Meiliaikku kirjoitti:Kuvittelen,että laitan korvikset korviini ja lähden seuroihin, ei en voi ajatellekaan meneväni.
No panenpa korvikset korviini ja vetäisen vähän tehostetta naamaani, ihan vain pikkuiseen ja lähden sinne , missä ei ole uskovaisia. Mutta .. miten minun pitää pälyillä ympärilleni, onko kukaan uskovainen näkemässä minua. Miksi se niin araksi tekee mielen?
Jumalan Henki ilmoittaa synnistä ja omalakisuudesta. Jos korvisten kantamisessa ei olisi mitään syntiä ja sopimatonta, ei sitä tarvitseisi peitellä toisilta uskovaisilta. Ne vain ei kuulu Jumalan lapsen varusteisiin, Jumalan Henki on sen näin ilmoittanut.
--Me Jumalan lapset tunnemme tässäkin itsemme heikoksi ja vialliseksi, mutta haluamme näin vaeltaa uskomme säilyttäen.
Muutaman päivän olen tätä miettinyt... vaan päätin kitani aukaista kuitenkin. Mie kun tätä olen kysellyt, niin vastaukseksi usealta uskovaiselta olen saanut, että ne korvakorut ovat vain ulkoista. Tärkeintä on, että usko on sydämessä, pelastus Jumalassa.
"Mie panen niin vähän painoa sen ulkonaisen päälle, kunhan het vain on sydämen kautta tulleet kristityiksi", ilmaisi asian Laestadiuksen läheinen työtoveri Raattamaa, erään kirkkoherran lainauksen mukaan. Siihen uskon. Jos selkeästi kirkastuu tässä matkan varrella, että mie en niitä taho kantaa, niin sen aika on sitten. Nyt mie iloitsen siitä, että vaikka minulla on korvikset korvissa ja ohut "tasoitekerros" (ohjeen mukaan käytössä ihon suojana, en vielä omista ryppyjä
), voin mennä paikkakuntani seuroihin. Tasan yksi ihminen on kysynyt koruista, hänkin kysyi, ei tuominnut. Tekopyhä olisin, jos jossain käyttäisin ja seuroissa en. Vaan kun uskon, että kelpaan tällaisena - niin kuin olen kelvannutkin, mistä kiitos kotipaikkakuntani uskovaisille - niin en ala tehdä niistä autuuden tekoja itselleni. Jos vääräksi koen nykyisen käsitykseni jossain vaiheessa, niin sitten on sen korjaamisen aika. Niin kauan kuin kukaan ei ole millään tavalla reagoinut negatiivisesti tämän vuoden aikana ulkoiseen olemukseeni, luotan siihen, että tämä riittää ja kelpaa. (Ja täällä keskustelen teoriatasolla, koska ette ole näkemässä korujani tai koruttomuuttani.
En siis voi näyttäytyä, että kattokaas, huomaatteko jotain huonoa vai meneekö tämä seulan läpi, joten en kauheasti aio alkaa tästä vääntää - jos saan luonteeni hillittyä...
)
Jos minulla ei olis ollut jo korvakoruja olemassa ennestään, en niitä laitattaisi, tai jos laitattaisin, se voitaisiin tulkita jonkinlaiseksi kannanotoksi johonkin. Vaan kun ne ovat olemassa, niin niitä käytän. Meikkikään ei ole tehostetta, huulipunat jäävät kotiin lähes aina. Ihonvärisellä voiteella suojaan kasvot. Mutta vaikka lakkaisin kaikki kynnet punaiseksi, laittaisin luomivärit, ripsivärit, poskipunat ja huulipunat sekä pari lävistystä, niin katoaisiko usko silloinkaan? En mie tiiä. En ole kokeilemassa. Mutta en myöskään pysty rajaamaan ulkonäöllä uskoa. Paljon paljon enemmän merkitsee käytös. (Eipä sillä, että minulla ylipäätään suuresti olisi resursseja kenenkään uskoa käydä arvioimaan muuten kuin siltä osin, mitä hän kertoo itse ...ja sillä käyttäytymisellä. Jos käyttäytymisessä ei näy rakkaus, on ihan se ja sama, minkä värinen naama tai minkä kokoiset korut ihmisellä on.) Ja tietysti vielä kerran se perinteinen ihmettely, joka ei minulle ole vielä auennut: missä menee ero sille, että minulla on pienet napit korvissa ja kaulassa nauhassa pieni risti ja ranteessa puinen koru, kun taas toisella ei ole niitä korvanappeja, mutta on kultaa ranteessa ja kaulassa ja rinnassa? Siis... eikö siinä kuiten puhuta ihan yhtä lailla naisen kohdalla koristautumisesta. Mie en ainakaan vielä pysty hahmottamaan sitä eroa.
Enkä sano tätä siksi, että kun kerran tuokin, niin kyllä sitten miekin. Vaan siksi, että täällä on tasan yksi keino pelastua, tasan yksi tie taivaaseen (ja käsittääkseni se ei ole koruissa kiinni). Erilaisessa kulttuurissa kasvaneelle erilaiset tavat näyttäytyvät erilaisina. Jos jotakuta paikallaolijaa alkavat seuroissa minun koruni häiritä, niin toki olen valmis keskustelemaan asiasta ja joustamaan. Mutta koska mie olen niin onnellinen siitä ansaitsemattomasta armosta, mitä ei millään teoilla saavuteta, niin tällä hetkellä iloitsen siitä tällaisenani. Jos matkalla kasvan ja muutun, niin se on sitten sen ajan asia. Mutta tuota ilosanomaa en aio antaa minkään säännön muuttaa asiaksi, jonka voisi mitenkään ansaita.
Ylistys armon auringon! Se Herran kansan yllä on, ja virta valoa kantaa. SL 275 :)
