Pientä kertausta hiukan mutkia oikoen:Kun seuroissa saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi ”seurakunnan yli”, naiset eivät enää toimineet eivätkä halunneet toimia saarnaajina. Myöskään mikään paikallisseurakunta ei halunnut pyytää naista saarnaamaan. Asiasta vallitsi aikansa yhteiskunnan sopivuussääntöihin ja sukupuolirooleihin perustuva konsensus. Mitään oppiin perustuvaa kieltoa ei kuitenkaan esitetty, eikä mahdollisia ”saarnaamisyrityksiä” pidetty harhaoppina. Tällaiseksi lestadiolaisuuden ”saarnainstituutio” oli vakiintunut viimeistään vuoteen 1870 mennessä.
Ymmärtääkseni tämä tiivistykseni on sopusoinnussa Hanneksen lainaaman Raittilan käsityksen kanssa:
”Kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, jolla oli selvästi rajattu asema kokousten liturgiassa, he näyttävät jääneen kuulijoiden penkkeihin. 1870-luvun lähteet tietävät että ratkaisu ei ollut periaatteessa ehdoton. --- Lähteiden valossa on joka tapauksessa ilmeistä, että saarnaajan tehtävä, joka 1860-luvun lopusta sai yhä keskeisemmän aseman, kuului vain miehille."
====================
Pari huomautusta 1890-luvulta.Uudelleen lainaus piispa Gustaf Johanssonin kirjasta ”Laestadiolaisuus” (1892):
Jumalan sääntöjen halweksiminen ja polkeminen esiintyy nykyaikana niissä liikkeissä, jotka pyytäwät naista siirtää toimialoille, joille Jumala ei tahdo häntä päästää, mutta kaikista turmiollisin on yritys sukupuolisen wiehätyksen woimalla lewittää kristinuskoa. Noita waikuttimia käyttää tätä nykyä useat uskonnolliset liikkeet. Jumala kyllä tiesi, minkätähden Hän kielsi naista opettajana waikuttamasta, ja jokainen ajattelewa ymmärtää kyllä syyn tähän.
Tämä kuvaa varmasti hyvin papiston yleisiä asenteita myös 1870-luvulla. Luultavasti saman asenteen jakoivat jo 1870-luvulla myös useimmat lestadiolaiset papit ja riviuskovaiset. Olen siis sitä mieltä, että tämä Johanssonin ”painostus” ei ollut mikään syy ”naissaarnaamisen alasajoon”. Se oli tapahtunut omaehtoisesti jo 20 vuotta aikaisemmin.
Toinen huomautus:Hannes kirjoitti: ”Talvella 1894-95 Jokelan sisarukset tekivät pitkän saarnamatkan läpi Suomen tarkoituksenaan saarnata uudenheräyksen oppia.”
Sisarukset Magdaleena ja Maria Jokela mainitaan usein ”lestadiolaisina naissaarnaajina”. Tarkempaa tietoa heidän toiminnastaan ei minulla ole. Ilmeisesti se kuitenkin edusti varsin onnistunutta ”saarnaamisyritystä”, jos saarnamatka ulottui läpi Suomen. Täytyi siis olla myös halukkaita sanan kuulijoita.
Jokelan sisarusten opilliset painotukset olivat Hanneksen mukaan uudenheräyksen mukaisia. Tällaisia ”opillisia painotuksia” toki esiintyi 1890-luvulla muillakin saarnaajilla ja ne enteilivät 1900-luvun alun suurta hajaannusta. 1890-luvulla liike oli kuitenkin edelleen ”virallisesti” yhtenäinen, joten tässä suhteessa Jokelan sisarusten saarnatoiminta oli ”normaalia”. Epätavallista se oli vain siksi, että saarnaajat olivat naisia. Rooliajatteluun perustuvaa paheksuntaa varmaan jälleen esiintyi myös liikkeen sisältä käsin, mutta opillisia esteitä naisten saarnaamiselle ei vieläkään esitetty – tietääkseni, olenko väärässä?
==================
Palatkaamme jälleen 1870-luvun jälkipuoliskolle.”Saarnainstituutio” oli siis vakiintunut viimeistään vuoteen 1870 mennessä, jolloin naiset olivat jääneet penkkeihin. Asia nousi uudelleen esiin vajaan kymmenen vuoden kuluttua Maria Sofia Hackzellin toiminnan vuoksi. Hänestä Seppo Lohi sanoo pääkirjoituksessaan:
Lestadiolaisuuden historia tuntee 1800-luvulta vain yhden naissaarnaajan. Hän oli kirjakauppias Maria Sofia Hackzell (1826–1904), ruotsinkielisen säätyläisryhmän kokoava voima. Hän piti vuosina 1876–1883 kotonaan Oulussa saarnoja ruotsiksi. Vaikka Juhani Raattamaa eräässä kirjeessään P. O. Grapelle vuonna 1878 ja Aatu Laitinen Kristillisessä kuukauslehdessä 1884 antoivatkin Hackzellille tukensa, tämän omaehtoinen saarnatoiminta sammui muutamassa vuodessa lestadiolaiskristittyjen yleisen tuen puutteeseen.
