Naispappeus

Kirjoituksia etsikkoaikamme aamunkoiton uskovaisilta 1800-luvulta 1940-luvun vuosikymmeniin

ViestiKirjoittaja PJN2 » 26 Huhti 2012, 06:29

Kiitos Hannekselle, että tuo Raittila-sitaatin oikea muoto selvisi.

Seppo Lohen väitöskirja on ”Pohjolan kristillisyys”. Tuo Lohen ”väritetty versio” taas on peräisin kirjasta ”Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat”. Tuskinpa se väitöskirjassa olisi läpi mennytkään. Yritin myös tuosta Lohen väitöskirjasta pikaisesti etsiä jotakin naissaarnaajiin liittyvää, mutta en löytänyt. Tarkemmin en tuota kirjaa ole vielä lukenut.

Kirjansa ”Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat” saatteessa Lohi kiittää mm. dosentti Markku Ihosta, joka on lukenut esikoisuutta käsittelevän luvun antaen aiheellista palautetta. ”Palautetta” Ihoselta olisi ehkä tullut enemmänkin, jos hän olisi lukenut koko kirjan…

Tässä ketjussa olen lainannut paljon Ihosen artikkelia ”Vaikenevat naiset. Keskustelua naisen paikasta 1800-luvun lestadiolaisuudessa”. Tässä vielä yksi:
Patriarkaalisuutta voitaisiin nähdä myös siinä, että liikettä ovat Suomessa tutkineet lähinnä vain liikkeeseen kuuluvat, siihen aiemmin kuuluneet tai sitä lähellä olevat miehet (esim. Väinö Havas, Seppo Lohi, Martti Miettinen, Nilla Outakoski, Pekka Raittila, Miikka Ruokanen, Jouko Talonen, Oiva Virkkala, Martti Vuollo ja Aulis Zidbäck). Lukuun ottamatta Zidbäckiä, Ruokasta ja Outakoskea tutkijoiden työtä on leimannut pikemmin ymmärtävä ote kuin etäännyttävä ja analyyttinen kritiikki.

Mielenkiintoinen nimilista! Havaksen, Lohen, Raittilan ja Zidbäckin (Zidbeck) taustan tunnenkin. Entä Miettinen, Outakoski, Ruokanen, Talonen, Virkkala ja Vuollo? Minkä suunnan tausta heillä on? Olivatko liikkeessä edelleen sisällä vai irtaantuneet? Erityisesti kiinnostaa tuo Miikka Ruokanen!

Lisäksi Ihonen kertoo, että hänen omakin taustansa on lestadiolaisuudessa. Olisikohan tuo tausta esikoisuus (päätellen siitä, että hän tarkasti Lohen kirjasta esikoisuus-luvun)?
Tämä on nyt vain tällaista inhimillistä uteliaisuutta…

Toinen asia:
Minullekin kelpaa tuo Hanneksen selitys Leppästen tilanteesta. Odottelen mielenkiinnolla, kuinka paljon armonaikaa Ristolle annetaan.

Kolmas asia:
O.M kysyi, mihin kirjeeseen perustuu ajatus, että myös Erkki Antti olisi tukenut naisten puhujuutta?

Käsitykseni taustalla oli ”tavallisesti asioista perillä olevan nimettömän tahon” lausunto ja hänen viittauksensa tuohon Ihosen artikkeliin. Ehkä lähteeni ei tällä kertaa ollutkaan täysin perillä asioista. Taas lainaus Ihoselta:

Kuten Eila Kaivola osoittaa, jo Juhani Raattamaan sihteerin, kätilö Mathilda Fogmanin, aktiivinen toiminta liikkeessä synnytti "periaatteellisen keskustelun naisen asemasta seurakunnassa".

Fogman muun muassa nuhteli eräässä kirjeessään liikkeen ulkopuolisissa pahennusta herättänyttä vanhaa saarnamiestä Mooses Kankoista ja myöhemmin sopimattomasta käytöksestä myös toista saarnamiestä, Petter Starkia.

Fogmanin toimintaa puolustamaan asettui mm. erittäin arvostettu saarnaaja Erkki Antti, joka vetosi Paavalin työtoverin Foiben esimerkkiin. Syntyneessä keskustelussa myös Raattamaa käytti samoja argumentteja.

Tuo Mathilda Fogman oli Raattamaan sihteerinä todellinen liikkeen ”harmaa eminenssi”. Hänen kauttaan kulki Raattamaan mittava kirjeenvaihto, saattoipa hän jopa editoida noita kirjeitä. Hänellä oli kokonaisnäkemys liikkeen tilanteesta ja myös halua vaikuttaa siihen. Fogmanista voisi tehdä vaikka oman väitöskirjan!

Fogman uskalsi myös astua miesten varpaille, kuten lainauksesta ilmenee. Tämä kai juuri aiheutti arvostelua: Ei nainen saa miestä opettaa! Tässä tilanteessa Erkki Antti puolusti Fogmania samoilla viittauksilla Raamattuun kuin Raattamaa naissaarnaaja Hackzellia puolustaessaan.

Tuossa lauseessani ”Samansuuntaisesti kirjoittaa kirjeissään myös Erkki Antti” oli siis jotakin ”oikeansuuntaista”, mutta eihän se ihan totuuteen asti yltänyt. Kysymys ei tosiaankaan ollut ”naisten erityisen saarnaviran tukemisesta”.

En omista Erkki Antin enkä Raattamaankaan kirjekokoelmia. Raittilan väitöskirjakin pitäisi hankkia. Mistä ne vielä voisi saada? Paljon muutakin referenssiä pitäisi olla käytettävissä – ja isompi kirjahylly – ja vielä mieluummin isompi asunto!
PJN2
perehtynyt
 
Viestit: 68
Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40

ViestiKirjoittaja Hannes69 » 27 Huhti 2012, 00:16

"Odottelen mielenkiinnolla, kuinka paljon armonaikaa Ristolle annetaan."
***
Tämä lausahdus oli sen verran erikoinen että on suorastaan pakko kommentoida. Yleensä ottaen täytyy sanoa sinulle PJN että mielestäni sinu kysymyksesi ovat olleet asiallisia, eivät sellaisia:"he kysyivät tämän, saadakseen hänet sanoista solmittua." Olet kysynyt jotta voisit ymmärtää Lestadiolaisuutta ja sellainen motiivi on aina vastaamisen arvoinen.
Mutta itse kysymykseen. Me uskomme niin lapsellisesti että Jumalalla on kädessään tämäkin asia. Emme elä kalenterin kanssa, emme sovi etukäteen että sen ja sen kuun siihen päivään mennessä hänen tulee tehdä parannusta, tai muuten katsomme hänet ulos joutuneeksi. Tietysti joku aika on oltava, ei asiaa voi loputtomiin pitää keskeneräisenä. Se ei ole oikein itse kyseistä henkilöä eikä myöskään seurakuntaa kohtaan tällaisessa tilanteessa, jossa asia on näin julkinen. Jos asian jättäisi tällaiseen tilaan loputtomiin, olisi suora seuraus ja johtopäätös aikaa myöten, että siionissa voi olla uskovaisena saman tien kulkijana vaikka olisi opillisissa asioissa eri kannalla kuin Raamattu.
Mutta siihen lapsellisesti uskomiseen. Me uskomme että Jumala järjestää ja näyttää jossakin vaiheessa ennemmin tai myöhemmin että nyt on aika ottaa asia käsittelyyn. Jumala saattaa tilanteen sellaiseksi ettei siinä voi olla hiljaa. Esimerkiksi kyseinen henkilö (tässä tapauksessa Risto) julkisella toiminnallaan tai kannanotollaan tuo sydämensä tilan niin selvästi näkyviin, että suorastaan kaikki voivat siitä nähdä ja ymmärtää että hän on edelleen samalla kannalla, hän ei ole korjannut evankeliumilla asiaa ja näköjään hän on päättänyt pysyä kannassaan. Silloin kotisiionista (Tässä tapauksessa Turun ry:ltä) ollaan yhteydessä ko henkilöön ja pyydetään mahdollisuutta keskustella asiasta. Parhaimmillaan tuon keskustelun seurauksena henkilö saa korjata asiansa evankeliumilla ja ikävimmillään hän ei halua luopua Raamatun vastaisesta kannastaan, vaan valitsee oman, eri opin mukaisen uskon. Tämä voi kuulostaa julmalta mutta Jumala rakastaa syntistä ja vihaa syntiä. Jos ihminen rakastaa syntiä enemmän kuin Jumalaa, hän valitsee itse tiensä. 5. Mooseksen kirjan 30. luvussa kirjoitetaan juuri tällaisesta tilanteesta. "Minä panen teidän eteenne elämän ja hyvän, samoin myös kuoleman ja pahan. Valitse elämä, valitse hyvä, niin te saatte elää ja pysytte siinä maassa , jonka minä teille osoitan" jne.
En tiedä ymmärrätkö tätä selitystä mutta on vaikea koota selkokielelle ajatuksiaan, niin että siitä tulee loogista ja johdonmukaista.
Hannes69
Valvoja
 
Viestit: 819
Liittynyt: 24 Syys 2010, 01:00
Paikkakunta: Pohjois-Pohjanmaa

ViestiKirjoittaja PJN2 » 27 Huhti 2012, 03:15

Liikkeen sisältä katsoen tuo Risto Leppäsen tilanne on varmasti hyvin vakava ja ahdistava. Ulkopuolisena voin suhtautua itse asiaan kevyemmin, mutta tuo lausahdukseni oli toki sopimaton. Siinä ei tosiaankaan ollut tilanteen vaatimaa hienotunteisuutta eikä empatiaa. Pyydän kaikilta palstan lukijoilta anteeksi.

Tuo Marin ja Riston saama mediajulkisuus on ilmeisesti turruttanut minutkin tilaan, jossa seuraan tapahtumia kuin nyrkkeilyottelua ja arvailen kumpi tyrmätään ja missä erässä.

Syytän siis mediaa. Se muuntaa tilanteen peliksi, jossa ihmiset ovat pelinappuloita. Jos kyse olisi ollut jostakin tuntemastani yksityishenkilöstä, olisin varmaan suhtautunut toisin.
PJN2
perehtynyt
 
Viestit: 68
Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40

ViestiKirjoittaja Hannes69 » 27 Huhti 2012, 08:39

En missään tapauksessa tarkoittanut vastaustani moitteeksi koska en kokenut kysymystä töykeäksi enkä tökeröksi, se ainoastaan osoitti ulkopuolisen mahdottomuuden ymmärtää kaikkia "mekanismeja" yms, joita tällainen tilanne tuo eteen. Siksi minun oli pakko selittää, jotta mahdollisesti seuraavalla kerralla kun tällainen asia tulee mediassa sinua vastaan, olisi sinulla vähän pohjaa ja tietoa syistä ja systeemeistä ja jopa lestadiolaisten uskosta ja opista tällaisten asioiden suhteen, jolloin voisit käsitellä asiaa mielessäsi aivan eri kontekstissa. Konkreettisesti sanoen "miksi"-ajatukset voisivat vaihtua "ahaa, nyt he tekevät tuon, koska. . . "-ajatuksiksi.
Hannes69
Valvoja
 
Viestit: 819
Liittynyt: 24 Syys 2010, 01:00
Paikkakunta: Pohjois-Pohjanmaa

ViestiKirjoittaja PJN2 » 28 Huhti 2012, 12:05

Näitä vanhoja kirjeitä kommentoidessa pitäisi olla historiallinen tilanne tarkkaan tiedossa; tarvittaisiin henkilökartta, paikkakartta ja aikakartta.

Minulle on tuo pohjoisen Suomen maantieteellinen kartta varsin hämärä. Lisäksi nykyiset paikannimet eivät täysin vastaa 1800-luvulla käytettyjä. Yritin itselleni selvittää tuota karttaa ja sijoittaa sinne myös tärkeimmät henkilöhistoriat. Mittailin myös karkeasti paikkakuntien etäisyyksiä. Tälläkin on merkitystä, kun pohditaan sen ajan tiedonkulkua ja ihmisten kontaktimahdollisuuksia.

Tässä teillekin tuon ”tutkimukseni” tähänastiset tulokset. Toivon, että korjaatte pahimmat virheet. Niitä on varmasti ainakin sijainneissa ja etäisyyksissä:


Haminan rauhassa 1809 Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Suomen ja Ruotsin välinen uusi raja kulki Torniosta Tornionjokea pitkin vajaat 200 km pohjoiseen. Täällä Tornionjoki kääntyy Ruotsin puolelle (Lappean kylän pohjoispuolella Kolarin ja Pajalan rajalla). Tästä pohjoiseen päin raja seuraa Muonionjokea, joka on Tornionjoen sivujoki aina käsivarren kärkeen saakka. Tätä rajaosuutta on yli 200 km.

Tämä rajaseutu on lestadiolaisen alkuherätyksen näyttämö. Nuo rajajoet olivat todellakin "veteen piirretty viiva". Ihmiset ja aatteet ylittivät ne kuten olivat tehneet jo vuosisatojen ajan.

Herätyksen katsotaan alkaneen Ruotsin kirkon papin Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) tavattua "Lapin Marian" 1844 Åselessa. Laestadius toimi tähän aikaan Kaaresuvannon kirkkoherrana, joka virka hänellä oli ollut vuodesta 1826. Kaaresuvanto oli entisen Ruotsin Enontekiön pitäjän keskus ja sijaitsee Muonionjoen rannalla suunnilleen käsivarren "kainalossa". Haminan rauhan jälkeen Ruotsin puolelle jääneestä Enontekiöstä muodostettiin Kaaresuvannon pitäjä.

Muonionjokea etelään mentäessä kohtaamme Kuttaisen kylän ja jatkettaessa etelään Saivomuotkan kylän. Nämä kylät siis kuuluivat Kaaresuvannon pitäjään. Kaaresuvannon kirkolta on Saivomuotkaan matkaa n. 50 km.

Juhani Raattamaa (1811–1899) syntyi Kuttaisen kylässä 12.9.1811. Hänen vanhempansa olivat pienviljelijöitä ja perheeseen syntyi kuusi lasta. Raattamaa oli tutustunut Laestadiukseen jo 18-vuotiaana ja jo vuonna 1830 Laestadius valitsi Juhanin katekeetakseen (katekismuskoulun opettajaksi). Tuo aika ei kuitenkaan ollut kovin onnellista. Laestadius kirjoittaa: "Jollei tuota kirottua viinaa olisi ollut saatavissa, niin olisi Raattamaa jo siihen aikaan ollut koko Lapinmaan etevin katekeetta. Mutta mainittu myrkky pilasi kokonaan miehen". Ilmeisesti Raattamaa raitistui lopullisesti vasta herätyksen alettua.

Saivomuotka asutettiin vuonna 1848. Ilmeisesti näihin aikoihin myös Raattamaan vanhemmat lähtivät Kuttaisesta uudisasukkaiksi Saivomuotkaan (sijaitsee Muonionjoen rannalla n. 30 km etelään Kuttaisesta). Tänne myös Juhani Raattamaa asettui hoitamaan vanhempiensa uudistilaa. (Menikö se ihan näin ja milloin Raattamaa muutti Saivomuotkaan? En löytänyt tietoa lähteistäni). Joka tapauksessa Saivomuotkasta muodostui myöhemmin tärkeä kohtauspaikka, jossa Raattamaa neuvotteli muiden "vanhinten" kanssa.

Vuonna 1849 Laestadius muutti Pajalaan kirkkoherraksi. Pajala sijaitsee Tornionjoen varrella lähellä Muonionjoen laskupaikkaa, mutta kuitenkin selkeästi Ruotsin puolella. Herätyksellä oli täällä alkuvaikeuksia, mutta sitten se käynnistyikin voimalla. Suunta oli nyt etelään Tornionjokilaaksoon, josta muodostuikin uusi painopistealue.

Tähän asti mainitut paikkakunnat ovat Ruotsin puolella rajaa. Kuitenkin ne olivat tuohon aikaan lähes täysin suomenkielisiä. Joskus näkee myös väitettävän, ettei Laestadius koskaan käynyt Suomen puolella. Tämä ei pidä paikkaansa. Ainakin hänet vihittiin avioliittoon Brita Kajsan kanssa Suomessa Enontekiön kirkossa 1.4.1827. Vihkimisen suoritti Mathias Kolström, joka oli Muonion ensimmäinen kirkkoherra ja itsekin tunnettu luonnontieteen harrastaja. Toinen varma tapaus on vuodelta 1848, jolloin herätykseen liittynyt Muonion kirkkoherra J. Fr. Liljeblad oli päästänyt Laestadiuksen pitämään "uskonnollisen esityksen" Muonion kirkossa. Tästä Liljeblad sai lääninrovasti C. A. Castrenilta huomautuksen.

Jatkuu…
PJN2
perehtynyt
 
Viestit: 68
Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40

ViestiKirjoittaja PJN2 » 29 Huhti 2012, 16:06

Historiakatsaus jatkuu…
--------------------------------

Vuonna 1849 oli Laestadius siis siirtynyt Pajalan kirkkoherraksi. Vuonna 1852 tapahtui Norjassa Koutokeinon surullisenkuuluisa välikohtaus, josta syytettiin lestadiolaisia. Alku ei ollut lupaava Pajalassa, ja muuallakin alkuherätys päättyi vuoden 1855 tienoilla. Laestadiuksen kuollessa 1861 liikkeen laajeneminen oli miltei pysähtynyt. Ruotsissa kannatus rajoittui lähes yksinomaan Norrbottenin alueelle, josta se ei myöhemminkään paljoa ole laajentunut. Uuden laajenemisaallon merkkejä kuitenkin esiintyi jo Laestadiuksen kuoleman aikoihin, mutta nyt oli suuntana Suomi ja etelä.

1860-luvun laajenemisvaiheen taustalla oli uusi evankelioimistapa: lakihenkisen parannussaarnan väheneminen ja armoevankeliumin lisääminen. Tähän liittyi oleellisesti avainten vallan ja synninpäästön käyttöönotto. Ilmeisesti tämä tapahtui Raattamaan toimesta Jällivaarassa Markitan lähetyskoulussa 1853. Laestadius itse suhtautui asiaan aluksi varovaisesti, varsinkin ”seiniä myöten” saarnaamiseen. Ei hän silti ajatusta vastustanutkaan, vaan totesi: ”Koettakaa, kun se on teille niin auennut”. (Lähteenäni on tässä Seppo Leivon artikkeli ”Jeesuksen nimessä ja veressä. Synninpäästön käyttöönotosta lestadiolaisuudessa”: http://www.teolinst.fi/julkaisut/iustit ... 0Leivo.pdf )

Uudessa laajenemisvaiheessa tuli Ylitorniosta (Kittilän ohella) uusi lestadiolaisuuden leviämisen keskus. Suomen Ylitorniolle (Alkkulaan) herätys oli saapunut jo noin 1850. Ruotsin Ylitornioon se oli tullut jo vähän aikaisemmin. Usein mainittu Hietaniemen kylä sijaitsee Ruotsin Ylitorniolla n. 10 km Alkkulan kylästä etelään. Tornion kaupungista Alkkulaan taas on n. 60 km. 1870-luvulla oli Ylitorniosta kehittynyt liikkeen ehkä keskeisin alue. Tätä todistaa 1875 järjestetty kuuluisa Alkkulan kokous.

Alatorniolla tarkoitettiin Tornionjokisuuta. Ruotsin Alatornio oli suunnilleen vain Haaparannan alue, Suomen Alatornio käsitti Tornion kaupungin lisäksi laajemman alueen (ainakin näin olen ymmärtänyt). Alatorniossa lestadiolaisuuden etenemistä jarrutti pietistiskirkollinen ”pahkamaalaisuus”. Tilanne muuttui vasta, kun tunnetut saarnaajat saapuivat seudulle, esim. Erkki Antin saapuessa Haaparantaan 1861.

Erkki Antti Juhonpieti (1814 - 1900) oli kotoisin Pajalasta ja hän oli Raattamaan jälkeen ehkä vaikutusvaltaisin maallikkosaarnaaja. Hän oli hyvissä väleissä Raattamaan kanssa, vaikka tämä joskus arvostelikin hänen evankelioimistapaansa: "Kun Erkki-Antti tulee kylään, niin kaikki tulevat uskoon, mutta kun Erkki-Antti lähtee kylästä, ei jää paljonkaan jäljelle.”

Maallikoiden lisäksi lestadiolaisuudella oli alusta alkaen vahva ”pappissiipi”. Tähän kuuluivat mm. Heikel-papit Albert Heikel (1812 – 1880) ja hänen poikansa Karl Abiel Heikel (1846 - 1919). Isä-Heikel oli mm. järjestämässä Raattamaan kanssa em. Alkkulan kokousta, jossa otettin kantaa moniin opillisiin kysymyksiin. (esim. ”kolmen kyynerän jumalan” oppi). Kaikki kysymykset eivät kuitenkaan Alkkulan kokouksessa ratkenneet, vaan jättivät siemenen eripuraan, joka lopulta 1900-luvun alussa johti suureen hajaannukseen.

Myös pappislinjan ja maallikkolinjan välillä nähtiin jo näihin aikoihin opillisia eroja. Raattamaa ei niihin kuitenkaan halunnut ottaa kantaa, eivätkä ne tuolloin mitään hajaannusta vielä aiheuttaneetkaan. Suunnilleen samoista erimielisyyksistä johtuva hajaannus toteutui vasta vl-liikkeen piirissä 1960-luvun alussa ns. pappiseriseuran muodossa.

Tunnettuihin lestadiolaispappeihin kuului myös Ruotsin kirkon pappi Pehr Olof Grape, joka oli naimisissa Albert Heikelin tyttären kanssa. Grape toimi komministerinä (apulaispappina) Hietaniemessä 1868 – 1879 (Hietaniemi sijaitsi Ruotsin Ylitorniolla n. 10 km Alkkulasta etelään). Myöhemmin hän toimi mm. Ruotsin Ylitornion kirkkoherrana, jona aikana hänestä tuli ”prinsessa Eugénien luottomies”. Grapen toimintaan liittyy myös Lannavaaran lähetyskoulun perustamiseen 1888, mutta se on toinen tarina.

Ouluun lestadiolaisuus saapui viiveellä ja kohtasi siellä varsin elinvoimaisia herännäis- ja evankelisia ryhmiä. Lestadiolaisuuden tulo tapahtui enemmänkin Ylitorniolla käyneiden oululaisten tuomana kuin pohjoisen lähetysmiesten toimesta. Seuratoiminta käynnistyi 1863 Sofia Ollikaisen mökissä. Raittila mainitsee hänen olleen ”monta vuotta vaikuttavimpia jäseniä Oulun kristillisyydessä”. Saarnaajana hän ei kuitenkaan toiminut.

Aluksi liikkeen kannattajat Oulussa kuuluivat ”rahvaaseen”, monet olivat merimiesperheistä. Kun laajeneminen kiihtyi 1860-luvun lopulla liittyi mukaan myös keskiluokkaa ja säätyläisiä, esim. vaikutusvaltainen Hellmanien perhe. Syntyi myös ruotsinkielisiä ryhmiä, joihin kuului lähinnä säätyläisiä. Nämä ”säätyläiset” suhtautuivat muihin herätysliikkeisiin avarammin kuin Oulun suomenkielinen ”rahvas”. Tämä aiheutti myöhemmin kahnauksia. 1870-luvulle siirryttäessä Oulusta oli joka tapauksessa tulossa Suomen lestadiolaisuuden keskus. Koko liikkeen varsinainen keskus kuitenkin säilyi Ylitorniolla ja Jällivaarassa.

Etelä-Ruotsissa syntynyt uusevankelinen liike (Rosenius, Waldenström) oli 1860-luvulla saanut vahvan jalansijan Tornionjokisuulla ja Oulussa. Lestadiolaisuuden saapuessa jotkut (esim. Mathilda Fogman) pitivät heitä ”uskonveljinä”. Ryhmien välille syntyikin jossakin määrin yhteistyötä. Tämä varhainen yhteistyö kariutui (ainakin johtajatasolla) Paul Peter Waldensrömin (1838 - 1917) negatiiviseen arvioon lestadiolaisuudesta 1869, johon Raattamaa vastasi pitäen Waldenströmin kannattajia isättöminä lapsina, ”hengellisinä äpärinä”.

Alkkulan kokouksen 1875 jälkeen suhtautuminen muihin herätysliikkeisiin nousi uudelleen keskusteluun. Uusevankelisuus oli tällä välin radikaalistunut uskovien yhteisöä korostavaksi, jolloin lestadiolaisuus näki yhteistyön mahdollisuuden uudessa valossa. Myös muihin ”hengellisyyksiin” suhtauduttiin yllättävän avarasti. Tämä ”allianssihenkinen” tunnustelu ajoittui suunnilleen kymmenvuotiskauteen 1875 – 1885. Tämänkin jälkeen esiintyi joitakin yrityksiä, esim. Erkki Antin ja Oskar Lanton kirje D. L. Moodylle. Tunnustelut eivät lopultakaan johtaneet tulokseen ja ”allianssi-innostus” unohtui samoihin aikoihin kun liikkeen oma hajaantumiskehitys alkoi käydä ilmeiseksi.

Palatkaamme 1870-luvun jälkipuoliskolle.

Mainittua ”allianssihenkeä” edustivat tällöin lähinnä ”säätyläiset” ja enin osa lestadiolaispapeista. Se sai tukea myös Juhani Raattamaalta ja Erkki Antilta. Useimmat maallikkosaarnaajat lienevät kuitenkin vastustaneet, samoin ehkä rivijäsenet (tästä ei kuitenkaan liene dokumentteja). Tuon ajan äärioptimismia edustaa Raattamaan kirje Fogmannille vuodelta 1877, jossa hän kirjoittaa:

”Vieläpä toivokaamme, että kaikki heräykset viimein yhdistyvät, sekä valtakirkosta erkaantuneet, että uudestakastajat, metodistit, Hedbergit; vieläpä mailman joukosta erkaantuneet Kirkon yhteydessä olevaiset elävät kristityt. Että kaikki rakastaisit keskenäns, nimitettäköön millä nimellä tahansa, että kuin kaikissa vakoissa on yhdenkaltainen hapatus, niin sotkekoon leipojat yhdeksi taikinaksi. Herran sanan jälkeen näitä olen esitellyt.”

Albert Heikel oli tehnyt vuodesta 1876 monia saarnamatkoja Ouluun ja samalla tutustunut siellä esiintyneisiin yhteyspyrkimyksiin. Tällaiselle matkalleen hän otti 1878 mukaansa myös vävynsä Pehr Olof Grapen. Matkakokemuksistaan he raportoivat kirjeitse Raattamaalle. Yhteyspyrkimyksissä he neuvoivat suvaitsevaisuuteen. Samalla Grape tiedusteli Raattamaan kantaa naissaarnaaja Hackzellin asiassa, joka oli Oulussa aiheuttanut keskustelua.

Tähän raporttiin vastaa Raattamaa kirjoittamalla P. O. Grapelle 28.10.1878 tuon aiemmin mainitun kuuluisan kirjeensä.

-----------------------
Katsauksen loppu
-----------------------
PJN2
perehtynyt
 
Viestit: 68
Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40

ViestiKirjoittaja PJN2 » 29 Huhti 2012, 16:15

Katsaukseni tarkoitus oli kuvata tuon Raattamaan ”naissaarnaajakirjeen” historiallista taustaa. Samalla tuli pakostakin viitattua myös samanaikaisiin ”allianssipyrkimyksiin”. Opillisesti tuo jälkimmäinen asia on toki tärkeämpi, sehän liittyy seurakuntaoppiin. Tämä seurakuntaopin ja erityisesti eksklusiivisuuden historia on vielä kirjoittamatta. Aiheesta voisi tehdä useitakin väitöskirjoja. Tässä ketjussa ei varmaan ole syytä avata tätä keskustelua, tietoa on liian vähän - asiantuntijoillakin.

Kun nyt kuitenkin Lohen kirjoja selatessani löysin hiukan asiaan liittyvän episodin, kerron sen tässä välipalana. (Seppo Lohen historiakirjat ovat muutenkin olleet ”katsaukseni” päälähde.)

Waldenströmiläinen vapaakirkollisuus askarrutti lestadiolaisia niin, että päätettiin yrittää yhteyksien solmimista paikan päällä Tukholmassa. Matkalle päätettiin lähettää kolme ruotsintaitoista saarnaajaa: Anders Hedlund, Isak Palohuornainen ja Gustaf Adolf Sundström. Hedlund kuitenkin kieltäytyi ja lopulta matkalle lähtivät Sundström ja Palohuornainen kahdestaan juhannuksen alla 1884. Heidän oli määrä tavata myös prinsessa Eugénia.

Matka epäonnistui monin tavoin. Eugénia oli kyllästynyt odottamaan ja poistunut Tukholmasta. Waldenström oli tapaamisessa matkinut ”hihhulihyppyjä” eikä seurojen henki muutenkaan tuntunut oikealta. Raportissaan Raattamaalle he kirjoittivat:
”Synteinanteeksi saamisen julistus ei näy eikä kuulu. Jos Waldenström on kirjoittanut että Kirkko papit, on heittäneet taivaanvaltakunnan avaimet merreen, niin täytymme met sanoa ettej nämät saarnajat ole vielä niitä sieltä hakeneet pois/ ja jos niistä puhuu niin kattelevat suurilla silmillä, ja sanovat ja, ja, vaan ejvät tee niistä tämän enämpi asia.”

Käytännössä yhteyspyrkimykset Waldenströmin kanssa päättyivät tähän. Mathilda Fogman oli tulokseen hyvin pettynyt, mutta matkasta kieltäytynyt Anders Hedlund sitäkin iloisempi.

Vuonna 1885 lestadiolaispapit pitivät kokouksen Iissä. Julkilausumassaan he sitoutuivat luterilaiseen tunnustukseen, mutta sanoutuivat irti eräistä lestadiolaisuuden keskeisimmistä dogmeista. H. Jussila muisteli 1948:
”Kun he sitten pitivät kokouksia Oulussa ja Iissä 1885 ja pöytäkirjaan merkittiin, että elävää uskoa ja opetuslapsen mieltä löytyy ulkonakin lestadiolaisesta kristillisyydestä, niin lausui nuori pastori A. L. Heideman: ’He kirjoittivat itsensä ulos kristillisyydestä’”.

Aikanaan tuo pappien esiintyminen ei kuitenkaan aiheuttanut vastalauseiden myrskyä. Tukholman matkasta kieltäytynyt Anders Hedlund oli kuitenkin saanut tarpeekseen. Hän painatti 1889 Luulajassa 24-sivuisen ruotsinkielisen kirjasen, jossa hän määrätietoisesti osoittaa pappeinkokouksen ”harhaoppisuuden”. Seppo Lohi käsittelee Hedlundin traktaattia laajasti ja pitää sitä hämmästyttävän loogisena ja selkeänä. Lohen mukaan ”ylikainuulainen maallikkosaarnaaja Anders Hedlund esitteli Iin pappeinkokouksen taustaa vasten jo teologian, joka vastasi myös vuosisadan vaihteen lestadiolaisenemmistön uskonkäsityksiä.” Lohen kuvauksen perusteella voisi lisätä, että tuo Hedlundin ”teologia” vastaa pitkälti myös nykyisen vl-liikkeen uskonkäsitystä. Mitä arvelette?

Miksi tuo kirjoitus sitten jäi yksinäiseksi protestiksi, joka sivuutettiin ja unohdettiin. Piispa Gustaf Johansson viittasi siihen kyllä ”Laestadiolaisuus”-kirjassaan, mutta liikkeen sisällä ei kirjoitusta kommentoitu. P. O. Grape ja K. A. Heikel tunsivat sen myös, mutta eivät reagoineet. Tämän tosin ymmärtää, koska he olivat itse kritiikin kohteina. Mutta eikö Hedlund saanut muiltakaan 1800-luvun lestadiolaisjohtajilta tukea ”teologialleen”?

Myöhempään vaikenemiseen voi olla syynä, että Hedlund hajaannuksessa liittyi esikoisiin. Noista Ruotsin-kävijöistä Sundström liittyi myöhemmin uusheräykseen. Palohuornainen ei liittynyt esikoisiin, vaikka olikin Jällivaarasta kotoisin. Liittyikö mihinkään, sitä Lohi ei kerro.
PJN2
perehtynyt
 
Viestit: 68
Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40

ViestiKirjoittaja PJN2 » 30 Huhti 2012, 14:43

O.M viittasi vanhaan VL-foorumin ketjuun, jossa tuota Raattamaan ”naissaarnaajakirjettä” käsiteltiin noin viisi vuotta sitten. Sieltä löytyi myös viittaus Mopin palstaan, jossa käytiin samaa keskustelua. Palstat tuntuivat jopa keskustelleen keskenään. Aihetta on siis jo melkoisesti käsitelty, mutta panenpa silti itsekin vielä lusikkani soppaan – varsinkin kun tuli kirjoitettua noin pitkä johdanto. Ja kai asioita on hyvä kerrata viiden vuoden välein.

Kopioin tähän tuon kirjeen Mopin palstalta. En vieläkään omista Raattamaan kirjeiden kokoelmaa, joten en ole varma onko se tässäkään kokonaisuudessaan (ja väärentämättömänä). Ajatusviiva voisi viitata siihen että jotakin on jätetty pois (?) Pölyttynyt toteaa välikommentissaan, että Grape oli Raattamaan ja Erkki Antin kanssa eniten yhteistyössä ollut pappi. Muut välikommentit jätin pois, koska ne menevät ”tulkinnan puolelle”. Toivottavasti Pölyttynyt ei pahastu.


JUHANI RAATTAMAAN KIRJE PEHR OLOF GRAPELLE 28.10.1878

Saivomuotkassa 28 p. Lokakuuta 1878.

Rakas veli ja uskollinen työntekiä Herran viinamäessä P. O. Grape. Jumalan armo lisääntyköön teille!

Kiitoksia kirjan edestä, jonka olen saanut tässä kuussa. Oulun kristittyin mieltä olette kirjottaneet että kävisin Oulussa. En saata kieltää enkä vakaisesti luvata, tapahtukoon Jumalan tahto. — Mitä olet sanonut Hedbergiläisistä meidän seuralle, niin se on oikein ymmärretty, sillä kaikki heräykset pitäisit yhteen sulaaman ehkä paljon on työtä koota taikinaa monesta vakasta ja sotkea yhdeksi taikinaksi. Saattakoon Herra sanansa jälkeen kaikkia muita lampaita yhteen lammashuoneesen ja tehköön Kristuksen palveliat työtä sen päälle että kaikki heränneet yhdistyisit ja pysyisit yhteenliitettynä Kristuksen lain siteellä, joka on täydellisyyden side!

— Paljon on työtä Jumalan pellolla että valaistuita vaimoihmisiäki tarvitaan, ehkä niitä löytyy, jotka tahtoisit sulkea vaimonpuolten suuta Paavalin sanoilla Korinthon vaimoille, jotka astuit miesten eteen eikä tainneet sanan vuoroa antaa miehille, sentähden Paavali heitä nuhtelee, vaan Raamattu osottaa että Hanna on puhunut samaten lapsesta Jeesuksesta kun Simon kaikille kun lunastusta Israelissa odotit; vieläpä Herra lähettää vaimoja ilmoittamaan, se on saarnaamaan epäuskoisille opetuslapsillensa että Hän on jälleen eläväksi tullut, vieläpä vaimoin sydämissäki. Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jesuksen tuntemista seurakunnassa! — Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palveluspiika. — Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kuin miehiltä lahjat puuttuvat ettei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opitaan.

Estäköön Paavalin puhe vaimoja pispan ja papin virkoja etsimästä, emmekä tahdo vaimoin kanssa astua saarnatuolille tai alttarille, vaan puhumme Jumalan valtakunnasta kaikille, joilla korvat ovat kuulla; vieläpä Pyhä Henki nuhtelee maailmaa kaikkein suun kautta, joissa Hän asuu ja vaikuttaa.

Jo on alku neljättäkymmentä vuotta kulunut siitä ajasta asti kuin kointähti koitti harvain sydämiin, vieläpä päivä on valjennut aikakaudessamme ja Kristuksen kirkkaudesta aurinko paistanut että suuri joukko kristillisyytemme veljiä ja sisaria ovat ilolla päivänsä päättäneet ja kunniaan kostuneet, kiitos Jumalalle ja Karitsalle, jonka veren kautta vielä seisoo piiskuinen lauma voiton päällä, katsellen hengessä uskon silmillä Karitsaa, joka tapettu on ja on meitä Jumalalle verellänsä ostanut. Aina valvokaamme ja rukoilkaamme, varustettuna uskon kilvellä ja hengen miekalla maailmaa ja omaa lihaa vastaan että pysyisimme voiton päällä Karitsan veren kautta. Amen.

Sydämellisiä terveisiä minulta ja vaimoltani teille ja teidän frouvalle. Sano minun terveisiä Knuutille ja Alkulan provastille huoneenens, en suita mainita nimiä, mutta pyydän sanoa terveisiä kaikille uskovaisille Ylitorniolle asti. Pyydän rukoilla edestäni ja toivotan että Herra antais teille voimaa ja rohkeutta seisoa maailman joukkoa vastaan, toivottaa vanha

Johan Raattamaa

Sano minun terveisiä Kristuksen seurakunnan palveluspiialle Hackzellin Sofialle, jos olet kirjottamassa Ouluun. Olen kyllä ajatellut käydä Torniolla, jos terveyttä on.

Kirjeen alussa oleva ”…sotkea yhdeksi taikinaksi” houkuttelisi keskustelemaan ekumeniasta ja seurakuntaopista. Se ei kuitenkaan kuulu tähän ketjuun. Kirjeen jälkiosassa tulee esiin naispappeus ja naissaarnaajat. Tätä osaa on käytetty argumenttina naispappeuden vastustamisessa, esim. Päivämiehessä 3.5.1984. Siihen se varmasti kelpaakin.

Minusta kuitenkin mielenkiintoisin on kysymys ”naissaarnaajista”. Edellä mainitusta Ihosen artikkelista löytyy lähdeviittauksia, joihin en ole tutustunut (enkä taida jaksaa tutustuakaan). Lisää lähdeviitteitä on Mari Leppäsen gradussa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/26561/naispapp.pdf?sequence=1

Sieltä löysin myös tuon maininnan Päivämiehestä 3.5.1984. Täytyypä vielä lukea tuo Marin gradu kokonaan, ennen kuin uskallan esittää omia kommenttejani.
PJN2
perehtynyt
 
Viestit: 68
Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40

ViestiKirjoittaja hepa » 30 Huhti 2012, 15:22

Kyllä nuo lampaat jotka ovat erehtyneet/joutuneet väärään laumaan, pitää saattaa yhteen lammashuoneeseen. Eli väärähengellisten pitää tehdä parannus ja tulla sisälle Jumalan valtakuntaan.

sillä kaikki heräykset pitäisit yhteen sulaaman ehkä paljon on työtä koota taikinaa monesta vakasta ja sotkea yhdeksi taikinaksi. Saattakoon Herra sanansa jälkeen kaikkia muita lampaita yhteen lammashuoneesen


Joh. 10:16
Minulla on myös muita lampaita, jotka ei ole tästä lammashuoneesta: ne pitää minun myös tänne saattaman: ja he saavat kuulla minun ääneni; ja pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen.

Voisko Raattamaan terveiset Hackzellin Sofialle olla nuo:

Estäköön Paavalin puhe vaimoja pispan ja papin virkoja etsimästä, emmekä tahdo vaimoin kanssa astua saarnatuolille tai alttarille, vaan puhumme Jumalan valtakunnasta kaikille, joilla korvat ovat kuulla; vieläpä Pyhä Henki nuhtelee maailmaa kaikkein suun kautta, joissa Hän asuu ja vaikuttaa.
Avatar
hepa
tähtiahkera
 
Viestit: 877
Liittynyt: 19 Helmi 2009, 15:14
Paikkakunta: Oulunseutu

ViestiKirjoittaja O.M » 04 Touko 2012, 14:58

O.M kirjoitti:Mihin kirjeeseen muuten perustuu ajatus, että myös Erkki Antti olisi tukenut naisten puhujuutta? Olen lukenut kirjeitä, joissa Erkki Antti muistaakseni tuki Tilda Fogmanin asemaa Raattamaan sihteerinä. Tässä ei kuitenkaan liene kysymys naisten erityisen saarnaviran tukemisesta? Voi toki hyvinkin olla, että en ole lukenut kaikkea tai olen sivuuttanut lukemani huolimattomasti. Ajattelin vain, että keskustelun kannalta voisi olla hyvä kyseenalaistaa kaikki ilmassa leijuvat väitteet, joita ei perustella alkuperäislähteillä.


Muistelin tätä:

"Met olemme Pajalan pappilassa ja olemme lukeneet monta Amerikasta tullutta preiviä, ja Esajas Eljasson sanoo preivissänsä Tilda Fogman'ista apostolin sanoilla, ettei sovi vaimoin opettaa. Siihen saakkako se ulottukin apostolin oppi. Miksi hän sitte killaa Feben, Kenkrean palveluspiian olleen monelle avullisen, ja itselle hänellekin, ja sanoo sama apostoli kirjoittaneensa epistolan Roomalaisille Feben kanssa. Miksi ei sitten teille kelpaa, että Tilda kirjoittaa joko minun, Raattamaan eli Huhtasaaren kanssa. Uskokaa enempi ja lukekaa ja Pyhän Hengen valossa käsittäkää puhtaammasti raamattu ja lakatkaa pullikoitsemasta Herraa ja Hänen voideltuansa vastaan. Sillä pitäisihän teidän jo vähemmästäkin käsittämän, jos teillä oikea henki on."
Erik Anders Andersson (Erkki Antti) Pajalasta se 15 p. joulukuuta 1877. http://www.koistinen.se/VK1_BOOKMARKS.pdf Kohta 97 - 98.

PJN2 kirjoitti:Kirjeen alussa oleva ”…sotkea yhdeksi taikinaksi” houkuttelisi keskustelemaan ekumeniasta ja seurakuntaopista.


Minulla on käsitys, että Raattamaa ei tuntenut kovin hyvin muita hengellisyyksiä tuossa vaiheessa. Kun hengenyhteystunnusteluja tehtiin (mm. tunnustelumatka Tukholmaan v. 1884), jouduttiin toteamaan, ettei henki ole sama eikä yhteys siksi mahdollinen. Muistelen lukeneeni, että Raattamaa vaikutti todella loukkaantuneelta siitä, että Waldenström oli matkinut lestadiolaisten liikutuksia. Waldenströmiläisestä "etelän valkeudesta" hän kirjoitti happamasti. Pohjois-Ruotsissa vaikuttaneeseen "Troijan hevoseen" hän suhtautui varauksellisesti.
"Mua, Jeesus, auta valvomaan
ja tätä aina muistamaan:
on lyhyt ihmiselämä
ja iäisyys on edessä.
Jo askel riittää siirtämään
tulevaan, toiseen elämään."

Virsi 538:4.
O.M
Ylläpitäjä
 
Viestit: 3621
Liittynyt: 24 Heinä 2006, 09:00

ViestiKirjoittaja PJN2 » 06 Touko 2012, 20:51

Pientä kertausta hiukan mutkia oikoen:

Kun seuroissa saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi ”seurakunnan yli”, naiset eivät enää toimineet eivätkä halunneet toimia saarnaajina. Myöskään mikään paikallisseurakunta ei halunnut pyytää naista saarnaamaan. Asiasta vallitsi aikansa yhteiskunnan sopivuussääntöihin ja sukupuolirooleihin perustuva konsensus. Mitään oppiin perustuvaa kieltoa ei kuitenkaan esitetty, eikä mahdollisia ”saarnaamisyrityksiä” pidetty harhaoppina. Tällaiseksi lestadiolaisuuden ”saarnainstituutio” oli vakiintunut viimeistään vuoteen 1870 mennessä.

Ymmärtääkseni tämä tiivistykseni on sopusoinnussa Hanneksen lainaaman Raittilan käsityksen kanssa:
”Kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, jolla oli selvästi rajattu asema kokousten liturgiassa, he näyttävät jääneen kuulijoiden penkkeihin. 1870-luvun lähteet tietävät että ratkaisu ei ollut periaatteessa ehdoton. --- Lähteiden valossa on joka tapauksessa ilmeistä, että saarnaajan tehtävä, joka 1860-luvun lopusta sai yhä keskeisemmän aseman, kuului vain miehille."

====================
Pari huomautusta 1890-luvulta.

Uudelleen lainaus piispa Gustaf Johanssonin kirjasta ”Laestadiolaisuus” (1892):
Jumalan sääntöjen halweksiminen ja polkeminen esiintyy nykyaikana niissä liikkeissä, jotka pyytäwät naista siirtää toimialoille, joille Jumala ei tahdo häntä päästää, mutta kaikista turmiollisin on yritys sukupuolisen wiehätyksen woimalla lewittää kristinuskoa. Noita waikuttimia käyttää tätä nykyä useat uskonnolliset liikkeet. Jumala kyllä tiesi, minkätähden Hän kielsi naista opettajana waikuttamasta, ja jokainen ajattelewa ymmärtää kyllä syyn tähän.

Tämä kuvaa varmasti hyvin papiston yleisiä asenteita myös 1870-luvulla. Luultavasti saman asenteen jakoivat jo 1870-luvulla myös useimmat lestadiolaiset papit ja riviuskovaiset. Olen siis sitä mieltä, että tämä Johanssonin ”painostus” ei ollut mikään syy ”naissaarnaamisen alasajoon”. Se oli tapahtunut omaehtoisesti jo 20 vuotta aikaisemmin.

Toinen huomautus:

Hannes kirjoitti: ”Talvella 1894-95 Jokelan sisarukset tekivät pitkän saarnamatkan läpi Suomen tarkoituksenaan saarnata uudenheräyksen oppia.”

Sisarukset Magdaleena ja Maria Jokela mainitaan usein ”lestadiolaisina naissaarnaajina”. Tarkempaa tietoa heidän toiminnastaan ei minulla ole. Ilmeisesti se kuitenkin edusti varsin onnistunutta ”saarnaamisyritystä”, jos saarnamatka ulottui läpi Suomen. Täytyi siis olla myös halukkaita sanan kuulijoita.

Jokelan sisarusten opilliset painotukset olivat Hanneksen mukaan uudenheräyksen mukaisia. Tällaisia ”opillisia painotuksia” toki esiintyi 1890-luvulla muillakin saarnaajilla ja ne enteilivät 1900-luvun alun suurta hajaannusta. 1890-luvulla liike oli kuitenkin edelleen ”virallisesti” yhtenäinen, joten tässä suhteessa Jokelan sisarusten saarnatoiminta oli ”normaalia”. Epätavallista se oli vain siksi, että saarnaajat olivat naisia. Rooliajatteluun perustuvaa paheksuntaa varmaan jälleen esiintyi myös liikkeen sisältä käsin, mutta opillisia esteitä naisten saarnaamiselle ei vieläkään esitetty – tietääkseni, olenko väärässä?

==================

Palatkaamme jälleen 1870-luvun jälkipuoliskolle.

”Saarnainstituutio” oli siis vakiintunut viimeistään vuoteen 1870 mennessä, jolloin naiset olivat jääneet penkkeihin. Asia nousi uudelleen esiin vajaan kymmenen vuoden kuluttua Maria Sofia Hackzellin toiminnan vuoksi. Hänestä Seppo Lohi sanoo pääkirjoituksessaan:
Lestadiolaisuuden historia tuntee 1800-luvulta vain yhden naissaarnaajan. Hän oli kirjakauppias Maria Sofia Hackzell (1826–1904), ruotsinkielisen säätyläisryhmän kokoava voima. Hän piti vuosina 1876–1883 kotonaan Oulussa saarnoja ruotsiksi. Vaikka Juhani Raattamaa eräässä kirjeessään P. O. Grapelle vuonna 1878 ja Aatu Laitinen Kristillisessä kuukauslehdessä 1884 antoivatkin Hackzellille tukensa, tämän omaehtoinen saarnatoiminta sammui muutamassa vuodessa lestadiolaiskristittyjen yleisen tuen puutteeseen.


Lisäksi Markku Ihonen viittaa Lohen artikkeliin "Nainen lestadiolaisuudessa 1800-luvun Suomessa" (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 1997) ja siellä olevaan kommenttiin tuosta Raattamaan kirjeestä:
Lohi varoittaa kuitenkin korostamasta liikaa Raattamaan kannanottoa, "koska se kohdistui vain yhden oululaisen säätyläisnaisen paikalliseen saarnatoimintaan." Raattamaa nimittäin lähettää kirjeensä lopussa terveisiä Oulussa saarnaajana tuohon aikaan esiintyneelle "Kristuksen seurakunnan palvelus-piialle Hackzellin Sofialle". Lohen mielestä "se jäi yksittäiseksi mielipiteeksi eikä siis ollut osa laajempaa saarnatoimintaa koskevaa keskustelua".


Vielä henkilöhistoriaa:

Albert Heikel (1812 – 1880) valittiin 1849 Ylitornion kirkkoherraksi, missä virassa hän oli kuolemaansa saakka. Lestadiolaisuuden saapuessa hänen vaimonsa liittyi heti liikkeeseen. Myös Albert suhtautui lestadiolaisuuteen myönteisesti, mutta teki parannuksen vasta 1870-luvun alussa. Hän myös isännöi Ylitornion kirkossa Alkkulan kokousta 1875. Tällöin esiintyi voimakkaita liikutuksia, joita Heikel piti hyvin sopimattomina.

Albert Heikel teki saarnamatkan Ouluun 1878 ja otti mukaansa oululaisten säätyläislestadiolaisten toivomuksesta myös vävynsä Pehr Olof Grapen (1844 – 1901), joka tuohon aikaan toimi komministerinä Hietaniemessä. Erkki Antti oli julistanut Grapelle synninpäästön 1868. Grape oli ollut mukana jo Alkkulan kokouksessa, mutta ei ole selvää miten hän suhtautui tuohon "kirkkohäiriöön". Oulun matkan aikaan P. O. Grape vasta 34-vuotias. Vastaavasti Albert Heikel oli noin 66-vuotias ja Raattamaa 67-vuotias (ei siis kovin ”vanha”).

Kokemuksistaan Oulussa papit raportoivat Raattamaalle. Ilmeisesti nimenomaan Grape oli esittänyt Raattamaalle myös kysymyksiä, koska Raattamaan vastauskirje on osoitettu juuri Grapelle. Olisi tarpeen tuntea tuo Oulun-kävijöiden raportti (minulla ei ole sitä käytössäni). Mitä he Oulun tilanteesta Raattamaalle kertoivat? Mitä kysymyksiä Grape esitti? Ilman näitä vastauksia on aika vaikea arvioida Raattamaan kirjeen painotuksia.

Vielä Oulun tilanteen taustaa
(lähteenäni tässä on lähinnä Seppo Lohen väitöskirja ”Pohjolan kristillisyys” s. 220 – 225):

1870-luvulla lukuisat säätyläiset liittyivät lestadiolaiseen liikkeeseen. Heillä oli usein taustanaan heränneiden, Rosiniuksen tai Hedbergin ystäväpiiri. Eräs heistä oli Albert Heikelin sisar Fredrika Heikel. Hän kuului ruotsinkieliseen ryhmään, jonka saarnaajana toimi Sofia Hackzell. Ruotsinkielisiä seuroja pidettiin kodeissa, ani harvoin julkisissa huoneistoissa.

Samoihin aikoihin jakoi Oulussa mielipiteitä suhtautuminen Ruotsista 1874 saapuneeseen J. A. Nygréniin, joka alkoi johtaa Hedbergin ystävien viikoittaisia kokouksia. Ruotsinkielinen sivistyneistö suhtautui myönteisemmin yhteistyöhön tämän ”nygrener”-ryhmän kanssa, mutta suomenkielinen rahvas selvästi torjuvammin. Nämä yhteistyökiistat olivat Albert Heikelin pääasiallinen huolenaihe hänen matkoillaan Ouluun.

Lohi mainitsee pääkirjoituksessaan, että Hackzellin ”omaehtoinen saarnatoiminta” tapahtui vuosina 1876–1883, siis noin seitsemän vuoden ajan. Millä tavoin saarnatoiminta oli ”omaehtoista”? Eikö tuo ruotsinkielinen ryhmä pitänyt häntä parhaana saarnaajana ja ”kutsunut” hänet? Vai tyrkyttikö hän itseään väkisin? Eikö tuon seitsemän vuoden aikana olisi löytynyt sopivaa miessaarnaajaa, jos seurakunta olisi sellaista kaivannut? Esim. Adla Dahlbergin kirjeessä Sally Thauvónille 17.11.1879 mainitaan, että Sofie Hackzell oli selittänyt Heprealaiskirjeen 12. lukua puolitoista tuntia kestäneessä puheessaan käsitellen mm. kastetta ja rippiä (Lohen väitöskirja s. 223). Minusta tämä näyttää varsin normaalilta lestadiolaiselta seuratoiminnalta saarnaajineen.

Erot suhtautumisessa yhteyspyrkimyksiin sekä lisäksi sääty- ja kielierot vaikuttivat varmasti suomenkielisten torjuvaan suhtautumiseen myös naissaarnaaja Hackzelliin. Torjuva suhtautuminen perustui siis perinteisiin sukupuolirooleihin ja yleiseen epäluuloisuuteen ruotsinkielistä vallasväkeä kohtaan (tämä siis oma tulkintani).

”Omiensa joukossa” Hackzell oli kuitenkin arvostettu. Keitä olivat siis ne ”lestadiolaiskristityt”, joiden ”yleisen tuen puutteeseen” saarnatoiminta sammui? Hänen oma ruotsinkielinen seurakuntansako vai suomenkielinen rahvas? Luultavasti ei kumpikaan, vaan Hackzellin toiminta sammui ”omaehtoiseen eläköitymiseen”. Varmaan Hackzellin saarnaamista vastustettiin suomenkieliseltä taholta laajastikin - joku saattoi vedota perusteluissaan Raamattuunkin. (Onko tästä aikalaiskeskustelusta dokumentteja, esim. lehtikirjoituksia?) Missään tapauksessa ei kuitenkaan ole olemassa mitään ”Oulun lestadiolaisseurakunnan” yhteistä päätöstä 1800-luvulta, joka pitäisi ”naissaarnaajia” harhaoppina.

Takaisin Raattamaan kirjeeseen.

Arvailen, että Heikel ”raportissa” Raattamaalle kertoi lähinnä yhteyspyrkimyksistä, eikä kiinnittänyt ”naissaarnaajaan” huomiota. Grape sen sijaan oli nuori pappi, jolle alkuherätyksen aktiivit naiset oli tuntematon asia. Luultavasti hän paheksui Heckzellin toimintaa (joka siis oli jatkunut jo noin kaksi vuotta ja tuli kirjeen jälkeen jatkumaan vielä viisi vuotta) ja halusi kuulla Raattamaan käsityksen asiasta. Ehkä hän jopa vihjaili, että ”kohtahan ne naiset ovat pyrkimässä papeiksi ja piispoiksi”. Tämä siis vain arvailua - pitäisi nähdä alkuperäinen raportti.

Raattamaa torjuu selkeästi mahdolliset epäilyt lestadiolaisten suhteesta kirkon virkapappeuteen:
Estäköön Paavalin puhe vaimoja pispan ja papin virkoja etsimästä, emmekä tahdo vaimoin kanssa astua saarnatuolille tai alttarille, vaan puhumme Jumalan valtakunnasta kaikille, joilla korvat ovat kuulla; vieläpä Pyhä Henki nuhtelee maailmaa kaikkein suun kautta, joissa Hän asuu ja vaikuttaa.

Perinteisin perustein Raattamaa torjuu ajatuksen ”naispappeudesta”. Samalla hän korostaa pappisviran asemaa sanomalla, ettei kukaan liikkeen maallikko (mies tai nainen) ole saarnatuoliin tai alttrille pyrkimässä. Sakramentteja jakaa vain kirkon pappi. Maallikkojen (miesten ja naisten) tehtävä on, että ”puhumme Jumalan valtakunnasta kaikille, joilla korvat ovat kuulla; vieläpä Pyhä Henki nuhtelee maailmaa kaikkein suun kautta, joissa Hän asuu ja vaikuttaa”. Tämä ”roolitus” oli Raattamaalle selvä. Alkkulan kirkossa 1875 hän oli saarnannut ”pöydän takaa”, joka oli kirkon lattialla. Saarnastuoliin ja alttarille nousivat vain papit.

Naissaarnaajista kirjoittaessaan tuntuu Raattamaa joutuvan ”puolustuskannalle”, ehkä juuri Grapen ”syytösten” vuoksi. Ehkä hänkin oli sisäistänyt perinteisen rooliajattelun ja toivoi, että asia ei enää olisi noussut esiin. Nyt oli kuitenkin otettava kantaa:
Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jesuksen tuntemista seurakunnassa! — Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palveluspiika. — Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kuin miehiltä lahjat puuttuvat ettei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opitaan.

Selvästi Raattamaa näkee ”naissaarnaajat” eri asiana kuin naispappeus. Hän myös puolustaa sitä eri raamatunkohdilla. Kyse ei ole erityisestä pappeudesta eli "seurakunnan kaitsijan" virasta. Tämä on Raattamaan selvä yleislinjaus: ”Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jesuksen tuntemista seurakunnassa!”

Puolustuskannalla olevaa selittelyn makua on seuraavassa lauseessa: ”erinomattain vähemmissä seuroissa, kuin miehiltä lahjat puuttuvat ettei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opitaan.”

Tämä on viittaus Oulun erityistilanteeseen: pieni seurakunta ja kielitaidottomat miehet. Aiemmin jo ihmettelin tuota ruotsinkielisten miessaarnaajien puutetta Oulussa. Tätä tulkintaa ei Seppo Lohikaan mainitse. Pikemminkin Raattamaa näyttäisi sanovan, että nainen saarnatkoon, jos miehet ovat lahjattomia ja Raamatun sanaa ymmärtämättömiä. Tämä tilanne ei varmaan ole mahdoton nykyisinkään. :)

Selvältä joka tapauksessa näyttää, että Raattamaa antaa tukensa "Kristuksen seurakunnan palvelus-piialle Hackzellin Sofialle" ja samalla linjaa yleisenkin suhtautumisensa naissaarnaajiin. Missään tapauksessa Raattamaa ei vihjaakaan, että ”naissaarnaajat” olisi harhaoppi. Jos hän sitä sellaisena olisi pitänyt, ei mikään tilanteen poikkeuksellisuus estäisi häntä sitä sanomasta. Harhaoppia ei voi puolustaa missään tilanteessa!

Raattamaan myönteinen lausuma naissaarnaajista on merkittävä. Ei se ollut ”yksittäinen mielipide”, vaan liikkeen suvereenin johtohahmon arvovaltainen linjaus. Se oli vastaus epäilevän papin P. O. Grapen kysymykseen ja tuli sitä kautta varmasti tunnetuksi koko lestadiolaisen papiston keskuudessa. Esittikö kukaan kritiikkiä tätä Raattamaan linjausta vastaan? Tietääkseni ei ainakaan Grape. Lisäksi lestadiolaispappi Aatu Laitinen antoi Kristillisessä kuukauslehdessä 1884 Hackzellille tukensa. Kritisoitiinko tätä kirjoitusta?

Ihonen mainitsee, että Lohen mielestä "se [Raattamaan kirje] jäi yksittäiseksi mielipiteeksi eikä siis ollut osa laajempaa saarnatoimintaa koskevaa keskustelua”. Ketkä tätä ”laajempaa saarnatoimintaa koskevaa keskustelua” kävivät ja missä? Mitä mielipiteitä asiasta esitettiin? Toistaiseksi tuntemani kirjalliset dokumentit tukevat käsitystä, että liikkeen johdolla oli periaatteellisesti myönteinen kanta ”naissaarnaajiin” vielä 1880-luvulla. Riviuskovilla oli luultavasti kielteisempi kanta, kellä mitenkin perusteltu.

Mitään yhteistä oppiin perustuvaa koko liikkeen kannanilmaisua ei kuitenkaan 1800-luvulla esitetty (ellei Raattamaan kantaa sellaiseksi katsota). Naiset pysyivät (yleensä) penkissä, siitä pitivät sukupuoliroolit ja perinnäistavat huolen. Opillisia perusteluja ei tarvittu eikä esitetty.

Tällaisena näen ”naissaarnaajatilanteen” siirryttäessä 1900-luvun puolelle. Silloin oli edessä suuri hajaannus, eikä naissaarnaajien asema tainnut enää tulla kenenkään mieleen. Myrskyn laannuttua sitä ei kai kukaan edes muistanut. Miten muut suunnat suhtautuivat naissaarnaajiin? Luultavasti yhtä kielteisesti kuin vanhoilliset. Roolijako tuntui itsestään selvältä ilman ”virallista” kannanottoa.

Vai tehtiinkö vl-liikkeessä 1900-luvulla jokin ”virallinen” päätös, jonka mukaan nainen ei voi toimia seurasaarnaajana? En tosiaankaan tiedä! Jos tällaista päätöstä ei ole, voidaan asiaa arvioida uudelleen syyllistymättä ”harhaoppiin”. 70-luvun taistelulaulua mukaillen: ”Oppi on kaikilla sama, vain tulkinnat vaihtelevat!”

Kieltämättä tutkimusta asian tiimoilta on vielä liian vähän, joten toisien lasien läpi asiat voivat näyttää erilaiselta. Minä nyt käytin näitä ”vapautuksen teologin” lasejani. 8-)
PJN2
perehtynyt
 
Viestit: 68
Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40

ViestiKirjoittaja Hannes69 » 06 Touko 2012, 21:54

Kiitoksia vapautuksen teologille tästä perustellusta kirjoituksesta. Johtuen lasien eroista näen asian hieman erilaisena. Kristillisyydessä on ollut tapana ottaa kantaa asioihin jotka tulevat vastaan ajankohtaisina. Näen oulun tilanteen sellaisena ettei se koskenut laajasti herätysliikettä vaan kuten olemme todenneet, pientä ruotsinkielistä joukkoa. Siksi siihen ei ole otettu ko aikana yleisesti laajoissa keskusteluissa kantaa. Raattamaan sana ei ollut laki, seurakunta on vastustanut ja ollut noudattamatta hänen neuvojaan kun ne "eivät ole vastanneet rauhalla". Esimerkkinä takkisen tilanne amerikassa. Päinvastoin seurakunta hoiti ja neuvoi Raattamaata tuolloin. Sama on ollut näkyvissä myös myöhemmin, -45 antinpäivän kokouksen jälkeen seurakunta ei tyytynyt puhujien ratkaisuun vaan neuvoi puhujia parannukseen väärästä, -60 luvun vaihteessa seurakunta vapautti melkein kolmasosan srk n johtokunnasta ja sen teki kristittyjen suuri kokous, ei johtomiehet. Tämä pohjustukseksi. Eli näen tilanteen sellaisena että vaikka Raattamaalla saattoi olla avoimempi käsitys naissaarnaajista kuin yleensä liikkeessä, viittaukset Hackzellin toiminnan loppumiseen vastustuksen vuoksi johtui juuri liikkeen "syvien rivien" kannasta. Toisena asiana jokelan sisarusten matka suomen halki ei ollut sanan varsinaisessa mielessä saarnamatka. Heidän ei tiedetä pitäneen raamatunselityspuheita yhdelläkään paikkakunnalla. Tietääkseni he kulkivat kahden saarnamiehen (muistaakseni olli puljula ja joku toinen) mukana ja kävivät näiden saarnojen jälkeen kanssapuheita kuulijoiden kanssa haluten vahvistaa saarnan vaikutusta. Kyseiset puhujat olivat myöhemmässä vaiheessa keskeisiä henkilöitä uudenheräyksen haarassa. Kyseessä oli uuden opin levittämismatka. Silti näiden naisten toiminta rajoittui tuolloinkin kuitenkin lestadiolaisuudessa vakiintuneeseen toimintaan.
Hannes69
Valvoja
 
Viestit: 819
Liittynyt: 24 Syys 2010, 01:00
Paikkakunta: Pohjois-Pohjanmaa

ViestiKirjoittaja PJN2 » 08 Touko 2012, 16:29

Yritin löytää tietoja Lars Levi Laestadiuksen lapsista. Luulin, että tehtävä olisi helppo, mutta erehdyin. Kaiken googlaamisen jälkeen löytyi Jouko Taloselta tieto, että perheeseen syntyi 15 lasta, joista Talonen kuitenkin mainitsee vain 14! Jostakin muusta lähteestä löytyi sama maininta 15 lapsesta ja lisäksi tieto, että heistä oli isänsä kuollessa elossa 11.

Tässä ne Talosen mainitsemat 14 lasta syntymäjärjestyksessä:

Eleonora 1827–1874
Emma Maria 1828 (kuoli viikon ikäisenä)
Carl Johan 1829–1890
Sofia Wilhelmiina 1831–1898
Emma Christina 1833–1882
Levi 1836–1839
Elisabeth (Lisa) 1836–1897
Lorens Wilhelm 1839–1866
Fredrica Johanna (Jeana) 1840–1902
Hedvig Charlotta (Lotta) 1842–1900
Lea Selma 1844–1872
Gustaf Leonard 1847–1904
Levi 1849–1850
Daniel 1851–1861

Levi-nimisiä poikia oli siis kaksi. Ensimmäisen kuolema 1839 oli isälle erityisen raskas, kuten Seppo Lohi kertoo Laestadius-elämäkerrassaan ”Sydämen kristillisyys”. Tästäkään kirjasta ei kuitenkaan löydy kaikkien lasten luetteloa. Tietääkö joku kuka tuo listasta puuttuva lapsi on? Ehkei asialla ole kovin suurta merkitystä, mutta tämä epätäydellisyys vain vaivaa pedanttia luonnettani.

Kysymyksen ääreen jouduin hakiessani tietoja Jokelan sisaruksista. Tällöin törmäsin Lotta Laestadiukseen, joka oli naimisissa Mikko Jokelan kanssa.
Kysymys Hannekselle: Mistä löysit noin tarkkoja tietoja Jokelan sisaruksista? Ovatko he sukua em. Mikko Jokelalle? Seppo Lohen kirjoista en löydä vastausta. Sisarusten saarnamatkasta varsinkaan ei mainita mitään.
PJN2
perehtynyt
 
Viestit: 68
Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40

ViestiKirjoittaja Hannes69 » 08 Touko 2012, 19:18

En muista lähdettä, luettuja kristillisyyden historiaa koskevia kirjoja ja artikkeleita on jo niin paljon ja aika hyvin ovat lukemisella jääneet päähän. Kyseessä olevat naiset ovat kittilän hanhi-pietin veljesten pietari hanhivaaran ja fredrik paksuniemen siskoja. Sukunimet vaihtuivat tuohon aikaan paljolti talojen mukaan (kuten näkee veljestenkin sukunimistä). Hanhivaaran talon väki säilöi aikanaan lestadiuksen saarnat, asuihan lestadiuksen sisko tuossa talossa. Uudenheräyksen hajaannuksessa melkein koko kittilä meni veljesten vaikutuksen vuoksi kyseiseen haaraan.
Hannes69
Valvoja
 
Viestit: 819
Liittynyt: 24 Syys 2010, 01:00
Paikkakunta: Pohjois-Pohjanmaa

ViestiKirjoittaja PJN2 » 13 Touko 2012, 05:05

Tässä ensin ne Laestadiuksen 15 lasta syntymäjärjestyksessä:

Eleonora 1827–1874
Emma Maria 1828 (kuoli viikon ikäisenä)
Carl Johan 1829–1890
Sofia Wilhelmiina 1831–1898 (myöh. Niva)
Emma Christina 1833–1882
Poikalapsi (hätäkaste?) 1835 (kuoli pian syntymän jälkeen)
Levi 1836–1839
Elisabeth (Lisa) 1836–1897
Lorens Wilhelm 1839–1866
Fredrica Johanna (Jeana) 1840–1902
Hedvig Charlotta (Lotta) 1842–1900
Lea Selma 1844–1872
Gustaf Leonard 1847–1904
Levi 1849–1850
Daniel 1851–1861


LISÄÄ SUKUTUTKIMUSTA

Yritin selvitellä myös Jokelan sukua. Tietoa löytyi Kittilän Jokelan sukuseuran nettisivuilta, mutta enemmän kuitenkin netin sukututkimussivustoilta.

Suvun kantaisä oli Mikko Mikonpoika (I) Jokela (1759 - 1843).
Puoliso oli Margareeta Matintytär, omaa sukua Hanhivaara. Margareeta syntyi 10.6.1762 ja kuoli 23.3.1813.
Kuusi lasta:
- Kaisa Mikontytär Kiistala (s. Jokela) (syntyi 2.2.1788, kuoli 27.6.1839)
- Paavali (Påhl) Mikonp. Jokela (syntyi ja kuoli 4.8.1790)
- Margareeta Mikontytär Alakangas (s. Jokela) (syntyi 13.9.1791, kuoli 3.4.1866)
- Mikko Mikonpoika (II) Jokela (syntyi 10.5.1795, kuoli 30.8.1883)
- Maria Mikontytär Rautiola (s. Jokela) (syntyi 7.2.1799, kuoli 27.3.1872)
- Anna Mikontytär Jokela (syntyi 25.1.1802, kuoli 29.3.1806)

Mikko Mikonpoika (II) Jokela (syntyi 10.5.1795, kuoli 30.8.1883), herastuomari
Puoliso oli Magdalena Juhontytär, omaa sukua Alakangas. Magdalena syntyi 4.2.1799 ja kuoli 15.3.1888.
Kuusi Lasta:
- Mikko Mikonpoika (III) JOKELA b: 24-10-1820 in Kittilä
- Johannes Mikonpoika KÖNKÄÄNNISKA b: 09-07-1823 in Kittilä
- Magdalena Mikontytär JOKELA b: 13-02-1830 in Kittilä
- Pietari Mikonpoika HANHIVAARA b: 23-10-1833 in Köngäs Kittilä
- Kaisa Mikontytär JOKELA b: 01-01-1837 in Kittilä
- Fredrik Mikonpoika PAKSUNIEMI b: 12-01-1840 in Kittilä

Mikko Mikonpoika (III) JOKELA (syntyi 24.10.1820, kuoli 14.2.1908)
Puoliso oli Maria Juhontytär, omaa sukua Paksuniemi. Maria syntyi 5.6.1823 ja kuoli 14.9.1901.
Yksitoista lasta:
- Margaretha Mikontytär JOKELA b: 01-10-1846 in Kittilä
- Maria Mikontytär JOKELA b: 01-01-1848 in Kittilä (kuoli Kittilässä 18-02-1931)
- Mikko Mikonpoika (IV) JOKELA b: 01-05-1849 in Kittilä (kuoli USA:ssa?)
- Juho Mikonpoika JOKELA b: 22-12-1850 in Kittilä
- Abram Mikonpoika JOKELA b: 01-01-1853 in Kittilä
- Pekka Mikonpoika JOKELA b: 29-05-1854 in Kittilä
- Niilo Mikonpoika JOKELA b: 07-02-1857 in Kittilä
- Matti Mikonpoika JOKELA b: 24-02-1860 in Kittilä
- Oskar Mikonpoika JOKELA b: 04-01-1863 in Kittilä
- Magdalena Mikontytär JOKELA b: 30-06-1864 in Kittilä (kuoli USA:ssa?)
- Kaisa Mikontytär JOKELA b: 18-01-1866 in Kittilä

Mikko Mikonpoika (IV) JOKELA (syntyi 1.5.1849 Kittilässä, kuoli joskus vuoden 1906 jälkeen Calumetissa?)
Puoliso oli Lars Levi Laestadiuksen tytär Lotta Laestadius (Hedvig Charlotta Laestadius 1842–1900).
Ei lapsia.

Ilmeisesti ne Jokelan ”saarnaajasisarukset” ovat juuri nuo yllä mainitut Maria ja Magdalena. Magdalenan (Matleena) ja hänen veljensä Mikon (Lotta Laestadiuksen puoliso) kohtalo näyttää olevan Jokelan suvullekin arvoitus. Ainakin Juha Jokela Kokkolasta etsii sukulaisiaan Internetin avulla:
Does anybody have knowledge about Mikko Jokela born 1.5.1849 in Kittilä. He was married to Charlotta (Laestadius), daughter of Lars Levi Laestadius. Lotta died 1900. They emigrated to USA about 1880. They used to live in Franklin MI.

Mikko was visiting Finland 1906 and when he returned to USA he had with him Matlena Jokela (sister), Kaisa Mäkitalo and Helli Junttila (nieces). Calumet MI was their destination. I would appreciate it very much if somebody could tell me what happened to these relatives of mine after they had arrived to USA.
----------

Mikko emigrated to Franklin, Minn. 1881. Afterwards he lived in Cokato, Minn., Minneapolis, Minn. and perhaps in Wisconsin. He was married to Charlotta Laestadius. She died 1.9.1899. After that he married 25.9.1900 Hanna Takkula (nee Tuomaala). Hanna died 4.1.1905 in Minneapolis.They had two daughters: Salli Johanna b. 16.9.1901 in Franklin and Lydia Angelika b. 10.5.1904 in Cokato.

Matleena Jokela (Kangas) born 30.6.1864 in Kittilä, Finland.
She married in Amerika a man named Johan Iisak (Isaac) Kangas born in Pajala, Sweden. I have no futher information about them.

The Jokela family I am searching is originally from Kittilä, Finland. There was three Jokela named sibblings (sisaruksia) Matti, Mikko and Matleena who emigrated to Amerika.

Matti Jokela Mickelsen and his descentants are well known. They live mostly in Michigan and Minnesota. We don´t however know almost anything about Mikko and Matleena Jokela after the year 1906.

Best wishes
Juha Jokela


Näin on saatu Jokelan sisarukset ja Laestadiuksen tytär Lotta sijoitettua aikajanalle. Mutta jokin tässä kuitenkin edelleen mättää…

Seppo Lohi kertoo lestadiolaisuuden saapumisesta Kittilään: Kun alkuherätyksen lähetit Naimakka ja Kellottajärvi saapuivat 1849 Muoniosta Kittilään, ohjattiin heidät Könkkään kylään Jokelan taloon. Siellä he joutuivat ihmettelemään talon Margareeta-nimisen leskiemännän (1762 – 1853) perehtyneisyyttä kristillisyyteen. Kuunneltuaan häntä lähetit pitivät emäntää uudestisyntyneenä. Vuoden 1850 vaiheilla teki leskiemännän poika herastuomari Mikko Jokela (1795 - 1883) parannuksen, kun Heikki Parkajoki häntä puhutteli: ”Kyllä se on niin Jokela, että koko Kittilän seurakunta makaa sinun päällä”. Silloin oli Jokelan ”omanvanhurskauden rakennus kaatunut” ja hän oli syntinsä tunnustaen omistanut uskon.

Tuo leskiemäntä (lähettien saapuessa jo n. 87-vuotias!) oli siis herastuomari Mikko (II):n äiti ja Mikko (I):n 1843 leskeksi jäänyt vaimo. Jokelan sukuseuran nettisivuilla kuitenkin mainitaan Mikko (I):n puolisoksi Margareeta Matintytär, omaa sukua Hanhivaara (10.6.1762 – 23.3.1813).

Asiaa ei paranna, että muilta sukututkimussivustoilta löytyy seuraava tieto:

Marketta Raudus (5.12.1762 - 3.4.1853)
Father: Jaakko Matinpoika RAUDUS b: XX-XX-1723 in Sirkka, Kittilä
Mother: Aili Juhontytär RAUDUS b: 12-05-1727 in Kittilä
Marketta married 1786 Mikko Mikonpoika Jokela (1759-1843) and had 5 children.
Children:
- Stina Mikontytär JOKELA b: 08-06-1786 in Kittilä
- Kaisa Mikontytär JOKELA b: 02-02-1788 in Kittilä
- Margeta Mikontytär JOKELA b: 13-09-1791 in Kittilä
- Mikko Mikonpoika JOKELA b: 10-05-1795 in Kittilä
- Maria Mikontytär JOKELA b: 07-02-1799 in Kittilä

Tällä Marketalla näyttää siis olevan sama mies ja (suunnilleen) samat lapset kuin Margareeta Matintyttärellä. Syntymä- ja kuolinvuodet taas täsmäävät Lohen ilmoitukseen leskiemäntä Margareetasta. Voisiko Jokelan sukuseuran nettisivuilla olla virhe? Otti tästä nyt selvän!


Kovin selvä ei ole myöskään Lotta Laestadiuksen henkilöhistoria:

Lotta Laestadius (Hedvig Charlotta Laestadius) oli Lars Levi Laestadiuksen tytär. Hän syntyi 22.6.1842 Karesuvannossa ja kuoli 58-vuotiaana 19.9.1900 Amerikassa (Franklin, Minnesota, USA).

Seppo Lohi mainitsee, että Lotta toimi kätilönä Kemissä 1871–1874. Edelleen Lohen mukaan Lotta solmi avioliiton 17.12.1875 Kittilän Könkään kylästä kotoisin olleen Mikko Mikonpoika Jokelan (s. 1849) kanssa. Avioiduttuaan hän muutti miehensä kotitaloon Kittilään ja sieltä kesällä 1881 perheineen Amerikkaan. (Lestadiolaisuuden suuri hajaannus, s. 370). Lotan mies on siis Mikko Mikonpoika (IV) JOKELA (syntyi 1.5.1849 Kittilässä, kuoli joskus vuoden 1906 jälkeen Calumetissa?)

Sukututkimussivustot tarjoavat kuitenkin Lotan mieheksi muitakin henkilöitä:
- Gift 1872 i Amerika Michael Jokela. Född i Rovaniemi, Finland.
- Johela, Michael; Birth : 1838; Marriage: 1872.
- Gift 1872 med Mikael Jokela. Född 1849-05-01 i Finland. Bosatt 1898 i Amerika.

Tuo avioitumisvuosi 1872 esiintyy itsepintaisesti. Jonkun nettitiedon mukaan se esiintyy myös Jorma Ojalan kirjassa ”Lars Levi Laestadius, tiedemies ja pappi” (en ole tarkistanut). Lohen antamien tietojen perusteella tuo vuosi on kuitenkin mahdoton.

Kirjansa ”Sydämen kristillisyys” lopussa Seppo Lohi lainaa pitkästi Laestadiuksen tyttären Sofia Wilhelmiina Nivan 31.8.1861 sisarelleen lähettämää kirjettä. Lohi ei kuitenkaan kerro kenelle sisarelle ja mihin osoitteeseen Sofia tuon kirjeensä lähetti.

Kirjeen aiheena oli isän kuolema 21.2.1861. Kuolemasta oli siis jo ehtinyt kulua puoli vuotta. Kuka kirjeen saaja on? Eikö hän päässyt hautajaisiin? Oliko hän ehkä ulkomailla? Voisiko kirjeen saaja olla Amerikassa oleskeleva Lotta? Tätä on jossain nettipalstalla ehdotettu! Olisiko Lotta voinut myös avioitua Amerikassa 1872? Kuulostaa mahdottomalta!

Oudon ristiriitaisia ovat siis käytettävissä olevat tiedot. Asia toki selviäisi, jos tietäisimme Lotan vaiheet 1860- ja 1870-luvuilla. Pitänee kysyä Seppo Lohelta…

Vielä huomautus: Lohen kirjan sivulla 143 on maininta: ”Frankliniin saapui 1880 Lars Levi Laestadiuksen tytär Angelica Charlotta miehensä Mikko Jokelan kanssa.” Vuosiluvussa on siis epäselvyyttä. Lisäksi kyseessä on tietenkin Hedvig Charlotta (Lotta) eikä hänen serkkunsa Angelica Charlotta.

Angelica Laestadius (Angelica Charlotta Laestadius 1839 - 1914) oli Lars Levi Laestadiuksen veljen Petruksen tytär. Lisäksi Angelica oli naimisissa serkkunsa Carl Johan Laestadiuksen kanssa, joka oli Lars Levi Laestadiuksen poika ja Lotan veli.

Kyllä tästä vielä asiaankin päästään, uskokaa pois…
PJN2
perehtynyt
 
Viestit: 68
Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40

ViestiKirjoittaja O.M » 03 Heinä 2012, 11:46

PJN2 kirjoitti:Toivomallani debatilla tarkoitin toki akateemisten tutkijoiden välistä väittelyä, jossa osapuolet esittävät oman todistusaineistonsa. Seppo Lohen ja Mauri Kinnusen välisessä väittelyssä olisivat argumentteina historialliset/oppihistorialliset tutkimusfaktat. Tässä debatissa ei siis pyritä ratkaisemaan sitä, mikä opetus on Raamatun mukaista, eikä mitään muitakaan teologisia kysymyksiä. Kyseiset tohtorithan edustavat historian tutkimusta. Tarkoitus olisi vain selventää käsityksiä historian faktoista.


Toivomasi keskustelu näyttää nyt käynnistyneen:

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa ... ilmalasitq

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa ... saarnaajat

http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/ ... 3&id=38633

Kinnunen vaikuttaa lukeneen myös Vl-foorumin keskustelun aiheesta, koska on huomannut sen puuttuvan ei-sanan Lohen tutkimuksesta:

"Kinnunen kirjoittaa artikkelissaan: ”Mielenkiintoinen on myös naissaarnaajuuden käsittely Seppo Lohen vuonna 2007 ilmestyneessä teoksessa Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat (115). Siinä hän toteaa Raittilan tekstiin viitaten: naiset näyttävät jääneen kuulijoiden penkkeihin. Ratkaisu oli 1870-luvulta lähtien periaatteellisesti ehdoton. Lohi jättää Raittilan tekstistä merkityksen kannalta olennaisen EI-sanan pois jälkimmäisestä lauseesta.”

- Kyseessä oli harkittu teko, vastaa Seppo Lohi. Tässä kohdassa teemme Raittilan kanssa eri johtopäätöksen saman aineiston pohjalta. Itse olen sitä mieltä, että kyseessä oli periaatteellisesti ehdoton ratkaisu, toisin kuin Raittila. Eikä Raittilakaan hyväksy saarnaajaksi muita naisia kuin Sofia Hackzellin. Tosin häntäkään Raittila ei matrikkeliinsa kelpuuttanut."
"Mua, Jeesus, auta valvomaan
ja tätä aina muistamaan:
on lyhyt ihmiselämä
ja iäisyys on edessä.
Jo askel riittää siirtämään
tulevaan, toiseen elämään."

Virsi 538:4.
O.M
Ylläpitäjä
 
Viestit: 3621
Liittynyt: 24 Heinä 2006, 09:00

ViestiKirjoittaja PJN2 » 03 Heinä 2012, 20:49

Kiitos O.M huomiostasi. Ehdin jo itsekin kommentoimaan sinne jotakin. Kohta kai nämäkin palstat alkavat keskustella keskenään ;).

Oikean nimeni ovat ainakin valvojat jo varmaan hoksanneet. Kotimaa24-uutisiin olen kirjoittanut varsin kriittistäkin tekstiä – usein provosoidakseni vl-pappeja vastaamaan, yleensä kuitenkin tuloksetta. VL-foorumia olen kehunut rehelliseksi, jollainen se onkin. Siitä kiitos!

Pidän kuitenkin foorumien profiilit erillään. En halua tuoda tänne opillisia kiistakysymyksiä ja turhaa riitaa. Muutakin keskustelua riittää.

Olin muuten suviseuroissa sunnuntaina vl-ystäväni kanssa. Kokemus oli varsin positiivinen, vaikka ulkoilmamyrkytyksen sainkin ja naama paloi auringossa. Järkytys oli, että en nähnyt kenenkään polttavan tupakkaa! Mitään tupakka-alueitakaan ei ollut merkitty, joskaan kieltoakaan ei ollut muuta kuin eräälle metsäalueelle. Joku kyllä tuprutteli kentänkin puolella, olisiko ollut nuusku ;). Lopulta oli pakko panna palamaan hiukan syrjemmällä.

Muuten tunnelma oli rauhallinen ja meditatiivinen. Saarnoja oli hyvä kuunnella teltan ulkopuolellakin kenttätuolissa istuen. Joku ystäväni tutuista erehtyi tervehtimään Jumalan terveellä, mutta eipä sekään kumpaakaan haitannut. Tunsin olevani hyväksytty omana itsenäni omine ajatuksisineni, kukaan ei yrittänyt käännyttää mihinkään. Olen oikein iloinen, että ystäväni onnistui saamaan minut mukaansa.
PJN2
perehtynyt
 
Viestit: 68
Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40

ViestiKirjoittaja Hannes69 » 03 Heinä 2012, 22:51

Kiitoksia palautteesta palstan suhteen ja kiitoksia myös siitä että haluat kunnioittaa rauhan tarvetta täällä. Asioista voi keskustella ja olla eri mieltäkin ilman että tarvitsee mennä "räkätyksen" puolelle kummaltakaan puolelta. On myös mukava kuulla että koit suviseurat positiiviseksi kohdaltasi. Ehkä se auttaa sinua myös näkemään että lähellekään kaikki, mitä totena valtamedioissa ja netissä kirjoitetaan lestadiolaisuudesta, ei ole totta. Olisi monella tarpeen tehdä jonkinlainen ekskursio ihan henkilökohtaisesti suviseuroihin niin ennakkoluulot ja muutkin luulot vähenisivät. Sen verran kommentoin kirjoitustasi kotimaan foorumilla tässä (koska en suurin surminkaan lähde sinne riitelemään, koska vaikka kirjoittaisi kuinka rehellisesti ja totta siellä, se otettaisiin valeena), että olen eri mieltä kanssasi "naisten penkkiin jäämisen" syistä. Sain käsityksen että mielestäsi syy oli enemmän naisten rohkeuden puute toiminnan vakiintumisen jälkeen toimia saarnaajana kuin opillinen. Ajattelen syyn olleen enemmän opillinen ja yhtenä perusteena katson esim sen, että se tapahtui joka puolella samoihin aikoihin. Jos kyseessä olisi ollut rohkeuden puute, olisi kyseessä ihmisten henkilökohtaiset ominaisuudet ja niiden esille tuleminen joka puolella yllättäen samaan aikaan (olihan vastustusta kirkon puolelta koko ajan yleistä pappeutta vastaan). Jos taas kyseessä on opillinen asia, tuli se ajankohtaiseksi pohdittavaksi luontojaan joka puolella alkuherätyksen laannuttua ja seuratoiminnan vakiintuessa perustoimintamuodoksi. Kun yhdessä pohdittiin raamatun perusteella, tultiin samaan johtopäätökseen ja seuraus oli kaikkialla sama.
Hannes69
Valvoja
 
Viestit: 819
Liittynyt: 24 Syys 2010, 01:00
Paikkakunta: Pohjois-Pohjanmaa

ViestiKirjoittaja O.M » 04 Heinä 2012, 22:56

Luettuani Kinnusen blogiartikkelin aiheesta, tulin käsitykseen, että 1800-luvun lestadiolaisnaisten "saarnat" mahtuvat hyvin Lutherin yleisen pappeuden käsitteen sisään:

[i]"Mutta nyt sinä sanot: Kuinkas nyt? Ellei hän ole siihen kutsuttu, niin eihän hän saa saarnata, — kuten sinä usein itse olet opettanut? Minä vastaan: tässä asettaos kristitty kahdelle kohdalle. Ensiksi, jos hän on sellaisella paikkakunnalla, jossa ei ole mitään kristityitä, silloin ei hän ole minkään muun kutsumuksen tarpeessa, kuin että hän on kristitty, sisäisesti Jumalan kutsuma ja voitelema; silloin hän on velvollinen harhaileville pakanoille eli ei-kristityille saarnaamaan ja opettamaan evankeliumia, koska veljellinen rakkaus häntä velvoittaa, vaikka ei kukaan häntä kutsuisi. Näin teki p. Stefanus, Ap. t. 6 ja 7, jolla ei kuitenkaan apostolien käskystä ollut mitään saarnavirkaa; hän saarnasi kuitenkin ja teki suuria tunnustekoja kansan keskuudessa. Samoin teki Filippuskin, diakoni, Stefanuksen toveri, Ap. t. 8:5, vaikka häntäkään ei oltu pantu saarnavirkaan. Samoin teki Apollos, Ap. t. 18:25 - 26. Sillä tuollaisessa tapauksessa kristitty veljellisessä rakkaudessa ottaa sydämelleen kurjien, turmeltujen sielujen hädän eikä odota ruhtinaiden eikä piispojen käskyä tahi kirjettä. Sillä hätä ei lakia lue, se rikkoo kaikki lait; näin on rakkaus velvoitettu auttamaan, missä ketään ei ole joka auttaisi tahi jonka tulisi auttaa.

Toiseksi, jos hän on paikkakunnalla jossa on kristityitä, joilla on sama valta ja oikeus kuin hänelläkin, silloin hän ei saa työntää itseään esiin, vaan hänen tulee kutsuttaa ja vedättää itsensä esiin, jotta hän saarnaisi ja opettaisi toisten sijassa ja heidän käskystään. Onpa kristityllä niin suuri valta, että hän kristittyjenkin keskuudessa, ihmisten kutsumattakin, saattaa ja on pakotettukin esiintymään ja opettamaan, missä näkee opettajasta olevan puutteen; kuitenkin niin, että kaikki käy säädyllisesti ja nuhteettomasti. Sen on Paavali selvästi esittänyt 1. Kor. 14:30, jossa hän sanoo: "Jos joku toinen siinä istuva saa ilmestyksen, vaietkoon ensimmäinen." Kas mitä Paavali tässä tekee: hän käskee sitä joka opettaa, vaikenemaan ja siirtymään kristittyjen joukkoon, ja sitä joka kuulee, esiintymään, vaikka ei ole kutsuttu. Tuo kaikki sen tähden, ettei hätä lakia lue

"https://vlfoorumi.foorumi.eu/viewtopic.php?f=27&t=4430&p=55709&hilit=Tunnustelumatka+Tukholmaan#p55709"

Lohen selitys Raittilan johtopäätöksestä poikkeavasta johtopäätöksestä on mielestäni ihan tyydyttävä. Hän on teoksessaan lausunut Raittilan aineiston pohjalta tekemänsä johtopäätöksen ja lähdeviitteen, mihin aineistoon päätelmänsä perustaa.
"Mua, Jeesus, auta valvomaan
ja tätä aina muistamaan:
on lyhyt ihmiselämä
ja iäisyys on edessä.
Jo askel riittää siirtämään
tulevaan, toiseen elämään."

Virsi 538:4.
O.M
Ylläpitäjä
 
Viestit: 3621
Liittynyt: 24 Heinä 2006, 09:00

ViestiKirjoittaja O.M » 06 Heinä 2012, 00:06

Lueskelin Kotimaan blogin ja artikkeleiden yhteydessä olevia keskusteluja. Niissä on käyty mielenkiintoista teologista keskustelua mm. aiheesta, onko vanhoillislestadiolaisen maallikkosaarnaajan virka yleisen pappeuden virka vai erityisen pappeuden virka. Jos asiaa ajatellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta, niin sille erityistä saarnavirkaa edustavat tietysti vain kirkon itse vihkimät papit. Muut ovat maallikkoja eli jos saarnaavat, saarnaavat yleisen pappeuden valtuuttamina. Sen sijaan jos asiaa ajatellaan vl-herätysliikkeen näkökulmasta, niin sille erityistä saarnavirkaa edustavat herätysliikkeen itse asettamat puhujat. Koska vl:t kuuluvat myös kirkkoon, on vl:illa siksi rinnakkain kaksi erityistä saarnavirkaa: kirkon virkapappeus ja vl-puhujuus. Näille on muodostunut myös luonteva työnjako: vl:t vastaanottavat sakramentit kirkon virkapappeudelta, kun taas raamatunselityksiä ja evankeliumia kuullaan pääasiassa vl-puhujilta. Joissakin isoissa vl-seuroissa tosin on maallikkosaarnaajiakin (erityisluvalla?) jakamassa ehtoollista.

Amerikassa lestadiolaiset perustivat oman kirkkokunnan jo 1872, kun silloinen luterilainen kirkko kieltäytyi jakamasta ehtoollista lestadiolaisille. Kun lestadiolaiset yrittivät hakea oikeutta ehtoolliseen lakiteitse, he saivat lukemani mukaan neuvon: Amerikka on vapaa maa, perustakaa oma kirkko. Kaksi ensimmäistä pappia, Salomo Kortetniemi ja Juho Takkinen, olivat vailla teologista koulutusta eli maallikkopappeja. Takkinen syrjäytti Kortetniemen papin paikalta Raattamaan toimeksiannosta. Jos olen käsittänyt oikein, kyseessä oli 1870 - 80-luvuilla yhden papin kirkko. Olisikohan Raattamaalla ollut mielessään myös Amerikan tilanne kirjoittaessaan piispan ja papin virkojen tavoittelusta tai saarnatuoliin nousemisesta? Merkittävä osa Raattamaan kirjeenvaihdosta kulki Amerikan ja Suomen väliä, joten Amerikan asiat ovat voineet olla mielessä laajemminkin. Varmaa on joka tapauksessa, että Raattamaa rajasi luterilaisen kirkon pappisviran vain miehille. Pitäisin todennäköisenä, että hän olisi ajatellut samoin myös Amerikan lestadiolaiskirkon pappisvirasta.

Jos Suomessa olisi toteutunut sama hajaannus kuin Amerikassa toteutui, nykyiset vl-maallikkosaarnaajat olisivat nyt vl:ten maallikkopappeja ja he toimittaisivat sakramentit. Osalla olisi varmaan teologinen koulutus.
"Mua, Jeesus, auta valvomaan
ja tätä aina muistamaan:
on lyhyt ihmiselämä
ja iäisyys on edessä.
Jo askel riittää siirtämään
tulevaan, toiseen elämään."

Virsi 538:4.
O.M
Ylläpitäjä
 
Viestit: 3621
Liittynyt: 24 Heinä 2006, 09:00

EdellinenSeuraava

Paluu Etsikkoaikamme aamunkoitosta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron