Päivämies N:o 38 — 1961 Torstaina syyskuun 21 päivä
Muutamia piirteitä Juhani Raattamaasta saarnamiehenä
Juhani Raattamaan, Laestadiuksen lähimmän, ja myös tärkeimmän työtoverin, elämästä olen jo tänä merkkivuonna kirjoittanut toisessa yhteydessä, nimittäin SRK:n kevätjulkaisussa, "Kointähti." Tästä syystä en käy toistamaan niitä ajatuksia, jotka tuossa muistokirjoituksessa esitin. Toivoisin vain hartaasti, että kaikki kristityt ja kristillisyyden tutkijat ja tukijat, jotka eivät vielä ole "Kointähteä" lukeneet, tilaisivat sen nyt heti. Käytetäänhän tämän julkaisun myynnistä tulevat varat taloudellisesti heikossa asemassa olevien kristittyjen opiskelijoiden tukemiseen. Tällaisia vaikeuksia pelkäämättömiä nuoria ystäviä on yksistään Helsingissä ja Oulussa ilahduttavan paljon.
Raattamaan uskonkäsitystä leimaa joka suhteessa evankeliumin henki. Niin kuin hän uskoo, niin hän myös saarnaa. Tätä johtopäätöstä ei saa kuitenkaan niin käsittää, että Raattamaan saarnoista ja kirjeistä, joihin tämä artikkeli nojaa, puuttuisi kokonaan Jumalan valtakunnan työssä niin välttämätön parannuksen sana. Otettakoon näyte saarnasta, josta nähdään, millainen on se julistus, jolla pyritään lohkomaan kappaleita "maailman kylmästä kalliosta." Näin Raattamaa saarnaa: "Ei Jumala anna ylön kauan itseänsä pilkata, silloin kun te vähimmän luulette, niin rangaistus lankee päällenne. Kirves on jo pantu hedelmättömäin puitten juurelle. Kyllä Jumalan käsi viekkaimmat varkaat ja huorat kiinni ottaa, jos ette tee parannusta pikaisesti.
Malttakaa mielenne ja tuntekaa teidän kallis etsikkoaikanne, ennen kuin iankaikkisuuden pimeä yö teitä käsittää. Nouskaa ylös unesta, ja tuntekaa teidän kauhea epäuskonne älkääkä pitäkö itseänne mahdottomina Jumalan armoon, sillä Jumalan isänsydän halkee laupeudesta, ja Hän tulee juosten teidän kaulaanne. Malttakaa ainoastaan mielenne te tuhlaajapojat ja tyttäret; ettekös näe, että kristityt nautitsevat iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Malttakaa mielenne, ennen kuin palatte Jumalan vihan tulessa; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.
Lainatusta näytteestä saatetaan ensinnäkin todeta, että Raattamaa saarnaa, parannusta epäuskoisille kuulijoilleen, kuin konsanaan hänen opettajansa Lars Levi Laestadius. Julistuksessa on sama tinkimättömyys, ja vieläpä samat äänenpainotkin, kuin Laestadiuksen parannussaarnoissa. Hedelmättömät puut heitetään tuleen! Iankaikkisuuden pimeä yö yllättää! Etsikkoaika on pikaisesti ohitse! Pyhän Jumalan kirous on loppumaton, jos evankeliumia ei uskota.
Mutta tähän toteamukseen on heti lisättävä, että silloinkin, kun Raattamaa saarnaa herätystä, hänen julistuksessaan soi evankeliumin ääni. Saarnamies kehottaa kuulijoitaan malttamaan mielensä, ja kirkastaa esille sen Isän rakkauden, jonka "sydän halkee laupeudesta." Hän ikään kuin itsekin juoksee katuvien tuhlaajalasten luokse, ettei vain yksikään kalliisti ostettu sielu joutuisi kadotukseen.
Kristillisyyden historia kertoo jotakin samanlaista, monista evankeliumin työmiehistä jotka ovat, joko Raattamaan eläessä, tahi hänen kuoltuaan, liikkuneet sananpalvelijoina. Niinpä Amerikan vanhat matkaystävät muistelivat, että Leonard Typpö saattoi Jumalan etsivää rakkautta kirkastaessaan heittäytyä polvilleen epäuskoisten sanankuulijoiden eteen.
Raattamaa on — sehän oikeastaan jo sanottiinkin, evankeliumin julistaja, saarnamies, joka tuntee varsinaiseksi tehtäväkseen julistaa Jumalan valtakunnan evankeliumia. Näin hän työtänsä tekee: "En muuta, mutta toivotan onnea Kristuksen seurakunnalle siellä ja täällä, ja että puhtaana evankeliumi saarnattaisiin köyhille pohjolaisille tällä viimeisellä ajalla. Rohkaiskaamme aina meitämme uskomaan tämä ääni, joka kuuluu Siionissa, että syntimme ovat anteeksi annetut Jeesuksen nimessä, sillä Hänen verensä on vuotanut syntien anteeksiantamiseksi.
Harvat kyllä ovat siellä ja täällä, jotka totisella sydämellä saarnaavat parannusta ja syntein anteeksiantamusta. Ei kuitenkaan tämä suloinen ääni ole vielä vaiennut Herran seurakunnassa , ja me toivomme, että Herra puhaltaa opetuslastensa päälle, ja antaa uuden vahvan hengen, ja päästää kielen siteen vallallensa saarnaamaan Herran otollista vuotta, ja julistamaan rauhaa rauhan lapsille." Sisällyksensä puolesta aivan vastaavanlaisia kohtia voitaisiin Raattamaan saarnoista ja kirjeistä ottaa runsaasti. Niissä kajahtaa usein tuo, niin tuttu ja lohdullinen kehotus: "Olkaa nopiat syntiä anteeksi saarnaamaan!"
Evankeliumin salaisuuden käsitettyään Raattamaa näki aina selkeästi, että vaarallisin kaikista "paheista" on lakihenkisyys. Hän joutuikin elämässään taistelemaan "velvollisuusoppia” vastaan. Milloin hänen oli annettava isku kohti Muoniota, milloin Kittilää. Raattamaa on erään kerran taas saanut kirjeen Muoniosta. Kirjeessä on kerrottu "kylmästä tuulesta", joka uhkaa Jumalan lasten vapautta. Raattamaa vastaa päättäväisesti:
"Te Kristuksen valtakunnan miehet ja Herran Seepaotin enkelit: astukaa ulos maailman valtakunnalle julistamaan lain kiroukset, sillä laki on pantu jumalattomille, ja nuhdelkoon Pyhä Henki teidän suunne kautta vanhurskasta maailmaa epäuskon ja tuomion tähden. Maailma tahtoisi hajottaa ja särkeä viinimäen aidan; mutta astukaamme särjettyin paikkain eteen, koska mies on löydetty Taavetin suvusta, joka pani aidan, ja itse seisoi veräjällä Herran edessä veripunaisessa puvussa, sanoen: "Se on täytetty," mitä Jumala vanhurskaudessaan vaatii. Seisokoot viinamäen työmiehet Herran edessä veräjällä, etteivät lain kiroukset kuuluisi Herran seurakunnassa.”
Niin kauan kuin laki pysyy synnin paljastajana ja kurittajana Kristuksen tykö, se suorittaa Jumalan sille määräämää työtä. Mutta samalla hetkellä, kun ihminen lähtee etsimään ansiota ja autuutta lain noudattamisesta, laki muuttuu armon viholliseksi, turmiovallaksi, sielunvihollisen työvälineeksi. Uskovien elämää laki ei ohjaa. Ei laki, vaan Kristuksen rakkaus on se voima, joka kristittyjä johdattaa "armohuoneen" vapaina lapsina palveluksen työhön.
Tässä yhteydessä on selvyyden vuoksi sanottava, että "neuvon, nuhteen ja kurituksen sana", joka on tarpeen kristitylle, kuuluu Raattamaan opetuksen mukaan evankeliumiin, eikä suinkaan lakiin. On mielenkiintoista ja yllättävää, että suomalainen Luther-tutkimus on myös osoittanut, kuinka Jumalan lapsen elämää ei säädetä lailla, vaan Hengellä, joka uskovia johdattaa vapauteen ja totuuteen.
Edellä lainatuista saarna- ja kirjenäytteistä on jo käynyt ilmi, kuinka Raattamaan vanhurskauttamisoppiin kuuluu elimellisesti ja erottamattomasti myös opetus pyhien yhteydestä eli seurakunnasta. Kristuksen seurakunta, tahi sen edustajat julistavat "elävää sanaa", joka Pyhän Hengen voimasta herättää yksityisen sanankuulijan sydämessä vanhurskauttavan uskon.
Sama asia voitaisiin lausua näinkin: Raattamaa neuvoo Lutherin tavoin herännyttä ihmistä Jumalan seurakuntaan, jossa hän, omantunnon taakkojen vaivaama ihminen, saa kuulla evankeliumissa Kristuksen oman äänen. Raattamaa ei lakkaa kirkastamasta seurakunnan merkitystä ja avainten valtaa. Hän kirjoittaa mm. näin: "Mutta ne saarnamiehet, jotka oven kautta ovat tulleet seurakuntaan ja ovat Pyhän Hengen saaneet, niillä ovat taivaan avaimet, ja ne seurakunnan kanssa yhdistettyinä avaavat ja sulkevat. Olkaa siis valmiit syntiä anteeksi antamaan, Jumalan palveliat, Jumalan puolesta Jeesuksen nimessä, mutta hitaat sitomaan, sillä ei Kristus hylkää morsiantansa kaikkinaisten syitten tähden.
Sana seurakunnalta saarnattu, pitää saaman vähän aikaa vaikuttaa, kukatiesi rikollinen alentaa itsensä, ja ottaa uskolla vastaan syntein anteeksisaamisen seurakunnalta. Mutta ne uskon tunnustajat, jota erkaantuvat Kristuksen laumasta, sen tähden että Kristuksen ies, ja hallituksen muoto on heille sopimaton, ne sanovat luopuvansa pois ihmisistä, ja uskaltavat sanaan, mutta jos sinä oikein ymmärrät Jumalan sanan, niin sana sitoo sinut seurakuntaan."
Kun Laestadiuksen veljenpoika, nimismies Ragnar Laestadius kuoli v. 1871, Raattamaa todisti pois kutsutusta ja hänen sieluntilastaan haudan äärellä: "Herra avasi hänen silmänsä näkemään Kristuksen seurakuntaa, joka on pyhäin ihmisten yhteys. Hän oli Raamatun oppinut, mutta hän halusi kuulla evankeliumia kristittyjen suullisella saarnaamisella. Hän pani noutamaan vanhan Juho Keskitalon kuuden penikulman päästä, jolle hän tunnusti itsensä suureksi syntiseksi ja otti vastaan syntien anteeksiantamuksen Jeesuksen veressä.
Se oli kallis todistus. Sellaisen mekin, matkaystävät, tarvitsemme. Sellaisen olemme jo saaneet, kun olemme ahkeroineet uskoa omat syntimme anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä, ja tahdomme jatkuvasti tehdä matkaa köyhän ja halveksitun Jumalan ostolauman kanssa.
Kullervo Hulkko
Päivämies, 1961, syyskuun 21 päivä