Lisäksi Markku Ihonen viittaa Lohen artikkeliin "Nainen lestadiolaisuudessa 1800-luvun Suomessa" (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 1997) ja siellä olevaan kommenttiin tuosta Raattamaan kirjeestä:
Lohi varoittaa kuitenkin korostamasta liikaa Raattamaan kannanottoa, "koska se kohdistui vain yhden oululaisen säätyläisnaisen paikalliseen saarnatoimintaan." Raattamaa nimittäin lähettää kirjeensä lopussa terveisiä Oulussa saarnaajana tuohon aikaan esiintyneelle "Kristuksen seurakunnan palvelus-piialle Hackzellin Sofialle". Lohen mielestä "se jäi yksittäiseksi mielipiteeksi eikä siis ollut osa laajempaa saarnatoimintaa koskevaa keskustelua".
Vielä henkilöhistoriaa:Albert Heikel (1812 – 1880) valittiin 1849 Ylitornion kirkkoherraksi, missä virassa hän oli kuolemaansa saakka. Lestadiolaisuuden saapuessa hänen vaimonsa liittyi heti liikkeeseen. Myös Albert suhtautui lestadiolaisuuteen myönteisesti, mutta teki parannuksen vasta 1870-luvun alussa. Hän myös isännöi Ylitornion kirkossa Alkkulan kokousta 1875. Tällöin esiintyi voimakkaita liikutuksia, joita Heikel piti hyvin sopimattomina.
Albert Heikel teki saarnamatkan Ouluun 1878 ja otti mukaansa oululaisten säätyläislestadiolaisten toivomuksesta myös vävynsä
Pehr Olof Grapen (1844 – 1901), joka tuohon aikaan toimi komministerinä Hietaniemessä. Erkki Antti oli julistanut Grapelle synninpäästön 1868. Grape oli ollut mukana jo Alkkulan kokouksessa, mutta ei ole selvää miten hän suhtautui tuohon "kirkkohäiriöön". Oulun matkan aikaan P. O. Grape vasta 34-vuotias. Vastaavasti Albert Heikel oli noin 66-vuotias ja Raattamaa 67-vuotias (ei siis kovin ”vanha”).
Kokemuksistaan Oulussa papit raportoivat Raattamaalle. Ilmeisesti nimenomaan Grape oli esittänyt Raattamaalle myös kysymyksiä, koska Raattamaan vastauskirje on osoitettu juuri Grapelle. Olisi tarpeen tuntea tuo Oulun-kävijöiden raportti (minulla ei ole sitä käytössäni). Mitä he Oulun tilanteesta Raattamaalle kertoivat? Mitä kysymyksiä Grape esitti? Ilman näitä vastauksia on aika vaikea arvioida Raattamaan kirjeen painotuksia.
Vielä Oulun tilanteen taustaa(lähteenäni tässä on lähinnä Seppo Lohen väitöskirja ”Pohjolan kristillisyys” s. 220 – 225):
1870-luvulla lukuisat säätyläiset liittyivät lestadiolaiseen liikkeeseen. Heillä oli usein taustanaan heränneiden, Rosiniuksen tai Hedbergin ystäväpiiri. Eräs heistä oli Albert Heikelin sisar Fredrika Heikel. Hän kuului ruotsinkieliseen ryhmään, jonka saarnaajana toimi Sofia Hackzell. Ruotsinkielisiä seuroja pidettiin kodeissa, ani harvoin julkisissa huoneistoissa.
Samoihin aikoihin jakoi Oulussa mielipiteitä suhtautuminen Ruotsista 1874 saapuneeseen J. A. Nygréniin, joka alkoi johtaa Hedbergin ystävien viikoittaisia kokouksia. Ruotsinkielinen sivistyneistö suhtautui myönteisemmin yhteistyöhön tämän ”nygrener”-ryhmän kanssa, mutta suomenkielinen rahvas selvästi torjuvammin. Nämä yhteistyökiistat olivat Albert Heikelin pääasiallinen huolenaihe hänen matkoillaan Ouluun.
Lohi mainitsee pääkirjoituksessaan, että Hackzellin ”omaehtoinen saarnatoiminta” tapahtui vuosina 1876–1883, siis noin seitsemän vuoden ajan. Millä tavoin saarnatoiminta oli ”omaehtoista”? Eikö tuo ruotsinkielinen ryhmä pitänyt häntä parhaana saarnaajana ja ”kutsunut” hänet? Vai tyrkyttikö hän itseään väkisin? Eikö tuon seitsemän vuoden aikana olisi löytynyt sopivaa miessaarnaajaa, jos seurakunta olisi sellaista kaivannut? Esim. Adla Dahlbergin kirjeessä Sally Thauvónille 17.11.1879 mainitaan, että Sofie Hackzell oli selittänyt Heprealaiskirjeen 12. lukua puolitoista tuntia kestäneessä puheessaan käsitellen mm. kastetta ja rippiä (Lohen väitöskirja s. 223). Minusta tämä näyttää varsin normaalilta lestadiolaiselta seuratoiminnalta saarnaajineen.
Erot suhtautumisessa yhteyspyrkimyksiin sekä lisäksi sääty- ja kielierot vaikuttivat varmasti suomenkielisten torjuvaan suhtautumiseen myös naissaarnaaja Hackzelliin. Torjuva suhtautuminen perustui siis perinteisiin sukupuolirooleihin ja yleiseen epäluuloisuuteen ruotsinkielistä vallasväkeä kohtaan (tämä siis oma tulkintani).
”Omiensa joukossa” Hackzell oli kuitenkin arvostettu. Keitä olivat siis ne ”lestadiolaiskristityt”, joiden ”yleisen tuen puutteeseen” saarnatoiminta sammui? Hänen oma ruotsinkielinen seurakuntansako vai suomenkielinen rahvas? Luultavasti ei kumpikaan, vaan Hackzellin toiminta sammui ”omaehtoiseen eläköitymiseen”. Varmaan Hackzellin saarnaamista vastustettiin suomenkieliseltä taholta laajastikin - joku saattoi vedota perusteluissaan Raamattuunkin. (Onko tästä aikalaiskeskustelusta dokumentteja, esim. lehtikirjoituksia?) Missään tapauksessa ei kuitenkaan ole olemassa mitään ”Oulun lestadiolaisseurakunnan” yhteistä päätöstä 1800-luvulta, joka pitäisi ”naissaarnaajia” harhaoppina.
Takaisin Raattamaan kirjeeseen.Arvailen, että Heikel ”raportissa” Raattamaalle kertoi lähinnä yhteyspyrkimyksistä, eikä kiinnittänyt ”naissaarnaajaan” huomiota. Grape sen sijaan oli nuori pappi, jolle alkuherätyksen aktiivit naiset oli tuntematon asia. Luultavasti hän paheksui Heckzellin toimintaa (joka siis oli jatkunut jo noin kaksi vuotta ja tuli kirjeen jälkeen jatkumaan vielä viisi vuotta) ja halusi kuulla Raattamaan käsityksen asiasta. Ehkä hän jopa vihjaili, että ”kohtahan ne naiset ovat pyrkimässä papeiksi ja piispoiksi”. Tämä siis vain arvailua - pitäisi nähdä alkuperäinen raportti.
Raattamaa torjuu selkeästi mahdolliset epäilyt lestadiolaisten suhteesta kirkon virkapappeuteen:
Estäköön Paavalin puhe vaimoja pispan ja papin virkoja etsimästä, emmekä tahdo vaimoin kanssa astua saarnatuolille tai alttarille, vaan puhumme Jumalan valtakunnasta kaikille, joilla korvat ovat kuulla; vieläpä Pyhä Henki nuhtelee maailmaa kaikkein suun kautta, joissa Hän asuu ja vaikuttaa.
Perinteisin perustein Raattamaa torjuu ajatuksen ”naispappeudesta”. Samalla hän korostaa pappisviran asemaa sanomalla, ettei kukaan liikkeen maallikko (mies tai nainen) ole saarnatuoliin tai alttrille pyrkimässä. Sakramentteja jakaa vain kirkon pappi. Maallikkojen (miesten ja naisten) tehtävä on, että ”puhumme Jumalan valtakunnasta kaikille, joilla korvat ovat kuulla; vieläpä Pyhä Henki nuhtelee maailmaa kaikkein suun kautta, joissa Hän asuu ja vaikuttaa”. Tämä ”roolitus” oli Raattamaalle selvä. Alkkulan kirkossa 1875 hän oli saarnannut ”pöydän takaa”, joka oli kirkon lattialla. Saarnastuoliin ja alttarille nousivat vain papit.
Naissaarnaajista kirjoittaessaan tuntuu Raattamaa joutuvan ”puolustuskannalle”, ehkä juuri Grapen ”syytösten” vuoksi. Ehkä hänkin oli sisäistänyt perinteisen rooliajattelun ja toivoi, että asia ei enää olisi noussut esiin. Nyt oli kuitenkin otettava kantaa:
Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jesuksen tuntemista seurakunnassa! — Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palveluspiika. — Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kuin miehiltä lahjat puuttuvat ettei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opitaan.
Selvästi Raattamaa näkee ”naissaarnaajat” eri asiana kuin naispappeus. Hän myös puolustaa sitä eri raamatunkohdilla. Kyse ei ole erityisestä pappeudesta eli "seurakunnan kaitsijan" virasta. Tämä on Raattamaan selvä yleislinjaus: ”Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jesuksen tuntemista seurakunnassa!”
Puolustuskannalla olevaa selittelyn makua on seuraavassa lauseessa: ”erinomattain vähemmissä seuroissa, kuin miehiltä lahjat puuttuvat ettei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opitaan.”
Tämä on viittaus Oulun erityistilanteeseen: pieni seurakunta ja kielitaidottomat miehet. Aiemmin jo ihmettelin tuota ruotsinkielisten miessaarnaajien puutetta Oulussa. Tätä tulkintaa ei Seppo Lohikaan mainitse. Pikemminkin Raattamaa näyttäisi sanovan, että nainen saarnatkoon, jos miehet ovat lahjattomia ja Raamatun sanaa ymmärtämättömiä. Tämä tilanne ei varmaan ole mahdoton nykyisinkään.
Selvältä joka tapauksessa näyttää, että Raattamaa antaa tukensa "Kristuksen seurakunnan palvelus-piialle Hackzellin Sofialle" ja samalla linjaa yleisenkin suhtautumisensa naissaarnaajiin. Missään tapauksessa Raattamaa ei vihjaakaan, että ”naissaarnaajat” olisi harhaoppi. Jos hän sitä sellaisena olisi pitänyt, ei mikään tilanteen poikkeuksellisuus estäisi häntä sitä sanomasta. Harhaoppia ei voi puolustaa missään tilanteessa!
Raattamaan myönteinen lausuma naissaarnaajista on merkittävä. Ei se ollut ”yksittäinen mielipide”, vaan liikkeen suvereenin johtohahmon arvovaltainen linjaus. Se oli vastaus epäilevän papin P. O. Grapen kysymykseen ja tuli sitä kautta varmasti tunnetuksi koko lestadiolaisen papiston keskuudessa. Esittikö kukaan kritiikkiä tätä Raattamaan linjausta vastaan? Tietääkseni ei ainakaan Grape. Lisäksi lestadiolaispappi Aatu Laitinen antoi Kristillisessä kuukauslehdessä 1884 Hackzellille tukensa. Kritisoitiinko tätä kirjoitusta?
Ihonen mainitsee, että Lohen mielestä "se [Raattamaan kirje] jäi yksittäiseksi mielipiteeksi eikä siis ollut osa laajempaa saarnatoimintaa koskevaa keskustelua”. Ketkä tätä ”laajempaa saarnatoimintaa koskevaa keskustelua” kävivät ja missä? Mitä mielipiteitä asiasta esitettiin? Toistaiseksi tuntemani kirjalliset dokumentit tukevat käsitystä, että liikkeen johdolla oli periaatteellisesti myönteinen kanta ”naissaarnaajiin” vielä 1880-luvulla. Riviuskovilla oli luultavasti kielteisempi kanta, kellä mitenkin perusteltu.
Mitään yhteistä oppiin perustuvaa koko liikkeen kannanilmaisua ei kuitenkaan 1800-luvulla esitetty (ellei Raattamaan kantaa sellaiseksi katsota). Naiset pysyivät (yleensä) penkissä, siitä pitivät sukupuoliroolit ja perinnäistavat huolen. Opillisia perusteluja ei tarvittu eikä esitetty.
Tällaisena näen ”naissaarnaajatilanteen” siirryttäessä 1900-luvun puolelle. Silloin oli edessä suuri hajaannus, eikä naissaarnaajien asema tainnut enää tulla kenenkään mieleen. Myrskyn laannuttua sitä ei kai kukaan edes muistanut. Miten muut suunnat suhtautuivat naissaarnaajiin? Luultavasti yhtä kielteisesti kuin vanhoilliset. Roolijako tuntui itsestään selvältä ilman ”virallista” kannanottoa.
Vai tehtiinkö vl-liikkeessä 1900-luvulla jokin ”virallinen” päätös, jonka mukaan nainen ei voi toimia seurasaarnaajana? En tosiaankaan tiedä! Jos tällaista päätöstä ei ole, voidaan asiaa arvioida uudelleen syyllistymättä ”harhaoppiin”. 70-luvun taistelulaulua mukaillen: ”Oppi on kaikilla sama, vain tulkinnat vaihtelevat!”
Kieltämättä tutkimusta asian tiimoilta on vielä liian vähän, joten toisien lasien läpi asiat voivat näyttää erilaiselta. Minä nyt käytin näitä ”vapautuksen teologin” lasejani.