Hei,
En tiedä miten kysymyksen muotoilisin, mutta minua on alkanut mietityttämään ja hieman pelottamaankin, kun tuntuu, että usko ei enää tunnu eikä ole pitkään aikaan tuntunut oikeastaan miltään. Minä kyllä haluan uskoa ja uskon, mutta sitä miettii, kun joskus kuulee muilta ihmisiltä, että ovatko he oikealla tavalla uskomassa, niin se juuri pelottaakin, kun tuntuu, ettei itse koskaan ole miettinytkään, että olenko oikealla lailla uskomassa. Tulee sellainen olo, että olenko jotenkin ylimielinen uskon asioissa, kun en murehdi niitä. Mutta toisaalta tuntuu, ettei koskaan ole ollut aihetta siihen, kun ei ole siltä tuntunut.
Tiedän sanonnan "usko ei ole tuntemisessa", mutta siltikin tuntuu jännälle, kun on monesti jotenkin tyhjä olo uskossa sellainen "enkö ota uskoa tarpeeksi vakavasti" -tunne. Varsinkin, kun muistaa, miten lapsena esimerkiksi kun sai synnit anteeksi, oli se tunne niin ihanan kevyt ja onnellinen sen jälkeen, kun taas nykyään tuntuu, ettei evankeliumikaan tunnu oikeen miltään, paitsi silloin, jos on rikkonut toista ihmistä vastaan. Onko tuntoni sitten jo niin paatunut, en tiedä.
Tuntuu myöskin, etten koskaan koe mitään sykähdyttävää iloa tai surua uskossa vaan olen aina tasainen. Luin joskus raamatussa penseydestä eli käsittääkseni se tarkoittaa juuri välinpitämättömyyttä omassa uskossa. Olen miettinyt, että koenko uskomisen rauhaa vai pitäisikö minun olla jotenkin varovaisempi ja herkempi oman uskon hoitamisessa. Lähinnä tällä tarkoitan sitä, että ei ole erityistä halua lähteä seuroihin vaan on sellainen vähän hälläväliä-tunne aika monesti.
Sainpahan purkaa ajatuksiani johonkin. Minua kiinnostaa, että onko muilla nuorilla samanlaisia tuntemuksia uskossa.