Kirjoittaja Taavetti » 07 Maalis 2012, 16:48
Väinö Havas hengen ja miekan mies – 25 vuotismuisto
Tasan kaksikymmentäviisi vuotta sitten, elokuun 21. pnä osui konekiväärin luoti Hyrsylän mutkassa Suvilahdessa suoraan kapteeni Väinö Havaksen sydämeen. Tällöin sammui palavan hengenmiehen ja 5. sodan sotilaan maallinen vaellus. Jäljelle jäi vain "Testamentti pojalleni runo, joka karun miehekkäällä tavalla kertoo suomalaisen miehen lähdöstä "kohti tuskien rintamaa," kalasauna ja suuri perhe. Isänmaa oli ottanut uhrinsa.
Väinö Havas oli lempääläisiä poikia. Hän syntyi Lempoisten vanhalla kansakoululla elokuun 15 päivänä 1888. Täältä alkoi voimallisen julistajan, kansanedustajan ja sotilaan ura. Olemme koonneet oheiseen katkelmia, joitten perusteella voi muodostaa jonkinlaisen kuvan tästä merkkimiehestä.
1.11.1941 lausui eduskunnan puhemies Wäinö Hakkila seuraavat muistosanat:
"Taistelu" maan vapauden puolesta vaatii uhreja. Myöskin eduskunta on menettänyt sankarikuoleman kautta taistelukentälle edustaja Väinö Havaksen keskuudestaan. Hänet valittiin, viime vaaleissa eduskuntaan, jossa hän suoruudellaan ja oikeamielisyydellään saavutti suurta arvonantoa edustajatovereittensa puolelta. Valitamme syvästi, että hänen tuolinsa on tänään tyhjä, ja sitä koristaa kunnioittavan surumme osoituksena laakeriseppele. Väinö Havas otti upseerina osaa entisten sotilaallisten ansioittensa lisäksi edustajana ollessaan molempiin puolustustaisteluihimme. Suuren perheen isä on poistunut rakkaitten omaistensa luota, annettuaan suurimman uhrin ihmiselämän korkeimpien arvojen puolesta. Hänen sankarikuolemansa on eduskuntamme kunnia."
Testamentti pojalleni
4. 12. 1939 päiväsi Väinö Havas pistäytyessään kotonaan Kivijärvellä ehkä tunnetuimman runonsa, "Testamentti pojalleni." Vaikkakaan Havas ei varsinaisesti ollut runoilija, yritti hän sinnikkäästi ja peräänantamattomasti "hypätä Pegasoksen selkään." Testamentti pojalle -runossa on vavahduttavaa, karua tunnetta, velvollisuutta ja jossain määrin alistuneisuutta. Se on miehisen miehen ja papin sanat pojalleen, mutta samalla se on kuvaus eräästä vaikeasta vaiheesta kansakuntamme elämässä:
Tänä aamuna poikani lähden kohti tuskien rintamaa.
Sinun, äitis ja veIjies tähen minut kutsuvi isänmaa.
Isänmaallinen; kontua vailla olen ollut ja köyhä mies.
Sydän-Suomeni karuilla mailla oli suitseva kotilies.
Perinnöksesi, poikani, annan tyhjät taskut ja isänmaan,
kalasaunani välkkyvän rannan, pyhän uskoni Jumalaan.
Minut kerran kun kantavat luokses, risti sormes ja ole mies.
Kävi poikani, näin sinun vuokses, minä viitoitin miehen ties.
Kävi poikani, näin sinun vuokses...
Havaksen kaatumisesta on säilynyt kertomus, jonka kertoi Mannerheim- ristin ritari. Väinö Sokka: "– Kello 2. 21 päivää vasten yöllä kaatui Havaksen uskollinen taistelulähetti Väinö Puranen. Vähää vaille kello ne1jä kuulin Havaksen kysyvän, olinko lähellä. Vastattuani myöntävästi hän ilmoitti, että edessä olevan lehdon takana näytti olevan vihollisen hyökkäysvaunu. Sanoin tuovani panssarintorjuntakiväärin sinne, missä Havaskin oli, sillä en nähnyt paikaltani siihen suuntaan, jonka Havas oli maininnut. Lähdin ja nousin radan viereen syntyneen hiekkavallin päälle, joka lienee ollut toista metriä korkea ja ammuin. Oli vielä aamuhämyä ja sumua, joten näkyväisyys oli huono. Pyysin sen tähden, että joku ottaisi kiikarini ja tähystäisi, osuinko, voidakseni mahdollisesti muuttaa tähtäintä. Havas tarttui kiikariini ja rupesi tähystämään minusta hieman viistoon oikealta. Jo aikaisemmin hän oli tapansa mukaan kävellyt ja liikkunut seisaallaan pitäessään yhteyttä joukkueisiin. Nytkin hän seisoi. Olin ampunut ehkä 7 – 8 laukausta, kun Havas sanoi minun osuneen maaliin. Samassa totesin sen itsekin, sillä näin tulen räiskähtävän ja huomasin, kuinka vaunu savusi. Ammuin koko lippaan, kymmenen laukausta, ja kun otin uutta lipasta takanani olleelta pojalta, näin että Havas yhä kiikaroi. Ehdin uudestakin lippaasta ampua vielä kolme laukausta, kunnes lopetin. Vilkaisin ympärilleni. Havas oli poissa. Huusin, minne kapteeni meni. Lähellä olleet pojat vastasivat hänen kaatuneen. He pitivät sylissään häntä minun takanani ja tunnustelivat valtimon lyöntiä. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet valkoisiksi kuin lumi. Paikalle rientäneet lääkintämiehet lähtivät kantamaan häntä paareilla taaksepäin. Ajattelin, että ehkäpä hän oli vain haavoittunut ja virkoaa, sillä kukaan ei vielä tiennyt, mihin häneen oli sattunut. Vihollinen aloitti samaan aikaan kolmen jäljellä olleen hyökkäysvaunun tukemana ankaran hyökkäyksen päästäkseen pois saarroksista. En voinut ottaa heti paikalla tarkempaa selvää Havaksen kohtalosta, sillä minun oli huolehdittava tehtävistäni. Kun kaksi vaunua oli vielä tuhottu ja vain kolmas oli päässyt toistaiseksi läpi, tyrehtyi vihollisen hyökkäys ja tuli hiljaisempaa. Nyt levisi tieto, että Havas oli todella kaatunut. Luoti oli osunut suoraan sydämeen."
Olkaamme uskollisia synnyinmaalle...
Väinö Havas lausui talvisodan aikana erään uskon- ja aseveljensä haudalla: "Me jäämme vaalimaan isänmaan rakkauden uhritulta täällä Suomen sydämessä. Me talutamme poikamme ja tyttäremme taisteluissa nukkuneiden kummuille ja kerromme heille isistä ja veljistä, jotka antoivat kaikkensa seistessään vapautemme suojamuurina. Näytämme heille pellot, joita taatot ovat kyntäneet, välkkyvät landet, joista he ovat veden viljaa pyytäneet, metsät, missä heidän kirveensä ovat kalskuneet, silmänkantamattomat suot, minne heidän lapionsa ovat valtavia ojia viiltäneet ja kerromme arkisen rauhantyön sankareista, iloista sirppien sirahtaessa valmistuneeseen viljaan, suruista, joita Suomen peltoihin on niin paljon haudattu. Kun poikamme varttuvat nuorukaisiksi, laskemme heidän käteensä kiväärin, joka kerran kirposi kantajansa kourista, ja annamme heidän ohjattavakseen auran, jolla isä suorat ja syvät vakonsa kynti. Sanomme heille: Hoida perintösi, poika ja astu taattosi uurtamaa uraa. Me lupaamme vaalia myös sitä kaikkein pyhintä liekkiä, Herran tulta, joka kauan on palanut näillä main. Älköön koskaan haihtuko sydämistämme se murhe, joka Jumalan mielen jälkeen on. Älköön milloinkaan tauotko tuvistamme kaikumasta armon ja totuuden sana, köyhän, mutta armoitetun sielun virsi Jumalan Karitsan kunniaksi. Älköön vaietko seuroistamme synnintunnustuksen ääni ja synninpäästön ihana lohtu. Olkoot tuntomme puhtaat ja kamppailumme olkoon kuuma turmion valtoja vastaan. Silloin nousee kahden rintaman kelpo sotureita jatkuvasti näiltä rantamilta, hiljaisia mutta lujia miehiä, jotka ovat uskollisia loppuun asti, uskollisia sille Herralle, joka meidät lunasti, uskollisia rakkaalle syntymämaalle."
Päivämies 17.8.1966
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4