Sinkun ilo perheettömyydestään

Sinkkujen elämän iloista ja suruista sekä uskossa elämisestä.

Sinkun ilo perheettömyydestään

ViestiKirjoittaja Sinisielu » 25 Syys 2006, 01:45

Ei ole saanut tuo avaukseni "Sinkun suru perheettömyydestään" kannatusta, niin saisiko tämä sitten? :shock:
Avatar
Sinisielu
puurtaja
 
Viestit: 657
Liittynyt: 19 Loka 2004, 08:24

ViestiKirjoittaja Taavetti » 25 Syys 2006, 03:32

Toivottasvasti saavat molemmat aiheet, on niissä varmasti keskustelemista, kun vain alkuun pääsee. Taitaa monia ujostuttaa edes kirjoittaa, mutta jos alku löyty, on mahdollista hyväkin keskusteluilmapiiri.

*En halunnut kirjoittaa minulle sinänsä tutusta aiheesta, koska se ei ole juuri nyt ajankohtainen itselleni. Vapaan ilmapiirin luomisessa haluan kuitenkin tehdä voitavani, kaikissakin aiheissa.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Pottu » 25 Syys 2006, 17:22

Kai voisin kirjoittaa molempienkin alle. :lol: Tai...hmm... Tuskinpa sitä tulee niinpäin ajateltua, että MIKÄ ONNI, että olen säilynyt perheettömänä ja liitettyä iltarukoukseen pyyntöä, että Varjelethan jatkossakin minut perheen rasitukselta. :wink: Mutta onhan sinkun osassakin toki hyviä puoliakin ja sinkkunakin voi elää hyvin täysipainoista elämää.
...peruna on ruoka ihan oikea
Avatar
Pottu
tosi pirteä
 
Viestit: 347
Liittynyt: 25 Helmi 2005, 20:51

ViestiKirjoittaja kesis » 25 Syys 2006, 17:49

minä oikeastaan viimetalven aikana alkoin ajatteleen et voi olla ettei sitä aviopuolisoa saa sitä ennen olin pitäny itsestäänselvyytenä, mutta ei tällä hetkellä mitää kiirettä koska haluan itselle ammatin ja sillee.
Avatar
kesis
Valvoja
 
Viestit: 1071
Liittynyt: 28 Joulu 2005, 15:25
Paikkakunta: Vantaa

ViestiKirjoittaja Pottu » 26 Syys 2006, 23:36

Sinisielu taisi poistaa edellisen kirjoituksensa. Niinpä! :wink: Itsekin kyllä mielessäni listasin siihen listaan kolikon toisia puolia.

- Esim. Tuosta laskujen maksamisesta : Tosiaan tarvitsee huolehtia vain omista laskuistaan
- Toisaalta ; pariskunnalla monet laskut puolittuvat. Tarvitsee tilata vain yks lehti, vain yksi lämmityslasku, ruoanvalmistus on suhteessa halvempaa jne..

- Vapaus mennä ja tulla -takaisin tyhjään kotiin, jossa kukaan ei toivota tervetulleeksi takaisin.
Jne..
-Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää!-
...peruna on ruoka ihan oikea
Avatar
Pottu
tosi pirteä
 
Viestit: 347
Liittynyt: 25 Helmi 2005, 20:51

ViestiKirjoittaja Sinisielu » 30 Syys 2006, 14:24

Tiedän pari naimatonta kunniaan päässyttä uskon sisarta. He kuolivat keski-ikäisinä. Aina ei siis välttämättä ole yksinäinen vanhuus edessä...
Avatar
Sinisielu
puurtaja
 
Viestit: 657
Liittynyt: 19 Loka 2004, 08:24

ViestiKirjoittaja Emka » 30 Syys 2006, 15:05

Älä ny hyvä ihminen sitä yksinäistä vanhuutta pelkää,kun olet vielä noin nuori :lol: Sulla kerkiää olla vaikka mitä mahdollisuuksia kun et hättäile :roll:
Mää oon 31 vuotta sua vanhempi,ja vaikka ei omaa perhettä ole, niin en koe olevani yksinäinen, kun on noitapienia ja nuoria ystäviä jotka saattavat poiketa koulusta tullessaan tai sitten on niitä rästissä olevia kyläpaikkoja, jotka odottavat ja odottavat,

Tällä viikolla tuli kolmessa käytyä, ja enempiä en olisi jaksanutkaan.

Piristystä syksyyn :lol:
Avatar
Emka
Aurinkotuuli
 
Viestit: 1464
Liittynyt: 25 Tammi 2005, 22:05
Paikkakunta: Pirkanmaalla pieni pitäjä

ViestiKirjoittaja tirlittan » 26 Maalis 2008, 15:24

Lapsena kuulin erään vanhemman herran toteavan ihmisten naimisiin menosta ja naimisissa olosta: "Ensin ne siihen hinkuu ja sitten ne siinä vinkuu".

Tullut joskus mieleen, kun yksineläjä tai naimisissa oleva valittelee omaa osaansa ja vertaa sitä eri elämäntilanteessa olevan elämään, että onko niin, ettei ihminen osaa tyytyä omaan elämäänsä, oli se mitä tahansa...

Jokaisen ihmisen elämä kuitenkin on merkityksellinen sellaisenaan. Jumala johdattaa lastaan ja antaa elämään ne vaiheet, mitkä on kullekin sopivaksi katsonut.

Aviopuolisoa tai muita elämäänsä kaipaamia asioita saa Jumalalta pyytää, mutta on hyvä muistaa rukouksessa mieli: "tapahtukoon, Isä, sinun tahtosi".
tirlittan
 

ViestiKirjoittaja Jay » 26 Huhti 2012, 01:48

Tällä palstalla on ollu niin pitkään hiljaista, että vaikuttaa VL-foorumilta ”sinkut” loppuneen! Liekö saatu kaikki naimisiin?

Lueskelin pitkään tätä palstaa, monia näitä lyhyitä ja aika samankaltaisiakin viestiketjuja, ja mietin, mihin vastaisin. Päätin sitten heittää kaikki ajatukseni tänne. Otsikko oli niin mainion vino! :smile:

Paljon oli puhetta tuosta sinkkupalstan nimestä ja ylipäätään nimityksestä aikuiselle ei-naimisissa olevalle. Minunkin korvaan sinkku -sanalla on hyvin ikävä klangi, mutta ei palstan nimen muuttamisen harkitsemista tarvitse välttämättä miettiä, jos se suuremmalle osalle on neutraali.
Itse en tosiaan ole naimisissa, mutta jotenkin koko siviilisäätykysymys ei kosketa millään lailla. Kokisin jopa niin, että minulla ei ole siviilisäätyä lainkaan. Olen säädytön! :smile: Siviilisäädyn tai perheellisyyden tullessa vieraiden kanssa puheeksi, ja kun minun "säätyäni" tiedustellaan -mitä tapahtuu harvoin- vastaan olevani ”sitoutumaton” tai ”solisti”. Kotiväki (sellainen on, enhän minä mikään perheetön ole!) kutsuu usein ”aikamiespojaksi”.

Oli muuten jännä lukea muutamalta käyttäjältä tuota, miten kanssakulkijat ottavat osaa yksinäisyyden suruun. Onhan se yksinäisyys risti, ei siinä mitään, mutta kokisin sen äkkiä loukkaavana jos naimattomuuttani surkuteltaisiin. Hyvänen aika, naimattomuushan on helpotus! Saa minulta toki kysyä, että mitä kuuluu, mutta ei tarvitse pukeutua säkkiin ja tuhkaan ennenkuin olen vastannutkaan.
Joskus kuulee juttuja että vanhemmat ja isovanhemmat patistelevat lapsiaan ja lastenlapsiaan avioliittoon. Itse en ole sellaista kokenut. Isovanhemmat tosin joskus heittävät, että "on se tyttö tuollakin pojalla, mutta se ei vaan suostu tuomaan sitä näytille". Saatan vastata, että "tosi on", ja sitten aihe on loppuun käsitelty! :D

Ehkäpä olen vielä kovin nuori hätäilemään tässä pariutumisasiassa; en ole vielä kolmeakymmentäkään. Viidestä täysi-ikäisestä sisaruksestanikin vain kaksi on perheellisiä, ja muut eivät edes seurustele, joten eipä tässä kehenkää ole tarvinnut itseä vertailla. Ehkäpä kaipuu syttyy sitten, kun tutuista kaikki ovat naimisissa, ja kotisiionin toiseksi vanhin sitoutumaton on itseäni kymmenen vuotta nuorempi.

Rakkaus on asia, joka nousee seurustelua ja avioliittoa koskevissa aiheissa aina esille. Rakkautta on toki muuallakin. Tuntuu muuten, että rakkaus -sana on kokenut arvon heikkenemisen. Rakkaus sekoitetaan monta kertaa enemmän ihastumisen, himon ja intohimon tunteeseen kuin siihen, mitä kristillisyys siitä opettaa. Pappikaan ei kysy alttarilla, että rakastatko, vaan tahdotko!
Tohdin sanoa (provokaatiovaroitus!), ettei joku ripari-ikäinen varmasti tiedä rakkaudesta, kun ei luultavasti paljon muustakaan, vielä mitään :smile: Sen vähäisen ymmärryksen tähden "rakastunutta" teiniä onkin niin vaikea ja turha neuvoa :smile: No joo, tämä väite kumpuaa tietysti siitä, että itse on elänyt niin pitkään sen rakkauden merkityksen löytääkseen (ja ehkä jopa tunteakseen sitä).

On kulunut useita vuosia siitä kun viimeksi on tuntenut jotain erityistä mielenkiintoa tai viehätystä jotain lähimmäistä kohtaan. Jos näkökenttään joskus löytyy joku nätti tapaus, ajattelee, "että ei mitään tsäänssejä; säästänpä taas aikaa, vaivaa ja henkistä kapasiteettia". Elämässä on tällä hetkellä niin paljon jännittävämpiä ja kiinnostavampia asioita. Ja murheitakin. Toisekseen ajattelen helposti pahinta mahdollista skenaariota naimisissa olemisesta. En löydä itsestäni hirveästi isällisiä piirteitä. Olen nähnyt ja kokenut sen verran, että oma lapsi saati lapsikatras koituisi suureksi taakaksi. Puhumattakaan vakituisesta kämppäkaverista!
Sitäpaitsi olen erittäin tottunut omillaan toimimiseen. Lapsuudessa minulla oli vain muutama kaveri, ja siksi harrastin paljon antisosiaalisia touhuja kuten piirtämistä ja lukemista. Teini-iässä ystäviä ei siunaantunut sitäkään vähää, ja sosiaaliset tilanteet alkoivat jo pelottaakin. Siten olen kai kasvanut pitämään enemmän yksinäisyydestä kuin kumppanuudesta, vaikka nykyään kavereita on joltisestikin, ja pärjään ihmisten kanssa varsin hyvin.

Isompi ongelma on siis yksinäisyys kaikkinensa, ei niinkään sen puolison puuttuminen. Kun nyt saisi edes saattomiehen, tai sanotaan saattajan (HAA olen sukupuolineutraali :smile: ), tielle ja matkalle, niin tahtoisin olla tosi tyytyväinen! Vaikka noita kavereita onkin, niin ei kymmenenkään kaveria vastaa yhtä ystävää.
Se oli muuten karkausvuosi ja -päiväkin tänä vuonna.. oli sen verran hiljaista, että hamekankaat jäi kauppaan :smile:

Joku palstalainen kirjoitti jossakin viestiketjussa, harmi kun en löytänyt enää, kun aloin tätä kirjoittaa, että jotkut naimattomat olivat menehtyneet jo keski-iässä, että sikäli paljon pelätty yksinäinen vanhuus jäi pelkäksi dystopiaksi. Se oli ihan jäätävä veto, nauroin makeasti! :smile:

No tässähän se on, samassa keskustelussa:
Sinisielu kirjoitti:Tiedän pari naimatonta kunniaan päässyttä uskon sisarta. He kuolivat keski-ikäisinä. Aina ei siis välttämättä ole yksinäinen vanhuus edessä...


Edit. Sitaatti.
Jay
puuhakas
 
Viestit: 244
Liittynyt: 15 Heinä 2011, 01:25

ViestiKirjoittaja metsätähti » 26 Huhti 2012, 21:16

Tämä tuntuu kyllä joskus olevan vähän kiellettyä iloa, mutta... no, puolensa kaikella. Jos onkin ajoittain ikävä toista ihmistä vierelle, niin enpä tiiä, suostuisinko kovin helpolla enää vapaudestani luopumaan. :lol: Kun nuorena alkoi seurustella ja meni naimisiin, ja nuorena se loppui, niin surun vähettyä koen iloa siitä, että ei tarvitse joka asiaa neuvotella ja sovitella. Jos lapsettomaksi jään, niin onhan noita pieniä aina eri tavoin mahdollista saada ympärille, yhdelle lisäsylille on tarvetta paikassa jos toisessakin.
Ylistys armon auringon! Se Herran kansan yllä on, ja virta valoa kantaa. SL 275 :)
Avatar
metsätähti
ahertaja
 
Viestit: 571
Liittynyt: 02 Syys 2009, 17:00
Paikkakunta: Pohjois-Suomi

ViestiKirjoittaja Jay » 29 Huhti 2012, 13:50

Kaikkeen tietysti tottuu, perheellinen perheeseensä ja vapaa vapauteensa. Statuksen muutos on usein kriisin paikka.
Tähän liittyy eräs pikku dissonanssi, joka sai "yksinäisyyteni" tuntumaan suloiselta vapaudelta. Jouduin nimittäin kotimieheksi tuossa päivänä eräänä, kun vanhempani olivat matkoilla. Tarkennan, että varsinainen kotimies talossa kyllä oli, minua tarvittiin lähinnä sen tähden, että sattui olemaan auto käytettävissä. Siitä innostuneena päätettiin sisarusten kanssa lähteä samalla kyydillä seuroihin. Hyvä ajatus ja helppo sanoa, mutta toteutus osoittautui todella hermoja raastavaksi. Vaikka varsin hyvillä hermoilla olen siunattu, niin silti toisinaan Pietari minussa nostaa päätään. Oletin -kaiketi tyhmyyttäni-, että tähän päivään mennessä sisarukset ovat oppineet olemaan valmiita viimeistään puolta tuntia ennen seurojen alkua. Ei suinkaan, itse olin ensimmäisenä autossa istumassa ja odottamassa muita, joita ei meinannut kuulua sitten millään. Inhoan myöhästymistä, ja kellon raksuttaessa kohti seurojen alkamisaikaa ei turmeluskaan ollut kaukana. Täytyipä lopulta, kun auto oli saatu pakattua, oikein ääneen todeta, että harvoin on niin seurojen tarpeessa, kuin silloin, kun sinne tekee lähtöä!

Onneksi seuramatka oli kaikin puolin onnellinen ja ravitseva.
Mietin kuitenkin, että paljolta olen säästynyt, kun ei tarvitse tuota rumbaa vetää joka viikko, puhumattakaan yhteisistä ruokailuista, iltatoimista yms mitä kaikkea perhe-elämään liittyykään. Miten kärsivällisyyteni riittäisi? Ehkä Herra antaisi sitä hippusen lisää.. koetusten kautta!
Toistaiseksi näin on silti paras. Oma tupa, oma lupa, kaikki on juuri siinä järjestyksessä ja kontrollissa, kuin itse toivoo.
Jay
puuhakas
 
Viestit: 244
Liittynyt: 15 Heinä 2011, 01:25

ViestiKirjoittaja metsätähti » 29 Huhti 2012, 15:26

Totta. Nuo "lainalapset" virkistävät ja ilahduttavat kyllä kovasti, mielelläni leikin muksujen kans ja hoidan perusjutut, mutta kun lapsiperhekyläily on ohi taikka palautan ipanoita kotiin, niin kyllä se täys hiljaisuus ja lupa olla vain on kyllä asia jota arvostaa.

Itelle noita sairauksia on suotu sen verran, että lääkkeet eivät salli ilmeisesti ikinä lapsia. Tai siis että sairauksia on pakko lääkitä, ja niiden vaikutukset sikiöön ovat sen verran ikävät, että näin lääkäri homman määritteli. Kysyin nimittäin sitä viimeksi syksyllä, ihan sitä ajatellen, että jos vielä vierelle puoliso siunataan. Siinä on vähän niin kuin pakko sitten toisenkin hyväksyä se, että perhe ei kasva. Tai miten tuon siis ajattelis - tällä hetkellä tuntuis, että epäeettistä olis altistaa sikiö niille lääkeaineille, joita ei turvallisena pidetä. Tosin eipä se mahdollinen ehkäisykään suuremmin mieltä lämmitä.
Ylistys armon auringon! Se Herran kansan yllä on, ja virta valoa kantaa. SL 275 :)
Avatar
metsätähti
ahertaja
 
Viestit: 571
Liittynyt: 02 Syys 2009, 17:00
Paikkakunta: Pohjois-Suomi


Paluu Sinkkupalsta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa