Siinä osuit oikeaan, että olen (politiikan) tutkija. Muissa kohdin minun lienee parasta selvittää näkemyksiäni tarkemmin.
Seuroissa olen ollut useastikin, mutta en tunne oloani hyväksi yhden totuuden julistamisen parissa, siksi en oikein viihdy seuroissa. En myöskään ole ateisti, koska ateistit pyörivät edelleen samassa paradigmassa: teismin eteen tulee vain a. Ja kaiken lisäksi ateistit ovat melko usein aika fanaattisia yrittäessään todistaa sellaisen olemassaolemattomuutta, jonka olemassaoloakaan ei voi - eikä pidäkään voida - todistaa. Uskovaiset ja ateistit tulevat kiertämään samaa kehää maailmantappiin asti, eikä siihen taisteluun ryhtyminen ole kovinkaan mielekästä. Henkilökohtaisesti en tiedä, onko Jumalaa olemassa...enkä toisaalta edes halua tietää. Tästä syystä dogmaattinen julistus ei oikein sytytä. (Ja myös tästä syystä saatan hyppiä seinille, kun puhutaan "oikeasta" uskosta!)

Mielestäni uskonasiat eivät automaattisesti vaikuta tieteentekemisenkään tasoon. Vaikkapa Paul Tillichin, Reinhold Niebuhrin tai Nikolai Berdjajevin ansioita tuskin kukaan voi kiistää, eikä toisaalta myös Bertrand Russellin tai Stephen Hawkinginkaan.
Esim. fysiikan alalla työskentelevien voi tosin olla vaikea hyväksyä minkäänsorttista jumaluutta maailmankuvaansa. Ymmärrän tämänkin näkökulman oikein hyvin, koska aika-avaruuden ja ylipäätään maailmankaikkeuden rakennetta on pystytty selvittämään (ainakin hypoteettisesti) näinkin pitkälle inhimillisin keinoin. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä saisi sulkea pois uskonnon merkitystä ihmisen elämässä. Olenkin vakaasti sitä mieltä, että positivismi on melkeinpä hyödytön uskon ja uskonnon tutkimisessa, sillä saavutetaan ainoastaan sofistikoitumattomia tuloksia. Jumalalla ja jumalilla on "aina" ollut paikkansa ja merkityksensä ihmiselle, näin tulee myös melko varmasti olemaan. Ihminen on merkityksiä luova olento, ja merkityksensä voi kukin löytää uskonnosta, luonnontieteistä tai melkeinpä mistä tahansa. Onkin tietyllä tapaa koomista, kun luonnontieteilijät tai jotkut "filosofit" ryhtyvät värkkäämään jumalan hautajaisia.
Usko on minun maailmankuvassani henkilökohtainen kokemus, jota ei pidäkään pystyä todentamaan empirian keinoin. Uskonto toisaalta tarvitsee yhteisöllisyyttä, mutta sen ei nähdäkseni tulisi perustua absoluuttisen totuuden julistamiseen. Tällöin on vaarassa käydä vaikkapa siten, että isänmaan asiasta tulee Jumalan valtakunnan asia, mikä on mielestäni suorastaan uskonnon raiskaamista.
Tästä päästäänkin siihen, että esim. jumalan olemassaoloa (tai olemattomuutta) ei pidä edes yrittää "järkeillä", koska silloin ei ole kyse enää uskosta. Minun lähtökohtani onkin, että uskontoa on lähestyttävä sen antamien ns. vastausten kautta eli tutkimalla, miten mikäkin uskonto pyrkii selittämään esim. olemassaolon ajassa ja paikassa, ajan ja paikan ylipäänsä, ihmisen sekä jumalten suhteen tai luomisen. Näin ollen vaikkapa Jumalan olemassaolon todistaminen aukottomasti ei minusta ole kiinnostavaa, vaan pikemminkin se, minkälaisia merkityksiä esim. juuri Jumala-suhteen avulla historialle luodaan. Ja erityisen kiinnostavaa on, miten eri aikojen filosofit ja teologit ovat asiaa lähestyneet. Usko ja ihmisjärki eivät sulje toisiaan pois, mutta myös uskon ja uskonnon merkityksiä ja seurauksia on kyettävä tarkastelemaan kriittisesti.
Näin ollen voitte kuvitella, että lueskelen raamattua hyvin pitkälti eri lähtökohdista kuin suurin osa muista täällä olevista foorumisteista.