Luonnollisen kokoinen puuhevonen sotamuseoon
Kinnulan kirkonkylän lähellä aivan Kannukseen menevän tien vierellä on jo kymmenkunta vuotta versonut Vihtori
Storckin taidehalli aina paisuvine veistos- ja maalauskokoelmineen. Vihtori Storck, 72-vuotias kansantaiteilija, joka vasta eläkevuosinaan on ehtinyt toteuttaa elinikäistä haavettaan, veistämistä ja maalaamista, täysin rinnoin, on tänä syksynä saanut valmiiksi elämänsä suurimman ja vaikeatekoisimman puuveistoksen – Lahden sotamuseoon tilatun luonnollisen kokoisen hevosen.
—Hevonen purilaineen kuvaa sodanaikaista elämää. Sillä kuljetettiin niin kaatuneita ja haavoittuneita sotilaita kuin muonaakin, kuvailee Vihtori.
Itsekin hän soti viisi vuotta ja joutuipa joskus tarttumaan sotahevosen ohjaksiin. Hevonen veistoaiheena on Vihtorille tutuimmista tutuin. Metsäjätkänä ja pienviljelijänä elantonsa hankkinut Vihtori tietää ilman malliin katsomatta, millainen on hevosen rakenne luustoineen ja lihaksineen. Hän tuntee myös suomalaisen perushevosen sielun liikkeet, jotka kuvastuvat jäyhässä puutyössäkin.
Haavoittuneiden kuljettamiseen tarvittiin sodassa jykevä ja rauhallinen hevonen – ei se vauhko saanut olla, muistelee Vihtori.
Samanlaiseksi Vihtori on luonut myös puuhevosensa — vankaksi, joka kuitenkin taiten ja koko ajan ohjastajansa ohjeita kuunnellen vetää lyhyin tasaisin askelin haavoittuneita purilaillaan.
Vihtorin tietojen mukaan puuhevosta käytetään hyväksi museoinnin ohella myös sotilaiden koulutuksessa. Puuhevosen tekemisen Vihtori Storck aloitti keväällä lumien sulettua. Työ vaati aikaa, sillä puun piti aina välillä saada kuivua. Vanhaa punahonkapuuta kului teoksen jalusta mukaan lukien noin viisi kiintokuutiometriä. Hevonen jalustoineen on`koottu 25 osasta, jotka on liimattu ja puristettu yhteen.
Puuhevonen oli kinnusten ja ohikulkijoiden nähtävänä täysissä valjaissa taidehallin pihalla viikonlopun ajan. Sen jälkeen se siirrettiin sisälle halliin viimeistelyä varten. Syksyn aikana se saa vuolupinnan ja puupintoihin tulleet vähäiset halkeamat täytetään. Sotamuseoon hevonen siirrettäneen vasta ensi vuonna.
Vaikea veistostyö on paremmalla puolella. Jälleen yksi työhaaste on voitettu. Vihtori Storckia eivät hankalat ja vaikeat työt kuitenkaan näytä koskaan pelottaneen. Sen näkee hänen eläkepäiviensä saavutuksista. Kymmenen vuoden aikana hän an luonut ympärilleen täydellisen elämäntyön. Täysin omin varoin rakennettu lähes 300 neliön taidehalli pursuaa tauluja ja veistoksia entisestä elämän tyylistä ja taidehallin ympärille on noussut melkeinpä museon veroinen perinnekylä vanhoine aittoineen ja savutupineen.
– Tuhat markkaa minä olen saanut koko aikana avustusta, sanoo Vihtori, mutta viis minä rahasta — en minä enää sitä ehtisi kuluttamaankaan.
Vihtori Storckin taidehalli on kesäaikaan suosittu matkailijoiden pysähdyspaikka Kinnulassa. Monet matkailijat kuitenkin huristavat ensin paikan ohi, sillä tien varrelle ei ole saatu laittaa opasteita. Keski-Suomen läänin taidetoimikunta ja Suomen taiteilijaseura eivät ole katsonet Vihtorin kansantaidetta virallisen viitoittamisen arvoiseksi.
ANSA KARJAI,AINEN
Keskisuomalainen (numero ja vuosi eivät ole tiedossa)
http://s9.postimg.org/94bsrq433/CCF10102013_00000.jpg