Käsitteiden sekaannus, eli kristityn suhde kommunismiin

Muistoja menneiltä ajoilta sekä
Vanhoja säilyttämisen arvoisiksi harkittuja keskusteluja foorumillamme.

Käsitteiden sekaannus, eli kristityn suhde kommunismiin

ViestiKirjoittaja Taavetti » 20 Touko 2011, 13:33

Käsitteiden sekaannus, eli kristityn suhde kommunismiin


SUOMEN kuvalehden numerossa 3/16.1.1960 Eila Jokela on kirjoituksessaan "aikamme Johanneskastajat," käsitellyt sitä poliittis-uskonnollista sekaannusta, joka ilmenee silloin, kun ihminen on samalla kertaa uskovainen ja kommunisti. Sen selvittämiseksi hän vetoaa sekä seurakuntien papistoon että Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistykseen.

SRK.n kanta on tuotu esille monissa yhteyksissä. V. 1906 todettiin, että kristittyjen ei sovi osallistua sellaiseen puoluetoimintaan, jossa ilmenee jumalankielteinen henki. V. 1917 lausutaan edellisen lisäksi se, että kristityn "tulee olla Jumalan kunnian puolustajana tässä maailmassa sekä opissa että elämässä." Eduskuntavaaleihinkin hänen tulee osallistua ennen kaikkea siksi, etteivät kristinuskoa alas repivät virtaukset pääsisi määräävään asemaan maamme eduskunnassa.

V. 1926 SRK.n vuosikokouksen pöytäkirjaan on mm. merkitty, "että ns. puolueettomuus, jonka alla piilee punaisuus. Ja jolla edesautetaan sellaista, joka kerran meiltä ryöstää kristillisen vapauden, ei ole hyväksyttävä Jumalan lapsilaumassa tämänkaltaisen käsityksen levittämistä, vaan on sitä vältettävä ja esitettävä, että, koska myös kristittyjen kansallinen velvollisuus on käydä äänestämässä, kukin valtiollista ja kunnallista äänivaltaansa omantuntonsa ja Jumalan sanan mukaan käyttäisi."

Muitakin saman luontoisia lainauksia voisi esittää. Toisaalta on myös korostettu sitä, että SRK ei ole mikään poliittinen järjestö. Esim. 1931 pidetty vuosikokous päätti "kehottaa, johtokuntaa kaikille lähetysmiehille huomauttamaan että he eivät lähetysmatkoillansa toimisi valtiollisina puolueagitaattareina."

Julkaisemme oheisena katkelmia Eila Jokelan kirjoituksesta.

"Tässä kirjoituksessa tuon esille asian, joka on tuntematon ja yllättävä kenties suurimmalle osalle lehtemme lukijoista. Sitä vastoin Pohjois-Suomen asukkaille, ja myös keskipohjanmaalaisille se on tuttu ongelma, jonka edessä ainakin toistaiseksi ollaan neuvottomia. Tarkoitan eräissä peräpohjalaisissa ja keskipohjalaisissa syrjäkylissä vallitsevaa poliittis-uskonnollista sekaannusta. Ollaan yhtä aikaa omakohtaisesti heränneitä uskovaisia ja kommunisteja. Tällaisia syrjäkyliä on ainakin Posion, Sallan, Kuusamon, Taivalkosken ja Pudasjärven pitäjissä, jopa Nivalassa."

Sen jälkeen kirjoittaja kuvaa käyntiään Posion Anetjärvellä ja lausuu mm: "Toisessa talossa seinällä on kehyksessä Mannerheimin päiväkäsky kaatuneiden omaisille. Penkillä lojuu Neuvostoliitto-niminen aikakauslehti sekä Oulussa ilmestyvä skdl.n päivälehti. Pöydällä on "Siionin laulut ja virret" sekä "Rauhan sana" (ns. pikkuesikoislaestadiolaisten lehti.) Kuten toisissa taloissa, niin myös tässä kodissa emäntä sanoo olevansa "uskomassa" ja lisää, että "koko väen voimalla meiltä aina seuroihin mennään." Mutta hänen aikamiespoikansa suu naurun mujeessa myöntävät, etteivät he "ihan uskovaisia ole, Mutta ei meillä kyllä ole mitään uskontoa vastaankaan."

Seuraavalla asutustilalla meitä tervehditään mieleen painuvalla sydämen lämmöllä. Panen heti merkille, miten kauniisti lapset puhuttelevat äitiään ja miten kohteliaasti he käyttäytyvät. Emäntä selittää itkun keskeltä, kuinka hän "kaiken köyhyyden ja huonouden helteessä on koettanut kasvattaa lapset totiseen jumalanpelkoon. Se on suurin perintö, jonka vanhemmat voivat lapsilleen jättää. Kyllä se huononkin esirukous tulee kuulluksi ja se joskus kasvaa hedelmän." Penkillä istuu talon nuori mies ja kuuntelee äidin puhetta silmät kosteina. Onko hänkin uskovainen? Ei, ei ole "jaksanut vielä tehdä parannusta", mutta kyllä hän nytkin oli suurissa seuroissa. Sitten kaikki kertovat: muutama viikko sitten Anetjärvellä pidetyistä suurista seuroista, joissa oli ollut vieraita naapurikylistäkin, "paljon armonkerjäläisiä."

— Nykyisin tämän kylän nuorilla on oikein hyvä harrastus, jatkaa äiti iloisesti. Ne tekevät iltaisin talkoilla seurantaloa.
– Mitä seurantaloa?
— Skdl.n. Minäkin olin illalla siellä.
– Emäntä kiltti, haluatteko sanoa, mitä puoluetta te kannatatte?
— Sosialistista, skdl.ää. Sitä tässä kylässä äänestävät vissiin kaikki.
— Mutta kuinka te uskovaisena ihmisenä voitte äänestää skdl.ää? Kyllähän te tiedätte, että se on kommunistien puolue.
– Saattaa vain olla. Mutta minä olen kyllä sosialisti, skdl. Meille ovat saarnamiehet ja puolueen mies sanoneet, että uskonto ja politiikka ovat kaksi eri asiaa. Niin se on ollut täällä päin aina.

Seuraavassa perheessä jälleen tuo sama asia, politiikkaa ja uskontoa ei saa sotkea toisiinsa. Uskovaisia tässä ollaan, mutta äänestetään skdl.ää, köyhän puoluetta. – Mutta entäpä jos teidän puolueenne jonain päivänä tuleekin niin suureksi, että se kykenee kumoamaan yhteiskuntajärjestyksen, ja tekin pääsette vaikka kolhoosiin? No, no, nauraa isäntä, eihän sitä nyt niin pitkälle mennä. Mutta näitä köyhän ihmisen ajankohtaisia puutteita meidän puolue tuntuu parhaiten ajavan. Muut vain lupaavat. Paljon sitä on luvattu tänne pohjoiseenkin. – Ja taas kiertyy puhe niihin suuriin seuroihin."

– – –

"Sillä lailla. Ja aina parempaa tulee: eduskunnan skdl.n ryhmässä istuu parhaillaan kansanedustaja, joka on tullut eduskuntaan etupäässä laestadiolaisten äänillä Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä. Eräältä Nivalan papilta kuulin äskettäin, että pitäjän muudan syrjäkylä, joka on tyypillisen körttikylän maineessa, äänesti, viime eduskuntavaaleissa miltei sataprosenttisesti skdl.ää.

Tässä sitä sitten ollaan. Useimmat meistä ovat kasvaneet siihen käsitykseen, että kristinusko ja kommunismi ovat vastasuureita. Jos joku kommunisti tulee omakohtaiseen herätykseen, on hänen alettava uusi kilvoituksensa siitä, että hylkää kaiken mikä sotii Jumalaa vastaan, mm. kommunismin. Laestadiolaisessa saarnassa on vanhastaan opetettu, "ettei kristitty voi hyväksyä sellaista aatetta, joka julistaa, ettei muuta johtajaa, ei luojaa kuin konsa kaikkivaltias." Ja varmasti sama asia on tehty selväksi myös heränneiden seuratuvissa. Mutta syrjäkulmilla näyttävät käsitteet menneen sekaisin.

Tietenkin yhtenä syynä on täydellinen yhteiskunnallinen ja uskonnollinen valistumattomuus. Listaa voi jatkaa: nuo syrjässä asuvat ihmiset on unohdettu yksin huoliensa keskelle. Jos minä olisin joutunut vaikkapa Anetjärven kylmälle tilalle, ja ympärilläni olisi vain työtä, puutetta ja kasvava lapsilauma. Ja vuodesta toiseen lukisin lehdestä, että taas "Lapin vaikutusvaltaiset ystävät" ovat vierailleet maakunnassa ja luvanneet suuria, mutta eivät mitään antaneet, olisin kommunisti niin, että kiljuisin. Enkä ottaisi vastaan muita kuin sen, joka lupaa ajaa köyhän asiaa. Jos hän vielä minun kanssani uskoisi hyvään Jumalaan, niin aina parempi.

Mutta niinpä kommunistit ovatkin oivaltaneet syrjäkylien tilanteen, ja soveltaneet menetelmänsä sen mukaiseksi. Turhaa ei Sirola-opistossa valtion avuin työskennellä, ja turhaa siellä ei ole kansainvälisen kommunistikoulutuksen saaneita opettajia. Heidän systeeminsä on nerokas. Nykyisin se työskentelee laatumiehen tapaan, rauhallisesti, pitkällä tähtäimellä. Noin vaan johanneskastajina he raivaavat tietä erämaahan, sieltähän ne äänet tulevat.

Heidän on täytynyt myöntää, että kirkolliset herätysliikkeet ovat painuneet syvään Suomen kansan sydämeen. Sen vuoksi ne on toistaiseksi rauhoitettu. Politiikka ja uskonto selitetään kahdeksi eri asiaksi joita ei pidä sekoittaa keskenään. Aina on tarjolla veisuutaitoisia miehiä, jotka rahasta lähtevät käymään sotaa lähimmäistensä sielusta. Eikä tämä ilmiö ole suinkaan ominainen vain Suomelle. Se voidaan elimellisesti jäsentää siihen vapaampaan suuntaukseen, joka on vallinnut Neuvostoliiton uskonnollisessa elämässä vuodesta 1943 lähtien, jolloin kirkko sai jälleen alkaa toimintansa. Mutta toissaita me näemme piispa Dibeliuksen sitkeästä taistelusta, kuinka rajallista ja ristiriitaista on kirkon "vapaa" työskentely Itä-Saksassa, luterilaisuuden historiallisessa maapohjassa."

– – –

Kuitenkin uskoisin, että erittäin valistunut ja ihmisiä rakastava maallikko tai pappi voi auttaa syrjäkylien asukkaita käsitteiden kaaoksesta. Sillä suurin osa heistä ei varmastikaan ole kommunisteja, skdl.n nimen varjolla heidät on vain hämätty "sosialisteiksi". Koska tätä sairasta ilmiötä esiintyy etupäässä Pohjois-Suomessa — tosin sielläkin vain syrjäkulmilla, uskoisin, että nimenomaan laestadiolainen herätysliike yhteistoiminnassa seurakuntien kanssa voisi saada aikaan parannusta. Eikö esim. sellainen voimakas keskusjärjestö, kuin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys voisi tarttua asiaan?

Kaiken kaikkiaan. tämä probleema on niin laaja ja monipohjainen, että tiedän olevani täysin voimaton etsimään sille ratkaisua. Kuitenkin jonkun on tuotava se esille, julkiseen keskusteluun, sillä vaalikausi alkaa jo tänä vuonna ja lakimääräiset eduskuntavaalit ovat viimeistään puolentoista vuoden kuluttua. Tämän pähkinän ympärillä riittää työmaata uuden vuosikymmenen varrelle. Siinä on urakkaa papille sekä yhteiskuntamme nykysymboleille, puoluesihteerille ja toiminnanjohtajalle. Niin mikseipä siinä riitä sosiaalipoliittista kenttää myös tutkijalle, vaikka väitöskirjaan saakka."

SUOMEN kuvalehden numerossa 3/16.1.1960 Eila Jokela
Päivämies 21.1.1960
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Käsitteiden sekaannus, eli kristityn suhde kommunismiin

ViestiKirjoittaja Meiliaikku » 14 Joulu 2018, 18:12

Taavetti kirjoitti:Käsitteiden sekaannus, eli kristityn suhde kommunismiin


SUOMEN kuvalehden numerossa 3/16.1.1960 Eila Jokela on kirjoituksessaan "aikamme Johanneskastajat," käsitellyt sitä poliittis-uskonnollista sekaannusta, joka ilmenee silloin, kun ihminen on samalla kertaa uskovainen ja kommunisti. Sen selvittämiseksi hän vetoaa sekä seurakuntien papistoon että Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistykseen.

SRK.n kanta on tuotu esille monissa yhteyksissä. V. 1906 todettiin, että kristittyjen ei sovi osallistua sellaiseen puoluetoimintaan, jossa ilmenee jumalankielteinen henki. V. 1917 lausutaan edellisen lisäksi se, että kristityn "tulee olla Jumalan kunnian puolustajana tässä maailmassa sekä opissa että elämässä." Eduskuntavaaleihinkin hänen tulee osallistua ennen kaikkea siksi, etteivät kristinuskoa alas repivät virtaukset pääsisi määräävään asemaan maamme eduskunnassa.

V. 1926 SRK.n vuosikokouksen pöytäkirjaan on mm. merkitty, "että ns. puolueettomuus, jonka alla piilee punaisuus. Ja jolla edesautetaan sellaista, joka kerran meiltä ryöstää kristillisen vapauden, ei ole hyväksyttävä Jumalan lapsilaumassa tämänkaltaisen käsityksen levittämistä, vaan on sitä vältettävä ja esitettävä, että, koska myös kristittyjen kansallinen velvollisuus on käydä äänestämässä, kukin valtiollista ja kunnallista äänivaltaansa omantuntonsa ja Jumalan sanan mukaan käyttäisi."

Muitakin saman luontoisia lainauksia voisi esittää. Toisaalta on myös korostettu sitä, että SRK ei ole mikään poliittinen järjestö. Esim. 1931 pidetty vuosikokous päätti "kehottaa, johtokuntaa kaikille lähetysmiehille huomauttamaan että he eivät lähetysmatkoillansa toimisi valtiollisina puolueagitaattareina."

Julkaisemme oheisena katkelmia Eila Jokelan kirjoituksesta.

"Tässä kirjoituksessa tuon esille asian, joka on tuntematon ja yllättävä kenties suurimmalle osalle lehtemme lukijoista. Sitä vastoin Pohjois-Suomen asukkaille, ja myös keskipohjanmaalaisille se on tuttu ongelma, jonka edessä ainakin toistaiseksi ollaan neuvottomia. Tarkoitan eräissä peräpohjalaisissa ja keskipohjalaisissa syrjäkylissä vallitsevaa poliittis-uskonnollista sekaannusta. Ollaan yhtä aikaa omakohtaisesti heränneitä uskovaisia ja kommunisteja. Tällaisia syrjäkyliä on ainakin Posion, Sallan, Kuusamon, Taivalkosken ja Pudasjärven pitäjissä, jopa Nivalassa."

Sen jälkeen kirjoittaja kuvaa käyntiään Posion Anetjärvellä ja lausuu mm: "Toisessa talossa seinällä on kehyksessä Mannerheimin päiväkäsky kaatuneiden omaisille. Penkillä lojuu Neuvostoliitto-niminen aikakauslehti sekä Oulussa ilmestyvä skdl.n päivälehti. Pöydällä on "Siionin laulut ja virret" sekä "Rauhan sana" (ns. pikkuesikoislaestadiolaisten lehti.) Kuten toisissa taloissa, niin myös tässä kodissa emäntä sanoo olevansa "uskomassa" ja lisää, että "koko väen voimalla meiltä aina seuroihin mennään." Mutta hänen aikamiespoikansa suu naurun mujeessa myöntävät, etteivät he "ihan uskovaisia ole, Mutta ei meillä kyllä ole mitään uskontoa vastaankaan."

Seuraavalla asutustilalla meitä tervehditään mieleen painuvalla sydämen lämmöllä. Panen heti merkille, miten kauniisti lapset puhuttelevat äitiään ja miten kohteliaasti he käyttäytyvät. Emäntä selittää itkun keskeltä, kuinka hän "kaiken köyhyyden ja huonouden helteessä on koettanut kasvattaa lapset totiseen jumalanpelkoon. Se on suurin perintö, jonka vanhemmat voivat lapsilleen jättää. Kyllä se huononkin esirukous tulee kuulluksi ja se joskus kasvaa hedelmän." Penkillä istuu talon nuori mies ja kuuntelee äidin puhetta silmät kosteina. Onko hänkin uskovainen? Ei, ei ole "jaksanut vielä tehdä parannusta", mutta kyllä hän nytkin oli suurissa seuroissa. Sitten kaikki kertovat: muutama viikko sitten Anetjärvellä pidetyistä suurista seuroista, joissa oli ollut vieraita naapurikylistäkin, "paljon armonkerjäläisiä."

— Nykyisin tämän kylän nuorilla on oikein hyvä harrastus, jatkaa äiti iloisesti. Ne tekevät iltaisin talkoilla seurantaloa.
– Mitä seurantaloa?
— Skdl.n. Minäkin olin illalla siellä.
– Emäntä kiltti, haluatteko sanoa, mitä puoluetta te kannatatte?
— Sosialistista, skdl.ää. Sitä tässä kylässä äänestävät vissiin kaikki.
— Mutta kuinka te uskovaisena ihmisenä voitte äänestää skdl.ää? Kyllähän te tiedätte, että se on kommunistien puolue.
– Saattaa vain olla. Mutta minä olen kyllä sosialisti, skdl. Meille ovat saarnamiehet ja puolueen mies sanoneet, että uskonto ja politiikka ovat kaksi eri asiaa. Niin se on ollut täällä päin aina.

Seuraavassa perheessä jälleen tuo sama asia, politiikkaa ja uskontoa ei saa sotkea toisiinsa. Uskovaisia tässä ollaan, mutta äänestetään skdl.ää, köyhän puoluetta. – Mutta entäpä jos teidän puolueenne jonain päivänä tuleekin niin suureksi, että se kykenee kumoamaan yhteiskuntajärjestyksen, ja tekin pääsette vaikka kolhoosiin? No, no, nauraa isäntä, eihän sitä nyt niin pitkälle mennä. Mutta näitä köyhän ihmisen ajankohtaisia puutteita meidän puolue tuntuu parhaiten ajavan. Muut vain lupaavat. Paljon sitä on luvattu tänne pohjoiseenkin. – Ja taas kiertyy puhe niihin suuriin seuroihin."

– – –

"Sillä lailla. Ja aina parempaa tulee: eduskunnan skdl.n ryhmässä istuu parhaillaan kansanedustaja, joka on tullut eduskuntaan etupäässä laestadiolaisten äänillä Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä. Eräältä Nivalan papilta kuulin äskettäin, että pitäjän muudan syrjäkylä, joka on tyypillisen körttikylän maineessa, äänesti, viime eduskuntavaaleissa miltei sataprosenttisesti skdl.ää.

Tässä sitä sitten ollaan. Useimmat meistä ovat kasvaneet siihen käsitykseen, että kristinusko ja kommunismi ovat vastasuureita. Jos joku kommunisti tulee omakohtaiseen herätykseen, on hänen alettava uusi kilvoituksensa siitä, että hylkää kaiken mikä sotii Jumalaa vastaan, mm. kommunismin. Laestadiolaisessa saarnassa on vanhastaan opetettu, "ettei kristitty voi hyväksyä sellaista aatetta, joka julistaa, ettei muuta johtajaa, ei luojaa kuin konsa kaikkivaltias." Ja varmasti sama asia on tehty selväksi myös heränneiden seuratuvissa. Mutta syrjäkulmilla näyttävät käsitteet menneen sekaisin.

Tietenkin yhtenä syynä on täydellinen yhteiskunnallinen ja uskonnollinen valistumattomuus. Listaa voi jatkaa: nuo syrjässä asuvat ihmiset on unohdettu yksin huoliensa keskelle. Jos minä olisin joutunut vaikkapa Anetjärven kylmälle tilalle, ja ympärilläni olisi vain työtä, puutetta ja kasvava lapsilauma. Ja vuodesta toiseen lukisin lehdestä, että taas "Lapin vaikutusvaltaiset ystävät" ovat vierailleet maakunnassa ja luvanneet suuria, mutta eivät mitään antaneet, olisin kommunisti niin, että kiljuisin. Enkä ottaisi vastaan muita kuin sen, joka lupaa ajaa köyhän asiaa. Jos hän vielä minun kanssani uskoisi hyvään Jumalaan, niin aina parempi.

Mutta niinpä kommunistit ovatkin oivaltaneet syrjäkylien tilanteen, ja soveltaneet menetelmänsä sen mukaiseksi. Turhaa ei Sirola-opistossa valtion avuin työskennellä, ja turhaa siellä ei ole kansainvälisen kommunistikoulutuksen saaneita opettajia. Heidän systeeminsä on nerokas. Nykyisin se työskentelee laatumiehen tapaan, rauhallisesti, pitkällä tähtäimellä. Noin vaan johanneskastajina he raivaavat tietä erämaahan, sieltähän ne äänet tulevat.

Heidän on täytynyt myöntää, että kirkolliset herätysliikkeet ovat painuneet syvään Suomen kansan sydämeen. Sen vuoksi ne on toistaiseksi rauhoitettu. Politiikka ja uskonto selitetään kahdeksi eri asiaksi joita ei pidä sekoittaa keskenään. Aina on tarjolla veisuutaitoisia miehiä, jotka rahasta lähtevät käymään sotaa lähimmäistensä sielusta. Eikä tämä ilmiö ole suinkaan ominainen vain Suomelle. Se voidaan elimellisesti jäsentää siihen vapaampaan suuntaukseen, joka on vallinnut Neuvostoliiton uskonnollisessa elämässä vuodesta 1943 lähtien, jolloin kirkko sai jälleen alkaa toimintansa. Mutta toissaita me näemme piispa Dibeliuksen sitkeästä taistelusta, kuinka rajallista ja ristiriitaista on kirkon "vapaa" työskentely Itä-Saksassa, luterilaisuuden historiallisessa maapohjassa."

– – –

Kuitenkin uskoisin, että erittäin valistunut ja ihmisiä rakastava maallikko tai pappi voi auttaa syrjäkylien asukkaita käsitteiden kaaoksesta. Sillä suurin osa heistä ei varmastikaan ole kommunisteja, skdl.n nimen varjolla heidät on vain hämätty "sosialisteiksi". Koska tätä sairasta ilmiötä esiintyy etupäässä Pohjois-Suomessa — tosin sielläkin vain syrjäkulmilla, uskoisin, että nimenomaan laestadiolainen herätysliike yhteistoiminnassa seurakuntien kanssa voisi saada aikaan parannusta. Eikö esim. sellainen voimakas keskusjärjestö, kuin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys voisi tarttua asiaan?

Kaiken kaikkiaan. tämä probleema on niin laaja ja monipohjainen, että tiedän olevani täysin voimaton etsimään sille ratkaisua. Kuitenkin jonkun on tuotava se esille, julkiseen keskusteluun, sillä vaalikausi alkaa jo tänä vuonna ja lakimääräiset eduskuntavaalit ovat viimeistään puolentoista vuoden kuluttua. Tämän pähkinän ympärillä riittää työmaata uuden vuosikymmenen varrelle. Siinä on urakkaa papille sekä yhteiskuntamme nykysymboleille, puoluesihteerille ja toiminnanjohtajalle. Niin mikseipä siinä riitä sosiaalipoliittista kenttää myös tutkijalle, vaikka väitöskirjaan saakka."

SUOMEN kuvalehden numerossa 3/16.1.1960 Eila Jokela
Päivämies 21.1.1960




Eipä ole tämän tapaista kirjoittelua tämän ajan Suomen Kuvalehdessä. jos olisi, joutuis varmaan syytteeseen.


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 14 Joulu 2018, 18:12
Meiliaikku
puuhakas
 
Viestit: 229
Liittynyt: 24 Elo 2010, 22:23


Paluu Arkistofoorumi



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron