapaaksi kaikesta viinasta, että vuoden 1850 alussa siellä ei ollut viina ryyppyä enään, sitten kuin viimeinen iso viinakauppias, Juho Ylinentalo Ylisapperosta oli kaatanut maahan 30 kannua viinaa.

Sittemmin työskenteli Juhani Raattamaa jonkun aikaa Jellivaaran seurakunnassa ja viinalohikäärme tuli sieltä kokonaan pois ajetuksi, ja evangeliumillinen kristillisyys siveyden ja raittiuden kanssa sinne istutetuksi.

Niin muodoin leveni tämä kristillisyys kaikkeen suomalaiseen ja lappalaiseen kansaan Ruotsissa. Ja sittemmin on levennyt yleensä suomalaisessa kansassa Ruijassa, Suomessa ja Pohjois-Amerikassa, niin se on ollut eniten J. Raattamaan huolena pitää kristillisyyttä koossa, yksimielisyydessä ja rakkaudessa. Hän on myös estänyt valtio kirkosta eroamista, kun joskus taipumusta siihen on ilmestynyt. Raattamaa on matkustanut saarnaamassa Suomen Lapissa ja Pohjanmaalla aina Oulussa asti. Ja työn tekonsa on tuottanut suuren siunauksen. — Kristillinen kuukauslehti kirjoittaa v. 1882 Lauri Levi Laestadiuksen kertomuksen mukaan. Kaikissa hänen puheissaan on päämaalina eteen asettaa ristiinnaulittua Kristusta, joka on meille Jumalalta tehty viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. 1. Kor. 1: 23, 30. Nämä mainitut Raamatun sanat ovat tulleet hänelle niin rakkaiksi, että hän melkein joka saarnassaan niitä mainitsee ja selittää. Hän tahtoo kaikkein kristittyin valvomisen kääntää pois omasta pahuudesta ja puuttuvaisuudesta Jesukseen, että Hän yksin suurena olisi ja Hänen elävä voimansa vaikuttavainen kaikissa uskovaisissa pyhityksen tiellä. Sen ohessa Raattamaa pyytää kiinnittää kaikkia uskovaisia hengen yhteyteen ja rakkauteen keskenään. Mitä tulee siitä, jos rakennetaan ja ei yhteen liitetä? Ei siitä tule kokonaista. Niin on myös Jumalan seurakunta, se tarvitsee olla Hengen yhteydessä rakkauden ja rauhan siteen kautta. Raattamaa osoittaa yhdeksi seurakunnaksi kaikki pyhät kaikkina aikoina, ja kaikissa maan paikoissa, niin hyvin edesmenneet, kuin nytkin eläväiset. Kuten apostoli sanoo Hepr. 12:2 - 24: Vaan te olette käyneet Siionin vuoren tykö, ja elävän Jumalan kaupunkin, taivaallisen Jerusalemin, ja monen tuhannen enkelitten joukon tykö. Yhteisen kokousten ja esikoisten seurakunnan tykö, jotka taivaissa kirjoitetut ovat. Ja Jumalan, kaikkein tuomarin tykö, ja täydellisten vanhurskasten henkien tykö, ja uuden testamentin välimiehen Jesuksen tykö, ja sen priiskoitusveren tykö, joka parempia puhuu kuin Apelin veri. Raattamaan sydäntä hallitsi tuon oikian Paimenen henki, että lauma pysyisi koossa, tuon yhden paimenen, Herran Jesuksen ympärillä, joka on antanut henkensä lunastuksemme hinnaksi.

Jumalan valtakuntaan, ja niin Siionin vuoren tykö, olemme tulleet Jesuksen verisen ansion kautta. Jesuksen veressä olemme saaneet syntien anteeksi saamisen, ja niin vielä kaikille katuvaisille ja uskovaisille kuuluu sama anteeksiantamus. Niin kuin Paavali sanoo: Ef. 2: 13. Mutta nyt te Kristuksessa Jesuksessa olette. Jotka muinen taampana olitte, nyt te Kristuksen veren kautta olette lähes päässeet. Usein on Raattamaa teroittanut muita kalliita lauseita: Pysykää Kristuksen opissa! Ja minä neuvon teitä niin kuin Joseppi veljiään, älkää riidelkö tiellä keskenänne. Saarnatkaa sovinnosta, sovinto tulee sovintoveren voiman kautta. Olkoon nuo kalliit neuvot vieläkin voimalliset Herran omien seassa. Sovintoa tehdessä tarvitaan taivuttaa vanhan aatamin niskaa. Ja ottaa vaari hiljaisesta omantunnon äänestä, sillä kaikki Jumalasta syntyneet olemme veljekset ja sisarukset yhden Isän ja Esikoisen, Herran Jesuksen ympärillä. Niin kuin Raattamaa puhui kerran Hietaniemen kirkossa (kun muutamat ymmärtämättömyydessään olivat kutsuneet häntä tämän kristillisyyden päämieheksi) seurakunnan jäsenten yhtäläisyydestä, ja veljellisestä rakkaudesta, jossa puheessansa vakuutti monta eri kertaa: "ei` ole yhtään päämiestä Herran seurakunnassa! pois se sanan parsi Israelista! Seurakunnan pää on Kristus! Hän on kaikki kaikissa uskovaisissansa."

Muistakaamme rakkaani aina valvoa tuossa elämän paikassa, joka on Jesus, Jumalan ainokainen poika. Hänessä on meillä lunastus, Hänen veressään syntien anteeksiantamus, Hänen viattomuutensa on vanhurskautemme uskon kautta päällemme pujettu. Hänen elämänsä on meidän sielumme elämä. Ja niin kuin te nyt olette Herran Jesuksen Kristuksen vastaan ottaneet, niin vaeltakaat Hänessä, ja olkaa hänessä juuritetut ja raketut ja uskossa vahvistetut, niin kuin te oppineet olette, ja olkaa siinä runsaasti kiitolliset. Kol. 2: 6 - 7. Tässä on meillä oppimista, että yksinkertaisella sydämen uskolla aina pitäymme tuohon veriseen uhriin, ja niin vaellamme Hänessä; uskon kuuliaisuudessa, tuota ihanaa päämäärää kohti. Kotona tuolla puolen kuoleman virran saamme ikuisen rauhan, ei sinne synti ylety, ei nykynen lihamme turmelus seuraa tuolle puolen kuoleman, kaikki lankeemuksen viat jäävät hautaan. Taivaassa tapaamme armaat omaisemme, jotka on uskossa päivänsä päättäneet. Patriarkat, Profeetat ja Apostolit, siellä tapaamme aikakautemme ensimmäiset työmiehet, joita täällä rakkauden ikävällä kaipaamme.

Kohta laulaa henkemme Vapauden maassa,
Yljän kasvoin edessä Veisaamme Hallelujaa!
Ikävän ja murheen kyynel Lakkaa vuotamasta,
Koska taivaan riemu ilma Rintoihimme vastaan,
Siell' on Herran Profeetat Ja verimartyyritkin;
Joiden kansa yhdistymme Uutta virttä laulaan.



Leonard Typpö Kirjeitä virvoitukseksi köyhille matkustajille elämän tiellä.

Päivämies 20.2.1969
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä


Paluu Etsikkoaikamme aamunkoitosta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron