VL-FOORUMI

Keskustelupalsta vanhoillislestadiolaisille ja uskostamme kiinnostuneille. Ylläpitäjinä vanhoillislestadiolaisia yksityishenkilöitä.
Tänään on 18 Tammi 2019, 08:19

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 4 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
ViestiLähetetty: 01 Loka 2009, 09:55 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6936
Paikkakunta: Suomenselkä
Piirteitä L.L. Laestadiuksesta saarnamiehenä


LARS LEVI LAESTADIUKSEN ELÄMÄNTYÖ ON NIIN MONITAHOINEN JA RIKAS, ETTÄ SEN KUVAAMINEN EDES PÄÄKOHDITTAIN TAVALLISEN LEHTIARTIKKELIN PUITTEISSA ON YLIVOIMAINEN TEHTÄVÄ. VARSIN SUURIA VAIKEUKSIA ON ANNETUN TEHTÄVÄN SUORITTAMISESSA VIELÄ SILLOINKIN, KUN RAJOITUTAAN KÄSITTELEMÄÄN LAESTADIUKSEN ELÄMÄNTYÖN NIIN LAAIAA JA SIUNAUSRIKASTA PUOLTA, KUIN ON HÄNEN SANANJULISTUSTOIMINTANSA. NIINPÄ TÄHÄNKIN KIRJOITUKSEEN VOIDAAN SISÄLLYTTÄÄ AINOASTAAN JOITAKIN LUONTEENOMAISIA PIIRTEITÄ, JOIDEN RINNALLA MONET MUUT OMINAISUUDET SAATTAVAT OLLA YHTÄ TÄRKEITÄ JA MERKITSEVIÄ. KAIKKI RIIPUU SIITÄ, MISTÄ NÄKÖKULMASTA KYSYMYSTÄ YRITETÄÄN LÄHESTYÄ.

Kaikissa tämän kirjoittajan tuntemissa Laestadius-tutkimuksissa ja spesiaaliartikkeleissa ollaan eräästä asiasta yksimielisiä. Se on tämä: ennen kuin Laestadiuksesta, Kaaresuvannon nuoresta kirkkoherrasta tuli valittu Jumalan ase, hänen oli koettava henkilökohtainen heräyksen ja uskomisen armo. "Lapin kiveliöitten herättäjän" elämänvaiheista tiedetään, että v. 1839 tapahtunut Leevi-pojan kuolema jo pehmensi isän "kovaa sydäntä," mutta varsinaiseen heräykseen hän tuli v.1842, pitkällisen sairauden aikana. Tähän tautiin liittynyt vakava kuolemanpelko oli Laestadiukselle kuin "silmäinvoide", joka avasi hänen eteensä sekä menneisyyden, että tulevaisuuden alastomuudessaan. Ken vaivautuu lukemaan Laestadiuksen omaelämäkerrallisia muistiinpanoja näiltä vuosilta, (L.L. Laestadius, Huutavan ääni korvessa) tahi perehtyy hänen v. 1843 painattamaansa latinankieliseen pastoraaliväitöskirjaa (Crapula mundi = Maailman kohmelo), hän ei voi välttyä ajatukselta, että kirjoittajassa on todella herännyt "vakava kaipaus oman sielun pelastukseen". Jo tässä vaiheessa Laestadiuksen saarnoissa alkoi tuntua jonkinlaista suolan makua. Erään meille säilyneen, vuonna 1843 pidetyn saarnan mukaan Laestadius puhutteli seurakuntalaisiaan näin:

"Mutta jos tulisi yksi kiivas opettaja, joka ei ainoastansa soimaa ihmisiä heidän jumalattomasta elämästänsä, vaan myös uhkaa Jumalan rangaistuksella, ja ennustaa heille pahaa, niin sinä näkisit, kuinka maailman suuret herrat, rikkaat ja maailman vuoksi kunnialliset miehet, rupeasivat ylönkatsomaan ja vihastumaan hänelle ja etsisivät tilaa saadaksensa hänet kiinni jossakussa asiassa, että he pääsisivät kantelemaan hänen päällensä lain edessä, ja saisivat hänet hengiltä pois. Senkaltaiset ovat ihmiset aina olleet niitä kohtaan, jotka tahtovat heitä neuvoa ja nuhdella.
Näin Laestadius tietämättään ennakoi niitä vaikeuksia, joihin hän itse joutui, mm. Tromssan piispa D. B. Juellin tekemien kantelujen johdosta.

Kansan herättäjänä

Varsinainen kansanherättäjä, erämaanprofeetta Laestadiuksesta tuli vasta sitten, kun hän itse näki ”tien, joka vie elämään," kuten Laestadius uuttasyntymistään luonnehti. Hänhän tapasi tarkastusmatkallaan tammikuun alussa 1844 Aselen seurakunnassa ns. uuslukijaisia, ja niin myös Maria nimisen lappalaisnaisen. Tämä Maria tuli keskustelemaan Laestadiuksen kanssa ja kertoi hänelle siitä, kuinka hän heränneessä sieluntilassa oli kauan etsinyt Jumalan rauhaa, ja kuinka Noran seurakunnan pastori Pehr Bråndell vapautti hänet omantunnon siteistä, ja hän tuli elävään uskoon.
Juhani Raattamaan kertomuksen mukaan Maria sanoi hänelle, että Laestadiuksen "tulisi uskoa syntien anteeksiantamukseen sellaisena kuin hän on". Tässä tilaisuudessa valo koitti Laestadiuksen sydämeen, ja hän sai "tuntea taivaan ilon esimakua.”

Tarkastusmatkalta palattuaan Laestadius ryhtyi rohkeasti ja säälimättä saarnaamaan parannusta Johannes Kastajan tavoin. Hän valmisti yökaudet saarnojaan, ja piti toisinaan sunnuntaisin kolme, jopa neljäkin saarnaa. Hänen mahtava äänensä jylisi kuin ukkonen. Sanat tulivat harvakseen, mutta vakaumuksen painolla. Hänen julistukselleen oli ominaista kansanomaisuus. Laestadiuksen käyttämästä kuvakielestä otettakoon esimerkki hyvästijättösaarnasta Kaaresuvannon seurakunnalle v. 1849:

Lähtösaarna Karesuannossa

"Syy siihen, minkä tähden Herra ei anna armonpenikoille niin paljon ruokaa, on se, että ne koirat, jotka syövät ylön paljon, tulevat laiskoiksi haukkumaan, eivätkä niin muodoin kelpaa lammaskoiriksi. Kyllä kaikki armonpenikat söisivät niin paljon, kuin mahaan mahtuu, jos he saisivat, mutta vanha koettelemus osoittaa, että ne koirat, jotka ovat ylön suuressa viljassa, ja joita hyvin ruokitaan, eivät ole niin virkut haukkumaan, kuin ne, joita vähän nälytetään, ja semmoiset koirat, jotka armonvarkaudella elävät, ja eivät hauku ketään, eikä seuraakaan paimenta metsään, vaan he vahtaavat ainoastaan semmoisia paikkoja, kusta he pääsisivät varastamaan. Varaskoirat syövät suden tappamia raatoja, purevatpa vielä eläviä karitsoitakin metsässä, jotka ovat laumasta jääneet, jänkään vajonneet tai muutoin raajarikoiksi tulleet.”

Jos hyvästijättösaarnan edellä lainatussa kohdassa huokuu jo Hyvän Paimenen rakkaus ja huoli kalliisti ostetuista sieluista, niin saarnan loppuosassa Laestadius suorastaan sulaa hellyydestä, kun hän tietää, että hänen on pian lähdettävä "Isännän määräyksestä" varkaita muualle haukkumaan. Rakastettu paimen jatkaa: ”Jääkäät siis hyvästi Isännän haltuun kaikki armopenikat! Jääkäät hyvästi kaikki tiaiset ja pääskysen pojat! Armollinen Herra Jeesus varjelkoon teitä haukan kynsistä ja ruokkikoon teitä hyttysillä. Jääkää hyvästi Jeesuksen karitsat, jotka Ylimmäinen Paimen on temmannut raatelevaisen suden hampaista! Herra Jeesus vieköön teitä parhaalle laitumelle, ja ruokkikoon teitä parhailla vainioheinillä, koska talvi tulee. Jääkäät hyvästi te pienet maitojyvät, jotka vielä olette kasvamassa Herran pellossa! Antakoon siementen Herra hyvää ja soveliasta ilmaa, että te tulisitte ruualla täytetyiksi, ennen kuin pakkanen tulee, että te tulisitte kauniimmaksi eloksi ja nisunjyväksi, joita elomiehet korjaavat aittaansa. Varjelkoon siementen Herra tämän pikkuisen peltopalasen lumisateesta, rakeista ja rajuilmasta, ettei pakkanen purisi näitä heikkoja maitojyviä, ennen kuin elonaika tulee."

Sisällyksensä puolesta Laestadiuksen saarnat olivat, kuten jo mainittiin, herätyssaarnoja. Lappalaisten ja lantalaisten paheet, juoppous, poronvarkaus ja muu omankädenoikeus, kuvattiin aina suorasukaisesti ja ruoskivasti. Vähempi ei olisi kuitenkaan tuossa karussa maaperässä riittänyt. Nyt kuulijat käsittivät, mistä oli kysymys. Heitä kutsuttiin parannuksen askeleille, ennen kuin myöhäinen saavuttaa, ja "verellä priiskoitetun, orjantappuroilla kruunatun Kuninkaan" seuraamiseen opissa, elämässä ja kärsimisessä.

Pajalassa

On ilmeistä, että Laestadiuksen julistus sai myöhemmin hänen ollessaan Pajalan kirkkoherrana, yhä enemmän evankelisemman sävyn. Hänen armolahjansa oli loppuun asti profeetan ja herättäjän. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että hänen saarnoistaan kokonaan puuttuisi Kristuksen evankeliumi. Hän osoittaa yhä uudelleen, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Vapahtaja, Hänen haavansa ja sovintoverensä ovat ainoa turvapaikka armahdetuille sieluille. "Puhuupa hän kallisti "pikkuisesta peltopalasesta" ja "ostolaumasta" tarkoittaen näillä ilmaisuillaan luonnollisesti Jumalan seurakuntaa.

Kuunnelkaamme vielä, miten Laestadius Miika 7: 18 johdolla pitämässään toisen rukouspäivän ehtoosaarnassa v. 1855 lähestyi kuulijoitaan:

"Barrabas, sinä hengellinen vanki, sinä olet nyt irti laskettu. Jeesus, se viaton, se hurskas Jumalan Poika, on kärsinyt sinun edestäsi. Sama Jeesus on vankina, sinä vapaa. Jeesus on tuomittu kuolemaan sinun pahain tekoisi tähden, sinä olet kaikesta edesvastauksesta vapahdettu. Jeesus on nyt pahantekijäin sekaan luettu, sinä olet hyväntekijäin sekaan luettu. — Minä ajattelen, ettei Barrabas mene enää vankeuteen, koska hän on laskettu irti. Minä luulen, että Barrabas on iloinen, niin kuin kesähevonen ja niin kuin lintu, joka ansasta pääsee."

K. Hulkko
Päivämies 16 helmikuuta 1961

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 01 Loka 2009, 17:13 
Poissa
Ylläpitäjä

Liittynyt: 24 Heinä 2006, 09:00
Viestit: 3558
Erinomainen kuvaus Laestadiuksesta saarnamiehenä. Juuri noin olen itsekin ymmärtänyt: alun pitäen hän oli lakia painottava parannussaarnaaja. Se ominaisuus säilyikin hänen suurimpana vahvuutenaan aina kuolemaansa saakka. 1850-luvun alusta alkaen hänen saarnansa alkoivat kuitenkin evankelistua, kun uskoon autetut tarvitsivat tunnon herättämisen sijasta armovakuutusta, että lankeemuksista huolimatta katuvalle kuuluu aina anteeksiantamus. Armovarkaita Laestadius ei suvainnut koskaan, mikä onkin ihan oikein. Siitä uusheränneet tosin tekivät myöhemmin liian pitkälle vietyjä tulkintoja.

_________________
"Mua, Jeesus, auta valvomaan
ja tätä aina muistamaan:
on lyhyt ihmiselämä
ja iäisyys on edessä.
Jo askel riittää siirtämään
tulevaan, toiseen elämään."

Virsi 538:4.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 09 Helmi 2010, 15:43 
Poissa
tähtiahkera
Avatar

Liittynyt: 19 Helmi 2009, 15:14
Viestit: 868
Paikkakunta: Oulunseutu
Crapula Mundi löytyy netistä luettavaksi

http://verkkokirjasto.ouka.fi/oulunarkki/kirjat/5613crapula_mundi.pdf


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 18 Joulu 2018, 18:59 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6936
Paikkakunta: Suomenselkä
Laestadiuksen elämäntyö


Esitelmä, jonka rovasti, teologian lis. Kullervo Hulkko piti Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen suviseuroissa 6.7.1961

I

Viime helmikuun 21 päivänä vietettiin kolmessa pohjoismaassa, sekä kirkkohistoriallisesti, että kirkollisesti varsin merkittävää 100-vuotismuistoa. Tulihan, silloin silloin kuluneeksi vuosisata siitä, kun Pajalan seurakunnan kirkkoherra, rovasti Lars Levi Laestadius, pääsi jo hartaasti odottamaansa lepoon.

Laestadiukseen sovellettiin heti hänen kuolemansa jälkeen Danielin profetian sanat: "Ja taidolliset loistavat niin kuin taivaan vahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niin kuin tähdet, aina ja iankaikkisesti." (Dan. 12:3). Myöhemmin nämä sanat hakattiin Pajalan hautausmaalla olevaan, Laestadiuksen muistokiven jalustaan. Tällaisen, perin vaateliaan profetian kohdan sovellutus tapahtuu usein harkitsematta, ilman katetta. Laestadiuksen elämäntyötä ajatellen sovellutus oli kuitenkin oikeaan osuva. Hän oli kirkas tähti — ellei suorastaan "kirkkain tähti Pohjanmaalla" — joka tämän etsikonajan alussa syttyi Jumalan pyhästä tulesta, ja josta taivaallinen tuli sitten levisi rajun myrskyn tavoin niin, että sen vaikutus ajan oloon tuntui yli valtakuntain rajojen, jopa yli valtamerenkin. Hänestä tuli profeetta, johon nähden täysin toteutui se, mitä hänen vävynsä, ja sittemmin seuraajansa, pastori Per Lorens Stenborg (1830 — 1897) oli vaatimattomasti lausunut, kertoessaan Laestadiuksen elämän viimeisistä hetkistä:

"Hän on nyt jättänyt vastustajansa ja pilkkaajansa, ynnä hänen ystäväinsä ja rakastajainsa kanssa Jumalan haltuun, siinä toivossa, että Jumala vaikuttaa vielä hänen kuolemansa jälkeen heissä sen, jota Hän on vaikuttanut hänen eläissänsä. Ja antaa heidän ymmärtää paremmin, mitä hänen saarnoissansa on ollut salattu." Vaikka Laestadiuksen voimakas ääni onkin vaiennut jo yli sata vuotta sitten, hän puhuu vielä saarnoissaan ja kirjoituksissaan, joihin jokaisella on tilaisuus, ja myös syy perehtyä.

Mutta Laestadius ei ollut ainoastaan Lapin kiveliöitten suuri herättäjä, joka uudestisyntymisen armon koettuaan näki selkeästi ”Herran tien," julisti sitä pelkäämättä, ja taisteli rohkeasti sen puolesta kuolemaansa saakka. Tämä tosin oli hänen elämänsä päätehtävä, jonka aiheuttamassa helteessä ja taisteluissa hänen terveytensäkin murtui. Hän oli myös monipuolisesti lahjakas ja terävä-älyinen tutkija, kirjailija ja käytännön mies, että hänen elämänsä vaiheisiin paneutuessaan joutuu pakostakin kysymään: mitkä olivat ne 1800 -luvun puolivälin taloudellisen ja henkisen elämän alueet, joilla hän ei olisi jättänyt ainakin jossakin mielessä pysyvää jälkeä. Hän oli todella persoonallisuus, jolle mikään tosi inhimillinen ei ollut vierasta.

Ajateltakoon vain, että hän kaiken muun lisäksi esittää sellaisia ajatuksia talouselämästä, yhteiskunnasta, politiikasta ja sosiaalisesta valveutuneisuudesta, että ne itsenäisyydellään kiehtovat lukijaa, ja että niihin todella tavallisen kansalaisenkin kannattaa tutustua. Ja ihmettely kasvaa, kun ottaa huomioon, että Laestadius oli 26.ikävuodestaan alkaen ensin 23 vuotta kirkkoherrana Kaaresuvannon seurakunnassa, josta lähimpään maantiehen oli lähes sama matka kuin täältä Kuusamosta Ouluun. Ja sitten elämänsä loppuvuodet Pajalan seurakunnassa, jonne menevät kirjeet ja muut postilähetykset viipyivät matkalla viikkokausia, ja että hän ns. rintamaista kaukana, ja niin suuressa köyhyydessä eläen, sai aikaan kaiken sen, minkä tutkimus on tähän mennessä paljastanut.
Tässä Laestadiuksen elämäntyötä koskevassa esityksessä pyritään keskittymään sen pääkohtiin, ja luonnollisesti ennen kaikkea Laestadiuksen saarna-, opetus- ja sielunhoitotyöhön. Lopuksi yritetään kysyä, mitä Laestadiuksen varsinaisella hengellisellä perinnöllä on tälle kuulijakunnalle ja koko Suomen Siionille sanottavaa.

II

Laestadiuksen ensimmäinen kosketus luontoon, elämään ja tieteelliseen tutkimukseen tapahtui luonnontieteen, ja lähinnä juuri kasvitieteen alalla.
Jo lapsuudesta lähtien kerrotaan Lars Levin olleen kiinnostuneen kotiaan, ja kotikyläänsä Jäkkvikiä, ympäröivästä luonnosta. Hän oli pieni, huimapäinen luonnonystävä, joka kasvoi suuren Hornavanjärven rannalla, ja mahtavan Peljekaisentunturin juurella. Kvikkjokissa, jossa hän sitten nuoremman veljensä Petruksen kanssa vietti poikavuodet, hän jo erityisen mielellään keräsi kasveja ja tutki niitä. Seutu oli mitä otollisin tähän mieliharrastukseen. Petrus Laestadius nimittää Kvikkjokia syystä "Lapin paratiisiksi".

Laestadiuksen kiintymys kasvitieteeseen sai uutta virikettä, kun hän, ulkonaiset vaikeudet voitettuaan, yhdessä Petrus-veljensä kanssa, taivalsi ensin Härnösandin lukioon ja sitten pääsi jatkamaan opintojaan Upsalan yliopistossa. Kun hän oli onnellisesti päättänyt kymnaasin kurssin, hän teki jo 19-vuotiaana, todennäköisesti aivan itsenäisen, kasvitieteellisen tutkimusmatkan, joka ulottui yli Kölin aina Tromsaan saakka. Mainittakoon, että suurelta osalta tämä matka tehtiin jalkapatikassa yli tunturiselänteen.

Seuraavina kesinä, 1820 — 21, jolloin Ruotsin Tiedeakatemia jo avusti häntä, suuntautuivat Laestadiuksen matkat Pohjois-Ruotsiin, ja tietysti hänelle niin rakkaaseen Ruotsin Lappiin. Täällä hän nyt, ja muutamia vuosia myöhemmin, (1823 — 1825) löysi sellaisia ennestään tuntemattomia tunturikasveja ja saralajeja, joista eräs sai nimensäkin hänen mukaansa.

Suorastaan ratkaiseva Laestadiuksen kehitykselle kasvitieteilijänä oli se tutkimusmatka, jonka hän v. 1822 teki Upsalasta käsin Etelä-Ruotsiin. Hän oli näet Upsalassa, opintojensa yhteydessä, saanut tutustua tunnettuun ruotsalaiseen kasvitieteen edustajaan, Göran Wahlenbergiin, joka otti hänet nyt assistentikseen tälle retkelle. Hän itse sai ammattimiehen antaman, mahdollisimman pätevän koulutuksen, jota hän myöhemmin kipeästi tarvitsi, joutuessaan eroon muista tutkijoista, ja hänen opettajansa oppi taas yhä enemmän arvostamaan häntä erittäin lupaavana tiedemiehenä.

Kaaresuvannossa nuori kirkkoherra, jolla oli hoidettavanaan laaja, mutta harvaan asuttu seurakunta, ei voinut varsinaisen virkansa ohella olla omistautumatta mieliharrastukselleen, kasvitieteelle. Hän samosi laajalti Lapin koskemattomassa erämaassa ja teki havaintoja sekä löytöjä. Hän kokosi, tutki ja lajitteli kasveja. Hän esitteli ja kuvasi niitä tieteellisissä julkaisuissa ja aikakauskirjoissa. Ehkä kaikkein tärkein Laestadiuksen kirjoituksista tältä alalta on "Loca parallela plantarum" (Kasvien rinnakkaiset kasvupaikat), jossa hän valaisee kasvupaikkakysymystä useiden vuosien aikana tekemiensä havaintojen perusteella. On mielenkiintoista tietää, että tämän kirjoituksen luonnos, jonka
Laestadius on päivännyt heinäkuun 27. päivänä 1831, on Kaaresuvannon seurakunnan kinkeripöytäkirjoissa, kuten niin monien muidenkin Laestadiuksen saarnojen, kirjoitusten ja kirjeiden hahmottelut.

Ne ansiot ja se kansainvälinen maine, jotka Laestadius saavutti jo eläessään kasvitieteilijänä, ovat oikeuttaneet antamaan hänelle lisänimen "Lapin Linne.” Sekä Ruotsissa että Englannissa on häntä pidetty suuren v. Linnen kuolemattomana seuraajana. Läsnä olevaa koulu- ja opiskelevaa nuorisoa kiinnostanee kuulla vielä, että tämän mainehikkaan miehen omassa kasvikokoelmassa oli 6,590 kasvilajia, jotka oli koottu Fennoskandian eri puolilta.

Laestadiuksen keskittyminen kasvitieteeseen aiheutti sen, että eläintiede jäi hänen harrastuksissaan vähemmälle. Täysin huomiotta ei sekään kuitenkaan ollut. Tästä ovat todistuksena professori Sven Nilssonin ja Laestadiuksen välinen kirjeenvaihto, sekä Laestadiuksen kirjoittamat artikkelit aikakauskirjassa "Tidskrift för Jägäre och Naturforskare". Hänen kirjoituksistaan on ennen muita mainittava laajahko artikkeli "Villipeurasta."

Toisinaan ilmenee muissakin yhteyksissä, ettei Laestadius kokonaan laiminlyönyt eläintiedettä eikä metsästystäkään. Niinpä v. 1839 tapahtunut Levi-pojan kuolema, joka pehmensi isän "kovaa sydäntä", sai hänet kirjoittamaan: "Pikku Levi ja hänen kaksoissisarensa Elisabeth juoksivat useasti isää vastaan, kun hän palasi metsältä. Jos metsästysrepussa oli kaunis lintu, niin saivat he viedä sen sisälle. Mutta nyt ei ollut enää Leviä, joka olisi vienyt kauniin linnun sisään. Se ajatus oli kuitenkin suloisin, että pikku Levi iäisyyden rannalla ensimmäisenä juoksee isää ja äitiä vastaan.”

Ruotsin viranomaisten nimenomaisesta pyynnöstä Laestadius kirjöitti jo 23-vuotiaana teoksen "Om möjligheten och fördelen af allmänna uppodlingar i Lappmarken." (Yleisten viljelysten mahdollisuudesta ja edusta Lapissa.) Tähän tehtävään tarttuessaan kirjoittaja hyvin tiesi, että häntä vastassa oli luja ennakkoluulojen muuri. Yleensähän tuohon aikaan ajateltiin, ettei Lapissa ollut minkäänlaisia viljelysmahdollisuuksia. Laestadius ei ollut suinkaan haihattelija. Hän ei uskonut, että hän kykenee poistamaan kaikki ennakkokäsitykset, mutta rakkaudesta syntymäseutuun ja isänmaahan, hän ryhtyi annettuun tehtävään, saadakseen myöhemmin aikaan tutkimuksia koko valtakunnalle tärkeällä alalla. Sen tähden hän kuvaa Lapin maan muodostusta, ilmastoa, luontoa ja tietysti kasvillisuutta. Tämän lisäksi hän kiinnittää huomiota Lapissa tavattuihin malmeihin, ja tekee varsin mielenkiintoisia johtopäätöksiä tulevaisuutta silmällä pitäen. Vielä hän puhuu suonviljelyksen puolesta, ja osoittaa samalla, kuinka suoviljelyksellä olisi suuri merkitys Lapille ja sen väestölle, ja kuinka uudisasukkaiden tulisi menestyäkseen keskittyä kaikin voimin vain maanviljelykseen.

Kun hän edelleen on korostanut totuutta, että yksityisomistusoikeus on kaiken toiminnan tehokkain kiihotin tässä maailmassa", hän päättää kirjansa rohkeaan ehdotukseen "uudisasukaskoulun perustamisesta Lappiin," ja valvonnanalaisten avustusten jakamisesta uudisasukkaille.

Siinä oli todella Lapin talousohjelma, jonka äärellä Ruotsin säätyjen ja isänmaanystävien, kuten Laestadius toivoi, kannatti harkiten hiljentyä. Siinä on
myös ohjelma, jossa Laestadius ihmisenä pääsee hyvin lähelle nykypäivän suomalaista raivaajaa.

Laestadiuksen oma raivaajantyö Kaaresuvannon seurakunnassa alkoi "ensimmäisenä taisteluna viinan lohikäärmettä vastaan." Hän oli tosin jo aikaisemmin monta kertaa kirkossa kuuluttanut sen asetuksen, jolla oli kielletty kaikki viinan tuonti, myynti ja anniskelu Lapissa, mutta vasta sen jälkeen, kun hän itse v. 1842 - pitkällisen sairauden yhteydessä koki herätyksen armon, hän kävi taisteluun kapakoitsijoita ja juomareita vastaan. Hän nuhteli saarnastuolista ja henkilökohtaisesti tavatessaan, kaikkia viinanmyyjiä ja – käyttäjiä, sekä kehotti seurakuntalaisiaan ehdottomasti kieltäytymään alkoholista, kuten hän itse ensin oli tehnyt. Laestadiuksen rohkea rintamahyökkäys viinan virtaa vastaan, onnistui kuin onnistuikin, vaikkakin aluksi perin vaatimattomasti. Keväällä 1842 oli seurakunnassa Laestadiuksen ja hänen vaimonsa lisäksi yksi raittiuden ystävä, lappalainen Pekka Jouninpoika Pilto, joka teki raittius lupauksen, ja liittyi Kaaresuvanon raittiusseuraan. Pekka Pilton raittiuslupaus kuulutettiin sitten Kaaresuvannon kirkossa. Kuuluttaminen herätti suuren metelin, sillä kapakoitsijat, seurakunnan lukkari etunenässä, pelkäsivät nyt toisten seuraavan seppä Pilton esimerkkiä. Kesti kuitenkin lähes kaksi vuotta, ennen kuin Laestadius näki sen ihmeen tapahtuvan, että myös muutamat kapakoitsijat voitettiin. Tällöin oli käsillä hetki, jolloin "suurelle lohikäärmeelle” päästiin antamaan kuolinhaava, mutta sitä ennen oli taistelu, jonka alku merkitsi ensimmäisen raittiusseuran perustamista silloiseen Norrbottenin lääniin, siirtynyt toiselle rintamalimalle ja toiselle tasolle. Raittiustaistelun johtaja, yksi koko Pohjolan tunnetuimpia raittiusmiehiä, oli itse saanut juoda elämänveden lähteestä.

III

Jos Laestadiuksen latinankielinen pastoraaliväitöskirja, joka oli hänen uskonnollinen ja poliittinen uskontunnustuksensa, ja sitä seurannut adventtisaarna joulukuun 10. päivänä 1843 olivat selvä todistus sisäisestä janosta jonka hän nyt yötä ja päivää tunsi polttavan, niin varsinainen elämänveden virralle pääsy tapahtui vasta seuraavan vuodet alussa.

Kuten tunnettua määrättiin Laestadius heti pastoraalitutkinnon ` suorittamisen jälkeen Ruotsin Lapin seurakuntien rovastiksi ja tarkastajaksi. Hän matkusti ensiksi Föllingeen ja sieltä Åselen seurakuntaan, jossa tarkastus pidettiin tammikuun alussa 1844. Juuri Åselen seurakunnassa Laestadius tapasi "lukijaisliikkeen" edustajia, joista hän toukokuussa samana vuonna antoi jalon todistuksen: "Voi miten mielelläni soisinkaan löytäväni täältä (Kaaresuvannon seurakunnasta) joitakuita sieluja, jotka olisivat niin kokeneita armon järjestyksessä. kuin mitä löysin Åselessa."
Näihin "lukijoihin" kuului myös se Maria-niminen lappalaisnainen, joka vähäpätöisyydestään huolimatta sai monen raamatullisen esimerkin tavoin olla tien näyttäjänä suurelle herättäjälle. Laestadius itse kertoo tapahtumasta näin. Suomennan sen alkuperäisestä tekstistä: "Näiden joukossa oli eräs Maria-niminen lappalaistyttö, joka avasi koko sydämensä minulle, kun hän oli kuullut alttaripuheen.
Tällä yksinkertaisella tytöllä oli sellaisia kokemuksia armonjärjestyksessä, joita en koskaan ennen ollut kuullut. Hän oli vaeltanut pitkiä matkoja, etsiäkseen valkeutta pimeässä. Vaeltaessansa hän oli vihdoin tullut Noran pastorin, Brandellin luo, ja kun tyttö hänelle avasi sydämensä, niin hän päästi hänet epäilyksestä. Tyttö tuli hänen kauttaan saatetuksi elävään uskoon. Ja minä ajattelin: "Tässä on nyt yksi Maria, joka istuu Jeesuksen jalkain juuressa. Ja nyt vasta, ajattelin minä, ”nyt minä näen tien, joka johtaa elämään. Se on ollut salattuna, kunnes minä sain jutella Marian kanssa. Hänen yksinkertainen kertomuksensa vaelluksistaan ja kokemuksistaan teki niin syvän vaikutuksen minun sydämeeni, että valkeus minullekin koitti; minä sain tuona iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua. Mutta Åselen papit eivät tunteneet Marian sydäntä, ja Maria myös tiesi, etteivät he olleet tästä lammashuoneesta. Olen muistava köyhää Mariaa niin kauan kuin elän, ja toivon, että minä kohtaan hänet kirkkaammassa maailmassa toisella puolen hautaa."

Marian "yksinkertainen kertomus kokemuksistansa", kuten Laestadius muistelee, avasi tarkastajalle sen lähteen, josta elämänvesi pulppuaa. Oliko tämä Maria Milla Glementsdotter, kuten ruotsalainen Gunnår Wikmark arvelee, on epävarmaa. Se on joka tapauksessa varmaa, että Laestadius sai tuolloin istua sellaisen Marian oppilaana, joka neuvoi hänelle "armonjärjestyksen." Ja kehotti häntä uskomaan syntien anteeksiantamukseen sellaisena, kuin hän on," kuten Juhani Raattamaa opettajansa uskoon tulemisesta kertoo. Enemmän kuin ihmetyttää, että ruotsalainen Allan Sandewall, tieteellisessä tutkimuksessa esittää mielipiteen, että Åselen tapahtuma merkitsi Laestadiukselle ainoastaan yhä lisääntyvää herätysliikkeiden arvostamista. Laestadiukselle itselleen tuo historiallinen tammikuun päivä oli uudestisyntymisen päivä, ja lappalaisille ja muille Pohjolan asukkaille se merkitsi monin verroin enemmän, kuin Laestadius ja Maria osasivat edes aavistaa.
Mutta vielä on jäljellä eräs mielenkiintoinen kysymys. Se on tämä: mikä mies oli sitten Noran pastori Brandell, joka oli päästänyt Marian hänen epäilyksistään?

Pehr eli Petrus Brandell oli Ruotsin Piitimestä kotoisin oleva pappi, joka itse sai herätyksen v. 1802, ja josta sitten tuli Norrbottenin ja Västerbottenin "lukijaisuuden" johtomies 1800 -luvulla. Häntä on pidetty „uuslukijana," jonka uskonkäsitykselle olivat tunnusomaisia ehdoton parannuksen teon vaatimus ja herrnhutilais sävyinen pelastusvarmuus. Hän oli lahjakas saarnamies ja sielunhoitaja, jonka luokse virtasi kansaa kaikilta suunnilta. Myös lappalaiset tulivat hänen tykönsä pyytämään ja saamaan lohtua sielunhädässään. Brandell toimi vaatimattomassa varapastorin virassa Noran seurakunnassa. Hän kuoli v. 1841, siis tasan 20 vuotta aikaisemmin kuin Laestadius ja samanikäisenä.

Åselen tarkastuksen jälkeen oli Kaaresuvannon kirkon saarnastuolissa ja pitäjällä pidetyissä "iltarukouksissa" nyt Johannes Kastaja, joka sanankuulijoita ja voimiaan säästämättä julisti parannusta. Hänen julistuksensa toistuva aihe oli tämä: "Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle" (Matt. 3: 2). Tästä aiheesta Laestadius ei tinkinyt mihinkään päin eikä kenenkään nähden. Kaikki ihmiset ja ihmisryhmät joutuivat saman, vavahduttavan tosiasian eteen: Parannuksen tekemättömän ihmisen kohtalo on kuin puun, joka ei tee hyvää hedelmää. Se hakataan pois ja heitetään tuleen.

Tämä väkevä ja karusanainen julistus synnistä ja sen palkasta, tulee meitä vastaan mm. siinä saarnassa, jonka Laestadius piti kolmantena paastonaikaisena sunnuntaina 1849. Lainattakoon siitä seuraava katkelma:
"Se väkevä haarniskoitu on valitettavasti varjellut kotonsa tähän päivään asti, ja hänen omansa ovat pysyneet rauhassa, nimittäin juopumuksesta, koreudessa, haureudessa, kirouksessa ja tappelussa. Ja erinomattain pysyvät hänen omassa rauhassa, koska heillä on ollut se usko tähän asti, että ulkonainen siveys ja ulkokultaisuus eli kuollut usko pelastavat heitä helvetin kadotuksesta. Vaikka he elävät ja kuolevat niin kuin luontokappaleet. Kyllä sillä tavalla pysyvät riettaan omassa rauhassa, koska he saavat olla niin rauhassa, ettei yksikään vaivaa heitä parannuksen huudolla, ei yksikään tee heille omantunnon rauhattomuutta, että he rupeisivat tuntemaan, missä huonossa ja viheliäisessä tilassa he ovat.
Kyllä vissimmästi riettaan omat ovat rauhassa, koska he makaavat siveyden peitteen alla, ja luulevat, että he ovat siveästi eläneet, ehkä he juovat, kiroavat ja tappelevat, huorin tekevät ja viinakauppaa pitävät, ja vääryydellä voittavat ja vielä sittenkin käyvät ripillä, niin kuin mitkäkin murheelliset ja katuvaiset syntiset. He käyvät siellä varastamassa armoa, että he saattaisivat oikein rohkeasti pilkata sitä kaikkein pyhintä."

Ankarimmankin parannussaarnan kannattavana voimana oli totinen hätä sieluista. Hyvän Paimenen rakkaus, jonka kirkastamiseen Laestadius tahtoi vuodattaa koko sydämensä, ja käyttää kaikki sopivat keinot, kuten esim. luonnosta ja arkielämästä otetut, sattuvat vertauskuvat. Hän näki todella vaivaa, että hän voisi asettaa sanankuulijoiden eteen "verellä priiskoitetun, ja orjantappuroilla kruunatun Vapahtajan" kärsimysmuodon niin elävänä, rakastavana ja armahtavana, että se särkisi kovimmankin tunnon. Hän saarnasi heränneille, kuten Raattamaa kertookin, evankeliumia. Kaikkein suloisimmin hän kuitenkin puhui jo uskossa kilvoitteleville. Kuulkaamme, kuinka hän ehtoosaarnassaan v. 1859 kirkastaa Jumalan lapsen päämäärää: "Silloin te pääsette lentämään lämpimään ilmaan, kussa aurinko paistaa pään päällä, ja on toisella puolen maata. Silloin jääpi tämä maa niin kuin pieni pallo, ja kaikki pienet lintuset pääsevät silloin veisaamaan ja visertämään elävän viinipuun oksilla.
He pääsevät laulamaan kiitosta sille suurelle Luojalle, joka hengen antanut on. Ja väsyneet matkamiehen iankaikkisuuteen kuuntelevat mielellään, kuinka kauniisti he veisaavat Siionin vuorella uutta virttä Jumalalle ja Karitsalle ynnä enkeleitten ja kaikkein lunastetuin sieluin kanssa, jotka jo ovat päässeet onnellisesti poikki kuoleman virran. Ja siellä odottavat kristiveljet ja sisaret teidän ja meidän tuloamme, ja kaikki taivaan enkelit odottavat teitä, kalliisti lunastetut sielut. Pian pääsevät Jumalan lapset istumaan Abrahamin, Isakin ja Jakobin kanssa taivaan valtakunnassa."

On sanottu, että Laestadiuksen julistus Pajalan kauden loppuvuosina tuli yhä evankelisemmaksi. Tähän muutokseen, jos niin voi sanoa, vaikutti kristillisyydessä käytäntöön otettu synninpäästö, jota julistettiin sekä henkilökohtaisessa sielunhoidossa, että saarnassa. Ainakin kahdesta jo julkaistusta Laestadiuksen saarnasta saattaa päätellä, että Laestadius selvästi asettuu ehdottoman synninpäästön kannalle. Toinen niistä on Kirkkopostillassa oleva saarna 19. sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä ja toinen kolmannessa postillassa oleva suomennos saarnasta, jonka Laestadius piti kolmantena rukouspäivänä vuonna 1856 Könkäisen rautaruukin ruotsalaisväestölle.

Tässä yhteydessä ei saa vaieten sivuuttaa erästä tärkeätä tietoa, tahi paremminkin olettamusta, joka on käytettävänä olevassa lähteessäkin. Sen mukaan Amerikkaan muuttanut Mikko Jokela, joka oli naimisissa Hedvig Charlotta (Lotta)-nimisen Laestadiuksen tyttären kanssa, hävitti osan Laestadiuksen saarnoja, koska ne Jokelan mielestä olivat muka liian evankelisia. Tämän tiedon paikkansa pitävyys olisi selvitettävä. (Se on ehkä liian raskas pala tutkimuksen
purtavaksi.)
On mieltä kiinnostavaa myös nähdä, minkälaisia saarnoja sisältää se kokoelma, jonka julkaisemista Suomen Kirkkohistoriallinen Seura on tehnyt sopimuksen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen kanssa. Olisi suotavaa, että nämä ennen julkaisemattomat saarnat saataisiin jo tänä juhlavuonna kaiken kansan luettavaksi.

IV

Tuntureilta alkaneesta herätyksestä ennustettiin, että se pian sammuu omaan mahdottomuuteensa, tahi että se muutamassa vuodessa hävitetään Suomen kamaralta. Kumpikaan ennustus ei ole toteutunut. Lestadiolainen kristillisyys vaikuttaa jatkuvasti keskuudessamme. Täällä suviseurojen sanankuulijoiden parissa on paljon niitä matkaystäviä, jotka ovat vasta äsken astuneet elämänsä suurimman ja ankarimman ratkaisun eteen, löydettyään Jumalan valtakunnan, nöyrtyneet
parannukseen omista synneistään, ja uskoneet ne anteeksi Herran Jeesuksen pyhässä nimessä ja sovintoveressä. Toivottavasti evankeliumintyö täällä Kuusamossa ja kautta Suomen vielä niin menestyy, että yhä uudet ja uudet ihmisyksilöt, kylät ja pitäjät joutuvat sen tartunnan piiriin, jota näilläkin seuduilla pelättiin „viilitautina", mutta joka merkitsikin elämää ja autuutta.

Mitä sitten Laestadiuksen hengellinen perintö puhuu meille, jotka tänä sangen vaarallisena aikana ahkeroimme kilvoitella kalleimmassa uskossa, ja suorittaa vartiopalvelustamme?
Ei varmaan erehdyttäne, kun sanotaan, että Laestadiuksen testamentti asettaa meidän kaikkein ensimmäiseksi sen tinkimättömän tosiasian eteen, jonka nimi on parannus. Parannuksenteko on vieläkin kokonainen ja ehdoton. Ei kukaan saa sitä millään tavalla lievittää eikä vetistää. Parannuksen saarnan on asetettava kuulijat niin ahtaalle, että, viimeisetkin luulot omista mahdollisuuksista ovat tipotiessään.

Yhtä ehdoton kuin parannuksen ja uudestisyntymisen vaatimus, on myös Kristuksen eli Jumalan valtakunnan evankeliumi, synninpäästö. Jumalan kansan tahi yksityisen kristityn eteen ei koskaan tule katuvaista tuhlaajalasta, ettei hänelle saisi julistaa vapaata syntien anteeksi antamusta. Sanoin tarkoituksellisesti, „vapaata", sillä evankeliumin vapaudesta on huolehdittava, ja tarpeen tullen sen puolesta myös taisteltava. Jos se menetetään, silloin tulee kuolema.

Jos pelastuksemme keskeisin totuus syntien anteeksi saamisesta ja julistamisesta on puhtainta luterilaisuutta, niin sitä on myös Laestadiuksen opetus, että vain Pyhä Henki johtaa uskomaan ja säilyttämään uskon salaisuutta hyvässä, loukkaamattomassa omassatunnossa. Niin säälimättömästi kuin Laestadius toisinaan ruoskikin omassa kirkossaan vallitsevaa tapain turmelusta, ja kärsi vainoa kirkon taholta, hän oli kirkon todellinen ystävä ja palvelija, joka pitäytyi sen tunnustukseen, kuitenkin niin, että hänen opetuksensa korkein ohje oli Pyhän Raamatun profeetalliset ja apostoliset kirjat. Näin on kaikki opit ja opettajat aina kristillisyydessä nyt ja tulevaisuudessa arvosteltava. Silloin pysytään entisten pyhien askelissa.

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 18 Joulu 2018, 18:59


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 4 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi

Etsi tätä:
cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia