En sitten osaa niitä sen kummempana pitää. Jossain välissä olin kuusi vuotta pitämättä koruja, vanhat reiät ovat pysyneet koko ajan auki. Ja toisaalta kun ikinä en ole ollut suurten korujen ystävä, pienet napit yleensä korvissa vain, niin harva niitä toisaalta tukan alta huomaisikaan. Koen itse, etteivät ne uskooni vaikuta, mutta sitä suuremmalla syyllä en sitten niillä halua turhaa miettimistä muissa aiheuttaa. Siinä vain lienee ihan eri symboliarvo koruilla, jos lapsesta asti uskovainen menee ja ottaa reiät korviin. Minulla ne olivat pitkään mukana vielä tähän joukkoon tulemisen jälkeen, ja siitä oli sellainen hyöty, että sain joka kerta kahvitauolle seuraa, kun yksi jos toinen kävi kysymässä, että olenko mie uskomassa - huomiota ne korut silloin herättivät. Sanoin, että olen mie, mutta vasta niin vähän aikaa, etten ole ehtinyt miettiä tätä asiaa kohdalleni, enkä halua tehdä äkkiliikkuja. Monta mukavaa keskustelua käytiin, ja samalla sain uusia tuttuja. Tai siis ei siellä meidän 300-500 hengen ry:llä minulla ennestään tuttuja juuri ollutkaan kuin seurakunnan työntekijät, joten hyvä näin. Lähestymisrohkeutta arvostan.
Tänään oli saarnaamassa yks isoisäikäinen, joka aikanaan silloin pari vuotta sitten kysyi, että olenko uskomassa. Vastasin olevani, ja hän vähän nolostui, että kun sinulla on nuo korvarenkaat niin hän ajatteli... Mie tuumin, että kattellaanpa ajan kanssa, minulla on niin paljon uutta tässä, että asia kerrallaan. Hän sanoi, että vielä se sinäkin huomaat, ettei niitä tarvitse, eihän niitä muillakaan nuorilla tytöillä täällä ole. Vastasin, että niin voi hyvinkin olla, mutten tiiä, kauanko se vie. ...Rannekoru tais olla minulla tänään jälleen huomiotaherättävin, mutta sepä onkin erityisihana: kummityttösen tekemä helminauha vaaleanpunaisesta ja violetista massasta.
Muuten en jaksanut koruasioita kummemmin miettiä seuroissa - eikä se muutenkaan intohimoihini kuulu. Siis että siinä määrin turhia ne ovat, ettei (minusta) niistä kannata tehdä numeroa kumpaankaan suuntaan. Mutta kuten sanoin edellisessä viestissä, niin käytäntöön mukaudun, vaikken tästä kohti ymmärräkään perustetta.
Suotta sillä muita hämmentämään, joskin periaatteen tässä kohti toivoisin toiseksi. Jokin syy tähän kuiten on, vaikken mie sitä ymmärtäisikään - siksi en ala tästä otella enkä myöskään ala niitä vasiten pitämään. Perheen kesken saatan juhlatilaisuuksissa pistää mummon perintörannekorun ja ne perintökorvikset, niiden muistoarvon myötä. Muuten olen kyllä sen verran koruton sielu, että mies aikanaan meinasi hermostua, kun en viihtynyt sormuksissa.
Ei tykännyt siitä, että helposti unohtuivat lipaston päälle, kun johonkin lähdin - mie vain olen aina riisunut korut, kellot ja muut ylimääräiset aina heti kotiin tultua. Yllättävän paljon muuten painaa se, että kotona on opetettu, että siistiin ja asialliseen, huoliteltuun pukeutumiseen kuuluu kevyt meikki ja yksinkertaiset kulta- tai hopeakorut. Meikkaamista en ole ikinä oppinut, ei liene väliksikään. Mutta siis nyt vasta tätä kirjoitellessa huomasin ajatella, että kun lapsesta asti on opetettu tiettyä tapaa, niin sitä ei aina huomaakaan, kuinka vahva ja kyseenalaistamaton se tapa on.
). Ei niitäkään saa olla liikaa. Usein vähemmän on enemmän.
