Etsikkoaika

[nuusku]

Voi olla, että Jumala vielä myöhemmin kutsuu uudelleen, ja voi olla, ettei kutsu. Kenpä tietää Jumalan ajatukset?

Itse pelkäsin vajaa kolme vuotta sitten, että ellen tee parannusta, etsikon aikani menee ohi. Silloin etsikon ajasta ja sen ohimenemisestä puhuttiin todella paljon seuroissa, olen ajatellut että ehkä se johtui siitä että minäkin kuuntelin niitä.

Olen ajatellut, että lieneekö ihmisellä etsikon aika tavallaan koko elämänsä. Eihän sitä ole rajattu, että olisi jokin aika, jolloin uskoa ei ole lupaa ottaa vastaan. Lieneeköhän kyse enemmänkin siitä, että jos etsikon aika on loppuun käytetty, ei enää ole halua tehdä parannusta ja etsiä Jumalan armoa. Vaikka usko tosin on aina vastaanotettavissa, vain etsikon ajalla on halu ottaa se vastaan. Joskus etsikon aika voi kestää kauan, joskus vain muutaman minuutin.

Jos tuntee sydämessään etsikon aikansa, kannattaa ottaa usko vastaan ja nöyrtyä parannukseen, koska voi käydä niin, että etsikon ajan käyttämättä jättäminen vie ihmisen 'muille maille vierahille' jolloin ehkäpä unohtaa edes etsineensäkään elävää Jumalaa.

[tirlittan]

Tuleepa mieleeni tapauksia, joissa epäuskoinen on osannut ohjata synnin hädässä olevan ihmisen Jumalan Valtakunnan ovelle.

Eräs nainen oli heränneellä tunnolla, etsinyt armollista Jumalaa joka puolelta, kiertänyt kaikki tietämänsä hengelliset yhteisöt, mutta ei saanut rauhaa. Viimein hänen aviomiehensä käski hänen mennä tietyn henkilön puheille, sanoen, sieltä saat rauhan. Lähti vielä vaimonsa tueksi. Vaimo sai parannuksen armon ja rauhan tunnolleen. Vuosia myöhemmin tuli miehellekin synnin hätä ja pääsi parannuksen armon kautta Jumalan Valtakunnan asukkaaksi. Molemmat ovat minulle tuttuja ihmisiä. Elävät ja uskovat edelleen.

On niitä muitakin tapauksia, joissa epäuskoisella on ollut tieto, mistä löytää Jumalan Valtakunnan, mutta tieto ei pelasta. Tarvitaan hätä omasta tilasta ja parannuksen armo omalle kohdalle.

En tiedä liittyykö tämä varsinaisesti etsikko -keskusteluun. Ajattelisin kuitenkin, että jos Jumala antaa heränneen tunnon, ei ihmisen kannata alkaa arpomaan, tuleeko uusi mahdollisuus vielä kenties joskus myöhemmin, vaan ottaa evankeliumi vastaan ja alkaa elää vapaalla tunnolla ilman kadotuksen pelkoa.

[Emka]

Omasta kokemuksestani liittyen etsikonaikaan voin kertoa; Kiersin nuoruudessani erilaisissa hengellisissä yhteisöissä etsien rauhaa tunnolleni.

Lapsena minut vietiin Helluntailaisten joukkoon, ensin pyhäkouluun ja sitä tietä muuhun toimintaan. Tunsin siellä kuitenkin yksinäisyyttä ja en saanut tunnolleni rauhaa enkä uskomisen turvaa ja vapautta.

Rippikouluikään tultuani olin seurakuntanuorissa useamman vuoden, mutta tunnonrauhaa en löytänyt.

Adventistien kirjeellisen raamattukurssinkin kävin ja muutaman vuoden siinä joukossa kuljin luullen heidän oppiansa noudattamalla pääsee Taivaaseen
Elämässäni suunnitelmat murenivat terveyteni pettäessä. En päässyt siihen elämäntehtävään johon halusin ja myös perheen perustaminen tyssäsi siitä syystä etten olisi huonon selkäni vuoksi pystynyt hoitotyöhön enkä myöskään maataloon emännäksi, eikä äidiksi, olivat pettymyksen ja katkeruuden ainekset valmiina. En halunnut kuulla mitään uskosta enkä Jumalan johdatuksesta sillä olin pettynyt ja katkeroittanut mieleni perinpohjin.

Uskoin että Jumalakin on minut hyljännyt, ja sairaalassa maatessani eräs helluntailainen sanoi minulle;Että mitähän syntiä sinunkin tunnollasi on, kun Jumala sinua noin rankaisee?" lisäsi katkeruuteni syvyyttä.

Siinä oli elämänhalukin nollapisteessä.
Mutta Jumalalla oli oma aikansa minua varten, monien raskaiden elämänvaiheiden murtaessa elämänhaluani tunsin eräänä päivänä,että jos en nyt tee parannusta, (ystäväni oli sinä kesänä saanut parannuksen armon ja oli puhunut uskomisen asioista minullekkin) niin sitten minulla ei enään koskaan tule siihen mahdollisuutta. Minulle tuli valtava hätä ja niiltä sijoiltani läksin tuttavan luo, hän asui samalla kylällä, en tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa, mutta itkien kysyin sitä että ;" Miten tullaan uskovaiseksi samalla tavalla kuin hän on?" Sillä Jumala oli minulle näyttänyt,että se usko mikä ystävälläni on, niin on oikea usko jolla tullaan autuaaksi.
Ystäväni siunasi evankeliumilla halusin uskoa ja silloin tunsin että Taivaasta Jumala vastasi rauhalla ja varmuudella siitä että tällä uskolla pääsen Taivaaseen.

Monia ajallisia ongelmia tuli tielleni sen jälkeen, mutta varmuus siitä ettei minun tarvitse enään etsiä tunnolleni rauhaa muualta, oli vahva.

Jumala oli minulle armollinen,että antoi etsikon ajan ja myös varmuuden siitä että tämä usko vie kerran perille ja pääsee uskosta näkemiseen.

Rukoukseni on että varjeltuisin Jumalanlasten joukossa loppuun asti etten hukkaan olisi uskonut. Emme kukaan voi uskoa huomisen edestä vaan usko on tämän hetken uskoa, sielunvihollinen on jatkuvasti piirittämässä,etsien sitä heikkoa kohtaa ihmisessä, ja kuiskimassa korvaan ;" Onko Jumala todella sanonut niin?"
Tätä sielunvihollisen saarnaa ei kannata jäädä kenenkään kuuntelemaan vaan uskoa itsensä pahana pyhäksi ja syntisenä vanhurskaaksi.

[Taavetti]

Aivan oikein tirlittan kirjoitti, voin yhtyä joka sanaan ja ajatukseen. Saman kaltaisia tapauksia on lukuisia, joitakin niistä minäkin tiedän. Luin eilen illalla Seppo Lohen kirjasta: Pohjolan kristillisyys melko täsmälleen samanlaisesta tapauksesta.
Oli toista sataa vuotta sitten vääpeli, joka oli saanut tunnon herätyksen, mutta ei löytänyt sielulleen rauhaa, vaikka sitä tuskissaan etsi. Helsingissä hän oli valitellut vaivaansa sotilaskavereilleen, lopulta he olivat sanoneet osoitteen, että mene sinne, siellä on yhtä hulluja, kuin sinäkin. Niinpä tämä tunnolta herätetty mies lähti ja löysi sillä matkalla Jumalan valtakunnan.

Myöhemmällä iällä tämä Matti Kuula muutti Vaasaan, toimi siellä ja muuallakin kristittyjen puhujana. Kun hänen poikansa, säveltäjä Toivo Kuula oli useimpien tuntemalla tavalla tullut ammutuksi, matkusti hätääntynyt isä poikansa luokse, ja sai siellä siunata poikansa sisälle Jumalan valtakuntaan tämän elämän viime hetkillä.

Tämä tapaus osittaa, että Jumalalla on varaa antaa muutamia päiviä lisää elon aikaa silloin, kun tietää, että tämä on valmis ottamaan evankeliumin vastaan. Sellaiset tapaukset eivät kuitenkaan saa muodostua kellekään perusteeksi parannuksen siirtämiselle. Kristityt tuntevat vanhan sanonnan, että joka parannuksensa huomiseen siirtää, hän vuodettaan helvettiin rakentaa. Siihen löytyy vahvistukseksi runsaasti Raamattua, muistelen ulkoa vain yhden kohdan.
Vanhan liiton saarnaaja kirjoitti:

Saarnaaja 12
1 Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova:
2 "Nämä eivät minua miellytä"; ennenkuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin -
3 jolloin huoneen vartijat vapisevat ja voiman miehet käyvät koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin, ja akkunoista-kurkistelijat jäävät pimeään,

Uusin käännös:
1 Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä, [Ps. 71:17, 119:9]
2 ennen kuin auringon valo, kuu ja tähdet himmenevät ja sadetta seuraavat yhä uudet pilvet.
3 Silloin talon vartijat vapisevat, soturit painuvat kumaraan ja jauhajanaiset, vähiin käyneet, ovat jouten. Ikkunoista kurkistelijat jäävät pimeään,

Vakavia sanoja nämäkin.


Katekismuksesta sain oppia aikanaan seuraavaan tapaan: Ihmisen elämän aikaa maan päällä sanotaan armon ajaksi. Sen lisäksi on ihmisen elämässä tiettyjä aikoja, jolloin Jumalan kutsu kohdistuu erityisellä tavalla ihmiseen. Sellaisia vaiheita sanotaan etsikon ajoiksi.