Tärkeysjärjestys

[nuusku]

Usein muistutetaan, että on todella tärkeää, että mikään ajallinen ei nouse uskoa tärkeämmäksi asiaksi. Eli, että tärkeysjärjestys on se, että usko on "ykkösasia", ja ettei mikään ajallinen asia, vaikka se asia ei sellaisenaan olisikaan syntiä, nousisi uskoa tärkeämmäksi.

Kysyisin aivan yksinkertaisesti, että miten uskovainen tietää tai huomaa, että jos jokin ajallinen on päässyt käymään uskoa tärkeämmäksi? Tai mitä tapahtuu, jos niin pääsee käymään? Mitä se käytännössä tarkoittaa?

Ymmärrän, että eräs asian ilmenemismuoto olisi esimerkiksi se, että jättäisi käymättä seuroissa, kun muut asiat veisivät ajan. Mutta sen enempää en oikein ole ymmärtänyt. Sen kuitenkin ymmärän, että vaikka kävisi kaikissa mahdollisissa seuroissa, niin ei se kuitenkaan ole sen varmempaa, etteikö jokin ajallinen voisi nousta liian tärkeäksi. Osaatteko vastata tällaiseen kysymykseen jotain?

[kuikuilija]

Vastausta koitan sorvata eimerkin kautta. Harrastat vaikka laulua. Olet hyvämaineisessa kuorossa, jolla harjoitukset ja esiintymiset ovat esim. sunnuntaina. Silloin harrastus menee uskon edelle, kun seurapaikkasi penkissä on tyhjä, kun olet siellä muualla. Emme me tule autuaaksi seuroissa käymisellä ainoastaan, vaan sydämen uskolla ja suun tunnustuksella. Silloin kun on rauha omallatunnolla niin tulee halu mennä kuuntelemaan jumalansanaa seuroihin. Lisäyksenä vielä, harrastus tai joku asia painaa niin paljon että silloin kadottaa tämän halun lähteä seuroihin. Ei ole jumalansanan nälkää silloin. Toivottavasti vähän valaisi asiaa.

[nuusku]

Tarkoitin erityisesti kysyä, että onko seuroissa käyminen siis ainoa kriteeri sille, että meneekö joku uskon edelle vai ei? Itsellä tuntuu, että tietyt asiat meinaa tulla aivan liian tärkeäksi, mutta seuroihin menemisellä niillä ei niinkään ole vaikutusta, vaan seuroihin tulee kyllä mentyä. Mutta eikö esim. mammona tai jokin muu voi tulla uskoa tärkeämmäksi siten, että kuitenkin käy seuroissa, eli "näkyvällä" tavalla asia ei mene edelle, vaan sisäisessä järjestyksessä. Jos sinä tai joku ymmärsi mitä yritän kysyä. Eli vaikka seura-aikoihin se ei vaikuta niin muutoin.

Eli voiiko jostain muusta huomata sen, että joku asia on liian tärkeä, kuin siitä että käykö seuroissa vai ei. Minä kun en tiedä, mutta kun tuntuun siltä, että vaikka aina kävisi seuroissa, niin siitä huolimatta joku asia voi olla uskoa tärkeämpi, eli vaikka joku asia ei mene seuroissakäynnin edelle niin voiko silti mennä uskomisen edelle. Kuitenkin uskominenhan ei ole sama asia kuin seuroissakäynti. Voi olla uskomassa vaikkei olisi käynyt seuroissa pitkään aikaan, ja toisaalta vaikka kävisi jokaisissa seuroissa, niin ei se markkeeraa sitä, että sen vuoksi on ehdottomasti uskomassa.

Ja voiko tuollaista tärkeysjärjestyksen vaihtumista huomata, tai miten sen voi itselle ajatella, jotta osaisi valvoa tuossa asiassa? Siis olen käsittänyt, että säännöllinen seuroissa käyminen sinänsä ei estä sitä, ettei joku asia voisi nousta epäjumalaksi (?).

[Saunanaama]

Mitäpä minä tietäisin, kun niin tuore lammas tässä aitauksessa olen, mutta jotenkin minä vain uskon, että kyllä sen sitten siinä vaiheessa huomaa, kun raja on ylitetty tahi edes lähelle menty. Kun itseni kohdalla tuota nyt ajattelen: tätä tunnetta sydämessä - ei sen hiipumista mitenkään voisi olla havaitsematta!
Kyse on tavallaan raittiuden vaalimisesta, eihän päihdeongelmainenkaan voi nappailla aineita "hiukan" turmelematta orastavaa tervehtymistään. Uskon raittius on samaa haurasta ja huolella vaalittavaa ua.

[Taavetti]

Taitaa nuuskulla olla niin hyvä vainu, kun olet oppinut täälläkin nuuskimaan, että taidat huomata paljon ennen, kuin olet lähelläkään vaaratilannetta. Joskus myöhempinä vuosina voi olla vaara luisua jopa itse huomaamatta vaaran paikoille, mutta onhan meillä Jumalalta asetetut saattomiehet varoittamassa, eli tämä kristillinen seurakunta, Jumalan valtakunta.

[Emka]

Löysin tuollaisen Raamatun paikan, en tiedä sopiiko se tähän,mutta siellä
8 jae sanoo,kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin


3 Jos joku muuta oppia opettaa eikä pitäydy meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen terveisiin sanoihin eikä siihen oppiin, joka on jumalisuuden mukainen,
4 niin hän on paisunut eikä ymmärrä mitään, vaan on riitakysymyksien ja sanakiistojen kipeä, joista syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, pahoja epäluuloja,
5 alituisia kinastuksia niiden ihmisten kesken, jotka ovat turmeltuneet mieleltään ja totuuden menettäneet ja jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saamiseen.
6 Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa.
7 Sillä me emme ole maailmaan mitään tuoneet, emme myös voi täältä mitään viedä;
8 mutta kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin.
9 Mutta ne, jotka rikastua tahtovat, lankeavat kiusaukseen ja paulaan ja moniin mielettömiin ja vahingollisiin himoihin, jotka upottavat ihmiset turmioon ja kadotukseen.
10 Sillä rahan himo on kaiken pahan juuri; sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla.
11 Mutta sinä, Jumalan ihminen, pakene semmoista, ja tavoita vanhurskautta, jumalisuutta, uskoa, rakkautta, kärsivällisyyttä, hiljaisuutta.
12 Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu ja johon hyvällä tunnustuksella olet tunnustautunut monen todistajan edessä. :

[Saunanaama]

Noh, onko tämä mitä sanon, jotenkin opillisesti oikein - en tiedä, mutta sanonpa kuitenkin. Viisaammat korjaavat.

Jotenkin sanoisin kuvailtuasi oireita, että pitkälti turhaan murehtinet. Sinun kohdallasi ovat asiat kunnossa jos kerran koet seurat ja parannuksen tekemisen tärkeiksi. Taivaan isä on varmasti tietoinen ajatuksistasi ja jos rukouksin sitä pyydät, hän ohjaa sinua henkensä kautta. Heitä siksi huolesi.

En minä ainakaan osaa nähdä pahaa luettelemissasi asioissa itsessään - tietenkin niin kauan kun ne eivät ihan todella vie sitä uskolle varattua ensimmäistä sijaa. Se, että raja kulkisi noiden asioiden kohdalla vain seuroissa käynnin laiminlyömisessä, en millään jotenkin voi allekirjoittaa, mielestäni raja kulkee jo jossain paljon ennen sitä. Miten sen omatunto ilmoittaa.

Sitten kuitenkin tavallaan sanot, että pelkäät niin käyneen? Ymmäränkö oikein, vai kyseletkö vaan? Kukapa sielusi tilan paremmin tietäisi, Jumalaa lukuun ottamatta, kuin sinä itse. Siksi uskon, että ymmärrät noita asioita vähentää ja rukouksin apua pyytää, ettet liian syvälle joudu ja kuten Taavettikin sanoi: sinulla on apu lähellä!

[O.M]

Nuusku tosiaan pohtii asioita tarkkaan ja juurta jaksaen. Tuossa tulikin jo hyviä vastauksia. Emkan esiin ottama raamatunkohta rikastumisesta on yksi asia, joka voi kuivattaa uskon. Sinänsä vaurastuminen ei ole synti, mutta entäs jos rikkautta aletaan tavoitella ylettömällä työnteolla perheensä ja oman hyvinvointinsa laiminlyöden? Silloin alkaa lähimmäisen palveleminen ja Jumalalta saadun terveyden lahjan vaaliminen jäädä vähitellen taka-alalle ja mammona nousta epäjumalaksi. Paatuminen tapahtuu hiljaa. Uskovaisilla on kuitenkin kotiopettajana Pyhä Henki ja seurakunnassa neuvojona Hengen viisaus, viallisten veljien ja sisarten kautta. Joskus voi mammona yrittää epäjumalaksi niin salakavalasti, ettei itse huomaa itsessään tapahtuneen mitään muutosta. Siksi neuvojakin tarvitaan, ettei kukaan synnin petoksen kautta paatuisi.

Luulen, että Luther tarkoittaa kirjoittaessaan Isossa katekismuksessa, että Pyhä Henki kantaa kristittyä seurakunnassa nimenomaan sitä, että seurakunnassa uskovaista hoidetaan evankeliumilla ja joskus myös neuvotaan ja nuhdellaan. Joidenkin asioiden kohdalla on kokemuksesta nähty, että niissä on erityinen vaara uskon kuivumiseen, vaikka asian aukoton perusteleminen absoluuttiseksi synniksi onkin mahdotonta ja lisäksi täysin tarpeetonta armon alla eläville kristityille. Monien vaaranpaikoiksi havaittujen asioiden kohdalla seurakunnassa on päädytty antamaan yhteisiäkin neuvoja.

En itse osaa sanoa mitään absoluuttista mittaria, mistä jonkin asian nousemisen uskon edelle tunnistaa. Yksi asia voisi olla esim. omien näkemysten pitäminen automaattisesti seurakunnan yhteistä ymmärrystä viisaampana. Jotenkin tuntuisi oudolta, että yksittäinen ihminen, jolle on annettu ymmärrystä vain määräosansa mukaan ja joka uskovaisenakin ymmärtää vain puolittain, voisi olla viisaampi kuin Jumalan seurakunta. Mutta toisaalta kristitty voi horjua tässäkin asiassa ja kuitenkin uskoa evankeliumissa omanvanhurskauden houkutukset anteeksi.

[Taavetti]

Lukiessani O.Mn viestiä, muistui mieleen Lauri Myllysen puhe Haapajärven suviseuroissa vuonna 1977. Sinä hän selittää juuri tätäkin aihetta seikkaperäisesti ja esimerkkien kanssa. Olen saarnaa kuunnellut kasetilta useita kertoja, jos se sattuu löytymään hyllystä äänitteenä tai vaikka kirjana, kannattaa etsiä ja kuunnella tai lukea. On kuunneltuna mielenkiintoista, mutta kelikuvat välittyvät luetustakin tekstistä.

Aivan saarnan lopussa on puhujan omakohtainen kokemus kerrottuna. Aivan samaa siinä kirkastetaan, kuin tässä edellä olleissa vastauksissa.Jätän kirjan avoimeksi pöydälle, jos ehdin, kopioin siitä katkelman tänne. Jos joku ehtii sen ennemmin tehdä, antaa tulla vain. Se kohtaus on tarina Myllysen perheen heinän teosta, jossa isännälle tuli lopulta kiire ja turmelus, ettei syömäänkään joutanut. Oli Jumala järjestänyt kuitenkin myös ruokaa, paitsi miehelle, myös hänen sielulleen.

En nyt taida sitä pitkähköä katkelmaa ehtiä kirjoittamaan. Kuunnelkaa tai lukekaa, jos tilaisuuden saatte.

[Taavetti]

On hyvä muistaa, miten Vähässä katekismuksessa Luther opettaa ripistä. Ohitan ensimmäisen kohdan ripin muodosta, mutta muistelen, miten Luther vastasi kysymykseen: Mitkä synnit ovat tunnustettavat? Ja vastaus siihen: Jumalalle meidän tulee tunnustaa itsemme syylisiksi kaikkiin synteihin, niihinkin, jota emme sydämessämme tunne, kuten teemme Isä meidän rukouksessa. Rippi-isälle tunnustamme ne synnit, jotka tiedämme ja sydämessämme tunnemme. ( siis jotka vaivaavat)

Ei tarvitse miettiä, missä kulkee synnin raja, sillä synti on olemukseltaan sydämen luopumista Jumalasta. Ei tarvitse vaivata mieltään sillä, että olenko varmasti tunnustanut kaikki syntini. Koskaan kukaan ei voi tunnustaa kaikkia syntejään, kun teemme joka hetki syntiä ajatuksin, teoin ja laiminlyönnein.

Jumala ei kiusaa vapaata armolasta viemällä rippioppiin, jossa ripistä tulisi ikään kuin suoritettu teko. Syntien tunnustaminen on armoetu, jossa saa purkaa mieltään ahdistavia asioita ja kuulla vapauttavan syntien päästön sanat.

[Hulttio]

Kun itseni kohdalla tuota nyt ajattelen: tätä tunnetta sydämessä - ei sen hiipumista mitenkään voisi olla havaitsematta!

Varoen avaan suuni, mutta ajattelin tämmöistä sanoa. Nyt, kun olet juuri saanut parannuksen armon,niin sinulla on suuret tuntemiset ja ilo kun olet löytänyt peltoon kätketyn aarteen. Näissä tuntemisissa ei ole mitään pahaa, mutta semmoinen vaara kylläkin, että kun vaikeita aikoja tulee, niin tuntemiset saattavat kylmetä. Sielunvihollinen voi saartaa pahastikin, jolloin erityisesti kaipaamme uskoa ja evankeliumia. On hyvä muistaa, että uskomme ei ole tuntemisissa. Kylmän tuntoisenakin saamme uskoa synnit anteeksi.
Kylväjävertauksessakin oli sellaista maata, joka iloiten uskoi aluksi, mutta vainon tullessa luopui uskostaan.

Sanon näin, ettet luopuisi löytämästäsi aarteesta. Niin paljon tahdomme, että säilyisit uskomassa. Jumala on luvannut viedä jokaisen perille, joka vain pitää uskon ja hyvän omantunnon.

En siis ollenkaan tarkoita, että olisit joutumassa maailmaan tms. mutta tahdon varoittaa vaaroista, joita sielunvihollinen virittää usein vasta uudestisyntyneille.